Kysyimme viideltä taiteilijalta epäonnistumisesta: Milloin olet kokenut epäonnistuneesi työssäsi? Mitä tapahtui? Miltä se tuntui? Miten suhtaudut epäonnistumiseen? Muuttiko epäonnistuminen suhtautumistasi työhösi tai itseesi myöhemmin?
SUVI KORHONEN
PERFORMANSSITAITEILIJA
Noloimmat vedot tuli tehtyä uran alkuvaiheessa. Muistan yhden ensimmäisistä La-bás -tapahtumista Irma Optimistin studiolla vuonna 2000. Olin maalannut taulun puhuvista kaloista ja halusin toteuttaa aiheesta myös performanssin. Työllistin monia ystäviäni, jotka lukivat nauhalle
kaikkea mahdollista Raamatusta Foucaultiin englanniksi. Itse kuljin mikki kädessä pitkin lattialla lojuvaa silakkalaumaa, nauha pyöri taustalla ja voitte kuvitella miten puuduttava esitys oli. Hirveintä oli tajuta siinä esityksen aikana, että tämä on ihan paskaa.
Esityksen jälkeen Jouni Partanen tuli antamaan minulle rakenteellisia vinkkejä tulevia esityksiä varten. No, ei ollut voittaja-fiilis.
Viimeaikaisista epäonnistumisista on jäänyt mieleen Mustikkamaan kesäteatteri, johon ylioppilasteatterilaisten kanssa järjestimme performanssitapahtuman elokuussa 2010. Meillä oli huikea ryhmäspektaakkeli, jossa oli kaikki tekniikka käytössä videoprojisointeineen, webcam-yhteyksineen New Yorkiin ja niin edelleen. Tekniikka meni täysin pipariksi tuulessa, screenit kaatuilivat ja käytännössä mikään ei toiminut. Onneksi esiintyjät olivat niin hyviä, että pelastivat tilanteen. Tuli kyllä se perinteinen kesäperformanssifiilis tyyliin ”tää on niin tätä”.
Aloittelevana tekijänä olin tietenkin ihan kriisissä epäonnistumisistani ja ajattelin, etten tee performanssia enää ikinä. Nykyään, jos jotain menee pieleen, pystyn ottamaan rennommin ja myös paikkaamaan mokat aika luontevasti.
Epäonnistumisista oppii. Pitää mennä sekaan vaan ja uskaltaa. Nykyään koen myös tosi suurta empatiaa jos joku toinen epäonnistuu. Tulee sellainen fiilis että ”apua, nyt vaan ylös suosta!” Jos joku on tahattomasti huono, niin ei sille voi mitään. Itsekin on varmaan joskus tullut oltua, mutta eihän sillä ole niin väliä, koska sitä ei itse huomaa....
Kalajuttu-esityksen voisi toteuttaa uudestaan. Jos järjestäisi jonkun epäonnistuneitten esitysten illan, jossa kaikki toistaisivat elämänsä huonoimmat esitykset, parempina versioina. Se voisi olla terapeuttista ja hauskaa.
JOHANNA TUUKKANEN
TANSSIJA-KOREOGRAFI
ANTI-FESTIVAALIN TAITEELLINEN JOHTAJA
Ehkä suurin epäonnistumisen kokemukseni liittyy vuonna 2001 tekemäni Luscious eli herkkupala haarukassa –teoksen käsittelemiseen Savon Sanomissa. Tein teoksen kolmelle Outokummun oppimiskeskuksen tanssilinjan ja yhdelle TeaK:n tanssiopiskelijalle ja sitä esitettiin Oudot Kuviot -tapahtumassa kolme kertaa Outokummun kaivoksella. Vaikka emme suuria yleisömääriä odottaneetkaan, yhtenä päivänä pidimme kaksi esitystä. Oudot Kuviot oli aikataulutettu niin, että meidän aikaisemman esityksen kanssa täsmälleen päällekkäin oli Mirja Tukiaisen ja Raisa Vennamon esitys, joka esitettiin vain kerran. Käytännössä kaikki olivat siellä, mutta päätimme, että jos meille tulee kolme katsojaa, niin esitämme teoksen joka tapauksessa. Esitykseemme tuli kolme ihmistä, joista yksi oli Savon Sanomille siihen aikaan kritiikkejä kirjoittanut Eija Jokela. Hän tuli paikalle jonkun tanssiopettaja-kollegansa kanssa. Yleisö sai liikkua esitystilassa vapaasti. He asettuivat mahdollisimman kauas esiintyjistä, tilan toisessa kerroksessa sijaitsevalle parvelle. He katsoivat teoksen alussa Sunniva Huglenin liike- ja ääni-improvisaatiota ilmeisen häkeltyneinä kokemastaan. Muistan, että he nauroivat mielestäni ilkkuen Huglenin aloittamalle kohtaukselle ja ehkä noin viiden minuutin katsomisen jälkeen päättivät lähteä pois. Tämä oli sinänsä ihan ok, mutta mieletön epäonnistumisen tunteeni liittyy siihen, miten ja mitä Jokela kirjoitti tapahtuneesta Savon Sanomissa 22.5.2001:
“Jaksoin katsoa puoli tuntia ja sitten riitti. Alkukantaiset ääntelyt ja pornovideomaiset imemiset ja kourimiset sieltä täältä ilman mitään liikkeellistä mielenkiintoisuutta alkoivat ensin naurattaa. Sitten koko touhu alkoi tuntua niin vastenmieliseltä, että päätin poistua ennen kuin verellä läträtään. Onneksi katsoja saa vielä itse päättää, mitä katsoo ja miksi!”
Epäonnistumisen tunteeni liittyvät ehkä eniten siihen, että Jokela koki että hänellä oli oikeus kirjoittaa esityksestä, jota hän ei ollut edes kokonaan katsonut. Lisäksi hän ei viipynyt esityksessä puolta tuntia vaan noin viisi minuuttia. Eli hänen etiikkansa kriitikkona oli minusta väärä. Hän valehteli sekä viittasi teoksen kohtauksiin, joita ei ollut edes nähnyt.
Lievempiä epäonnistumisia koen omista töissäni todella usein. Itse asiassa äärimmäisen harvoin ajattelen että ”kylläpä onnistui hienosti!” Minulle epäonnistumiset ovat paikkoja analysoida työtäni ja teoksiani, ja pohtia mitä voin tehdä seuraavalla kerralla paremmin, niin että en olisi samassa tilanteessa. Outokummun tapauksen jälkeen olen ollut yhä tarkempi ja tietoisempi siitä kontekstista, jossa työni on esillä ja haluan tarkasti tietää, millaista tietoa ja kenelle teoksestani ja koko tapahtumasta lähtee. Mikään ei ole niin kamalaa kuin olla väärässä kontekstissa. Silloin ei ole kyse siitä, että teos olisi huono, vaan sitä tullaan katsomaan lähtökohdista, jotka eivät tee sille oikeutta.
Ajattelen siis, että epäonnistumisen kokemus on eräänlaista kriittisyyden tiedostamista ja käsittelemistä. Mutta täydellinen epäonnistuminen on kyllä nujertavaa ja itsensä kokoaminen ja tapahtuneen analysoiminen voi viedä vuosia.
Tärkein oppiminen minulle on ollut ehkä se, että on tietoinen siitä, mitä on tekemässä ja sen mahdollisista riskeistä tai kompastuskivistä. Onnistumistakin arvostaa eri tavalla, kun on tullut julkisesti täysin nöyryytetyksi ja oman alan yhteisön halveksimaksi.
KAROLINA KUCIA
PERFORMANSSITAITEILIJA
Tunnen epäonnistuvani ennen jokaista esitystäni tai näyttelyä, ja melkein aina, kun olen puhumassa sen hetkisestä projektistani. Kommunikoinnin tulisi olla kiinnostavaa ja minun täytyy mennä kommunikointiprosessin läpi. Tunnen epäonnistuneeni jo ennen kuin mitään on tapahtunut.
Ehkä se on sumutus-strategia, jolla pyrkii käsittelemään epäonnistumista ennen kuin se tapahtuu, jotta lopussa ei olisi epäonnistumista, eikä siis tarvetta käsitellä sitä.
Mitä epäonnistumisessa tapahtuu? Ensinnäkin minun täytyy hyväksyä, että epäonnistuin, “I did it”. Sen jälkeen yleensä annan periksi tai kiellän projektin tai sanon “fuck off”, syyttäen sitä tai syyttäen muita: he ovat joko tyhmiä tai eivät ymmärrä mitään. Tai analysoin milloin ja miten projekti epäonnistui. Tai jos en pysty tekemään sitä, ryömin jonkin aikaa kunnes nousen ylös ja jatkan outoudessa ja epävarmuudessa.
Viimeisin projektini käsitteli epäonnistumista. Sen nimi oli Oops!, erehdyksistä. Aluksi sen nimi oli Oops! Sorry mutta päätin sen olevan vain Oops! Erehdys kantaa mukanaan sekä uudistavaa potentiaalisuutta että sellaisen erehdyksen mahdollisuutta, ilman määrättyä suuntaa.
Lapsus: erehdys on pakollinen sosiaalinen tapahtuma, lipsahdus järjestelmässä, lipsahdus kielessä, normissa, muodossa. Erehdyksellä on kaksi seurausta. Siitä tulee joko vitsi ja osa diskurssia tai se ymmärretään virheenä ja siten se jää diskurssin ulkopuolelle. Silti molemmissa tapauksissa se voi sekoittua iloon, nolouteen tai jopa häpeään.
Oliko erehdysprojektini strategia välttää erehtymistä ja tarve käsitellä sitä? Kyllä ja ei. Ei, koska se ei takaa, että epäonnistumisia ei tapahtuisi. Ja kyllä, koska se sallii nähdä tilanteen erotettuna hyvästä ja huonosta, menestyksestä tai epäonnistumisesta tai välttämättömyydestä. Ennemminkin projekti keskittyi hetkeen ennen arviointia ja loi tilan.
Epäonnistumiselle ei ole turvallista laboratoriota. Erehtymis-projekti olisi johtanut meidät jatkuvasti vitsiin tai epäonnistumiseen, mutta päätimme pitäytyä erehdyksessä. Se ei ollut hauskaa. Viikko ennen ensimmäistä esitystämme yksi esiintyjistä päätti jättää projektin. Uskon, että se johtui aiheestamme. Hämmennys, kommunikaatiovaikeudet, epävarmuus ja oleminen sillä rajalla, että olemme naurettavia, tyhmiä tai vain mitäänsanomattomia. Se vaati osallistujilta hermoja. Joka tapauksessa kaikki meni hyvin, lopulta. Sumeasti ja hyvin. Luotimme siihen.
Tämän prosessin kautta olen saanut vahvuutta ja itseluottamusta pysyä harmaalla alueella vähän kauemmin ilman että pidätän henkeä. Minulla on vähän enemmän tajua siitä, milloin hämmennys on hedelmällistä ja milloin taas ei. Opin myös olemaan luottamatta välittömiin tunteisiin, mutta myös arvostamaan niitä; toisaalta sallimaan ne, mutta myös hillitsemään niitä. Opin, että tunne on tapahtuma, reaktio on tapahtuma ja epäonnistuminen on tapahtuma.
VIHTORI RÄMÄ
OHJAAJA
Pahin epäonnistuminen oli kun en uskaltanut puuttua erään henkilön törkeään käytökseen tilanteessa, jossa oli paljon porukkaa läsnä. En voi eritellä tilannetta sen tarkemmin.
Muutenkin voin sanoa, että minulle epäonnistumisen tunne nousee usein tilanteista, joissa en ole reagoinut johonkin ja etten ole puuttunut johonkin asiaan, vaikka ymmärrystä ja tietoa tilanteesta olisi ollut ihan riittävästi. Mutta sitten sitä aina kuvittelee, että ehkä se olenkin minä joka on väärässä. Kai sitä pelkää tyhmäksi paljastumista, että kaikki huomaavat, että olen tyhjää täynnä. Tai ehkä se on sitä epäonnistumista, kun merkityksellistää omaa toimintaansa taas jostain kunnianhimon, voittamisen, hallinnan ja vallanhalun kautta. Silloin ei ole varaa olla väärässä, ei yhtään. On loogisempaa vaieta ja olla reagoimatta.
Periaatteessa koen melkein koko ajan epäonnistuvani. Siinä on jotain perisuomalaista. Mutta loppujen lopuksi yritän ajatella, että ei ole epäonnistumisia, että ei ole kuin sen hetkinen tieto tilanteista ja niiden mukaan reagoiminen. Enempää ei vaan voi vaatia.
Toivon suhtautuvani epäonnistumiseen rakentavasti. Aina se tuntuu siinä tapahtumisen hetkellä pahalta, typerältä ja hengästyttävältä. Että tekee mieli heittää hanskat tiskiin. Ja sitten saman tien tajuaa, että näillä mennään, että se on vaan ratkaistava se epäonnistumisen jälkeinen tilanne. Paljon riippuu yhteisöstä, joka on ympärillä ja kenen kanssa kulloinkin työskentelee. Joku yhteisö kantaa epäonnistumista mukana ja kannattelee sitä. Joku taas pystyy ymmärtämään, että harvemmin kukaan epäonnistuu yksin ja se epäonnistumisen jälkeinen tilanne on vaan elettävä läpi. Ja pian paljastuu, että ne epäonnistumiset eivät olleetkaan niin suuria, kuin ne silloin tapahtumisen hetkellä tuntuivat.
Epäonnistuminen antaa itselle rauhaa. Jokainen epäonnistuminen paljastaa oman egon ongelmat, oman egon vaatimukset jostain ideaalista, jota ei kukaan voi saavuttaa. Epäonnistumisen tunne on merkki siitä, että suhtaudun tekemiseeni jollain virheellisellä tavalla, että minun olisi syytä tarkastella tekemistäni jostain muusta näkökulmasta. Kun koen epäonnistuvani, niin silloin joku minussa puhuu, joku sellainen, jota ei tarvitsisi kuulla ja jolle ei tarvitse antaa valtaa. Kuitenkin sille antaa aina vallan. En vaan ymmärrä jokaisessa hetkessä tapojani ja sitten taas mennään. Mutta jokaisen epäonnistumisen jälkeen on pieni armon hetki, pieni rauhan alue, jossa on hyvä hengähtää ja taas jatkaa työtä ja elämää.
AAPO KORKEAOJA
PERFORMANSSITAITEILIJA
Vuonna 2000 olin Irma Luhdan pyytämänä valmistellut esitystä La-bás klubille. Syksy oli ollut synkkä ja mielessä ainoastaan kuolema. Ahdisti niin saatanasti. Tässä kaoottisessa mielentilassa valmistelin performanssia, joka myöhemmin johti ristiriitaisiin lopputulemiin.
Kuten aina tuohon aikaan, tein esityksen vain kerran, enkä koskaan käyttänyt samoja teemoja, sisältöjä, rakenteita, rekvisiittaa tai mitään, mikä muistuttaisi edellisistä teoksistani.
Opettaessani nykyään tuoreita performanssin tekijöitä sanon usein: ”Et voi epäonnistua, ei ole virheitä. Tämä taiteenlaji on ihmisenä olemista, sen esille tuomista ja siinä ei voi olla mitään virheellistä. Se olet sinä.” Tästä näkökulmasta katsoen palaan takaisin kymmenen vuoden takaiseen esitykseen, joka meni päin helvettiä.
Kaapelitehtaan kellarissa, La-bás studiossa kiinnitän auton vetoköyden kattoon, teen hirttosilmukan. Tuolilla maaten kiinnitän jalkani siihen. Olen pukeutunut kolmiosaiseen pukuun. Pää alaspäin, veri pakkautuu nilkkoihin, jalkojani alkaa särkeä köyden kiristyessä jokaisella pienelläkin liikkeellä. Yleisö tulee sisään ja alan hapuilla lattialla olevaa viikatetta. Viikate on siinä, koska olen halunnut aina käydä niin lähellä kuolemaa kuin eläen on mahdollista. Paradoksi. Köydet ovat niin korkealla, että vain heiluttamalla itseäni yletyn vaivoin sormenpäilläni viikatteeseen. Saan viikatteesta kiinni samalla, kun olen jo osittain menettänyt tajuntani kivun raiskatessa ruumistani.
Nousen kumaraan leikatakseni viikatteella köydet poikki. Suunnitelmani on tippua lattialle, lopettaa esitys ja kävellä ulos. Kun saan ensimmäisen paksuista köysistä leikattua, olen vapiseva ja väsynyt. En ymmärrä muuta kuin että leikkaamalla tuon toisen köyden tässä asennossa tipun metrin korkeudelta suoraan betoniin. Luultavasti vammaudun tai kuolen. Muutaman metrin päässä kaksoisveljeni katsoo minua, eikä sen jälkeen ole muita esityksiä halunnut nähdä.
Tuossa vaiheessa jonkinlainen defensiivinen moottori minussa alkaa kerätä sielunsa ruumiinpalasia esitystantereelta. Huudan apua. Menee pitkään ennen, kuin mies yleisöstä tulee ja ottaa minut syliinsä, laskeudun lattialle, olen tyhjä. Moottori jatkaa: suustani tulee asioita, joita olen kelannut esityksen taustamateriaaleina, ne ovat merkityksettömiä, ja tuntuvat itsestäni ja tilanteesta irtautuneilta ja teatraalisilta. Ne ovat irti siksi, että ne vihaavat ja säälivät sitä itseä, joka meinasi juuri uhrata itsensä seurakunnan seuratessa toimitusta. Irti ne ovat myös siksi, että ne kuljettavat minut pois tapahtumapaikalta. Jälkeenpäin koko ajatus oksettaa minua.
Esitys päättyy. Tiedän miltä raiskatusta tuntuu. Lähdemme yhdessä Erkki Pirtolan ja hänen ystävänsä, psykologi Heikki Oravan, miehen joka juuri oli ottanut minut syliinsä, kanssa baariin. Alkaa ajatusten ketju, jonka välietappeina kirjoitan koulun lopputyöni performanssista terapiamuotona, siitä miten ihminen, joka haluaa tappaa itsensä paljastaa heikkoutensa ja kyvyttömyytensä yleisön edessä ja katarsiksen kautta rakentuu eheämmäksi. Yhtenä jouluna annan äidilleni videon, jossa esitys on mukana. Hän ei pidä lahjastaan.
Kymmenen vuoden aikana olen palannut esitykseen ja sen jäljiltä syntyneisiin tunteisiin useasti. Opin mitä kipu tarkoittaa suhteessa yleisöön. Opin, miten tärkeää valmistautuminen teknisesti vaativissa teoissa on. Ymmärsin, miten vaikeaa on pitää kiinni rehellisestä ja assosiatiivisesta ilmaisusta, kun on juuri selvinnyt rekan alta, ”ei tässä mitään hätää ole”.
Virheitä ei ole olemassa. Esitystä ei oltu koskaan harjoiteltu, sitä ei oltu suunniteltu eksaktisti, eikä sitä voi koskaan sellaisenaan toistaa. Virhe on kyseessä silloin, kun tavoitellaan jotain, minkä laatua voidaan arvioida suunnitelman onnistumisen tai kopion yhdenmukaisuuden nimissä. Ne arviointikeinot eivät päde inhimillisyyteen. Taiteessa ne ovat ainoastaan suorituskeskeisen ja tarkoituksensa unohtaneen tekijyyden merkkejä.
Vaikka kompastun kadulla, en tee virhettä. En vain kyennyt mainittuna hetkenä kävelemään katukivetyksen yli kaatumatta siihen.
Entä epäonnistuminen? Mitataanko onnistumista löyhän suunnitelmani toteutumisella, vai jonkun muun yksilön arviolla tapahtuneesta? Ajattelen taiteen arvoa useimmiten tunteen kautta. Pitikö minun onnistua lyömään leima joka ei kulu vuosien saatossa, tunne joka kestää, muisto, joka fossiloituu jälkipolvia varten? Eikö juuri tunnejäljen tuottaminen, ajatusten herättäminen ole taiteen suurin hyve? Istun miettimässä tätä, kun kyseessä olevasta viisitoistaminuuttisesta on kulunut 11 ja puoli vuotta.
Esityksessäni tapahtui asioita, jotka eivät minua miellyttäneet. Kun kyseessä on katoavan taiteen teko, ei kuitenkaan voida puhua myöskään epäonnistumisesta, sillä seuraava kerta, joka on jotain muuta, on mahdollisesti kartuttanut tietotaitoa siten, että edellisten tekojen karkeudet ovat hioutuneet sujuvammiksi tekijyyden uomiksi. Kysymys on kasvusta ja kehityksestä, taiteesta ilman teollisuuden virhearvioita.
Pilvi Porkola
