Pääkirjoitus - Elämää Kimblen jälkeen
Tunnustan, että en ole varsinaisesti pelifriikki. Lempipelini on Kimble. Sitä voi pelata, satoi tai paistoi, väsyneenä tai virkeänä. Säännöt ovat yksinkertaiset, mutta tarvittaessa niitä voi varioida esityksellisempään suuntaan: nappulat uhoavat syövänsä toisensa tai vaikertavat tullessaan syödyksi. Pelin viehätys perustuu neljävuotiaan vastapelaajani riemuun, johon on helppo yhtyä.
Tämän numeron kirjoittaminen on ollut avartavaa monella tapaa. Olen käynyt pitkää sähköpostikirjeenvaihtoa oululaisen pelikäsikirjoittaja Pekka Koskisen kanssa hänen kirjoittamistaan peliaiheisista jutuista. Olen yrittänyt ymmärtää, pyytänyt vääntämän rautalangasta, vastustanut ylenpalttisia metaforia ja ehdottanut radikaaleja lyhennyksiä. Koskinen on antaumuksella perustellut valintojaan, siteerannut Nietzchea ja Paul de Mania ("kieli on aina metaforista", "metafora pyrkii herättämään lukijassaan metaforisen operaation") mutta tehnyt paljon muutoksia, ajoittain selvästi turhautuneena ("barrikadeilla on turha vaahdota, jos siellä seisoo kolmetoista ihmistä, ja nekin katsovat aika eri suuntiin").
Kimblea Koskinen pitää banaalina, huonosti suunniteltuna sattumapelinä, mutta yrittää silti auttaa minua ymmärtämään pelillisyyttä omista lähtökohdistani:
"Ajattele ensin vaikkapa yksittäistä Kimblen nappulaa. Ilman peliä se on merkitysköyhä muovikappale; astuessaan peliin, sen merkitys kuitenkin syventyy, alkaa elää, vaihdella: nappula tietyssä paikassa, tietyssä pelitilanteessa voi yllyttää sinua pohtimaan strategioita, toisten pelaajien mielentilaa, heidän persoonalle ominaisia päätöksiä jne. Ja toisessa tilanteessa toisia strategioita: pelinappulalla ei ole mitään tiettyä merkitystä, luentatapaa, vaan luentatapavaihtelee radikaalisti tilanteesta toiseen. Heijastuen peliin ja sen tilanteeseen, nappula toimii siis virikkeenä sinun pelillisille ajatuksille, operaatioille, ihan niin kuin metaforan sanat toimivat virikkeenä metaforisille merkitysoperaatioille, tulkinnalle joka karkaa irti tekstin konventioista".
Koskinen ei suostu määrittelemään pelillityyttä niin, "että se on sitä tai tätä", vaan pyrkii lietsomaan lukijaa ajattelemaan pelillisesti. Oma oivallukseni liittyy tähän: pelillisyyden voi ymmärtää ajattelutapana. Ja siinä se tulee lähelle esitystä ja esityksellisyyttä. Koskisen ajatuksia voi kukin testata Luennan fiktio -artikkelin kautta: tätät lehteä voi lukea myös pelinä.
Vuonna 2009 Esitys-lehti ilmestyy neljä kertaa. Tulevia teemojamme ovat mm. esitys ja dokumentti sekä tunteet. Maaliskuussa aloitamme kaikille avoimen, viikottaisen Esitys-blogin, joka pyrkii ottamaan kantaa, herättämään kriittistä keskustelua, provosoimaan ja provosoitumaan erilaisista aiheista. Keskustelukuumaa kevättä odottaen.
Pilvi Porkola
