Hello Fetish Kitty
Tokio marraskuussa 2009. Työntäyteisen viikon jälkeen lähdemme kollegani kanssa juhlimaan ja päädymme Japan Fetish Ball tapahtumaan. Juhliin on tiukka pukukoodi, joka tarkastetaan ovella. Pukukoodin vahdit naureskelevat ja selvästi nauttivat vallantunteestaan, kuka päästetään sisään ja kuka passitetaan riisuutumaan tai hankkimaan lisää rekvisiittaa asuihin. Niittejä, maskeja ja verkkosukkahousuja myydään ovella. Kaikki fetissit käy, suosittuja näyttävät olevan valtavat, muoviset suurisilmäiset manga-hahmojen päät, tyttöjen koulupuvut ja lääkäritakit. Tunnelma on rento, ihmiset ovat tulleet pitämään hauskaa ja piiskaamaan ystäviään.
Fetissi tutkimus ei ole ominta alaani, mutta tapahtuma saa minut kierroksille. Aikuisten roolileikki visualisoi ja karrikoi ajatuksen kaiken esityksellisyydestä, identiteettien rakentamisesta ja leikistä. Juhla ikään kuin artikuloi huolellisemmin sen, mitä teemme päivittäin, miten pukeudumme, toistamme ja miten ritualisoimme arjen. Psykoanalyysin avulla fetisismiä on selitetty lapsuuden voimakkailla kokemuksilla, jotka varioituvat myöhemmin erilaisina fetisseinä. Esitystutkijana minulle ei ole niinkään kiinnostavaa kysyä miksi, vaan mitä tämä kertoo? Tai mitä se mahdollistaa?
Vieras kulttuuri, toteutuipa se sitten fetissibileissä tai tavaratalossa, aktivoi näkemään arjen esityksellisyyden ja sen rakentuneisuuden. Se, että japanilaisen tavaratalon kirjaosastolla porno ja Hello Kitty tavarat ovat samalla tasolla, lähes vierekkäin, kertoo toisentyyppisestä tavasta ajatella, ei vain myymistä, tuotteiden asettelua ja pornoa, vaan ylipäätään. Se, että kiinnitän tähän huomiota, kertoo erosta ja siitä, miten olen tottunut että nämä asiat esitetään.
Googlaan sekä fetisismin että Hello Kittyn. Irrallisten sitaattien myötä nämä kaksi asiaa alkavat vaikuttaa luontevilta yhdessä. Fetissin voi ymmärtää minkä tahansa esineen tai symbolin palvontana ja sen luonne on usein kulttuurinen. Kitty –hahmo tiivistää söpöyden kultin, söpöyden voi ymmärtää pikkutyttöjen fetissinä. Tai siis, miten niin vain pikkutyttöjen?
Päädyn ostamaan ihanan vaaleanpunaisen Hello Kitty-lehden, ihan tutkimusmielessä tietenkin, ja lukemaan söpöjä sitaatteja ystävyydestä. Kyllä, tämän minä olisin halunnut 8-vuotiaana. Tiivistettyä vaaleanpunaista tavarafetisismiä. Se tuntuu moraalittomalta ja paheelliselta 70-luvun lapselle. Lehden mukana tulee Kitty-avaimenperä ja kiistelemme viisivuotiaan poikani kanssa siitä, kumpi sitä saa käyttää. Koska onhan se ihan ylisöpö.
Pilvi Porkola
