e_violetti

Katariina Numminen
Tuomas Timonen

Ensi sysäys tähän numeroon tuli ajatuksesta haastatella ammatissa toimineita taiteilijoita, jotka ovat päättäneet lopettaa taiteen tekemisen. Meitä kiinnosti se, kuinka taiteen tekemisen motiivit, halu, mielenkiinto, muuttuvat vuosien myötä.

Enrique Vila-Matas on koonnut kirjaansa Bartleby ja kumppanit lukuisia tarinoita kirjailijoista, jotka ovat vaienneet, mutta silti tai juuri siksi tulleet kuuluisiksi. Hölderlin vietti viimeiset kolmekymmentäkahdeksan elinvuottaan vetäytyneenä tornihuoneeseen. Robert Walser taas oli elämänsä viimeiset kaksikymmentäkahdeksan vuotta eri mielisairaaloissa. Beckettin ura oikeastaan alkoi hänen kuuluisimmasta lauseestaan: ei voi jatkaa, on pakko jatkaa. Käytännössä taiteellisen työn lopettaminen tuntuu kuitenkin olevan taiteilijalle häpeän aihe. Miksi?

Mistä me puhumme, kun puhumme taiteen, tai oikeammin taiteellisen työn loppumisesta? Ja mitä me pelkäämme, kun pelkäämme, ettemme saa enää seuraavaa teostamme aikaiseksi? Pentti Saarikoski rehvasteli taannoin, että hän tarvitsee uuden naisen jokaista kirjaansa kohti. Tällaisessa heitossa seksuaalivietti ja luovuus (tuotteliaisuus) samastetaan. Ja tällöin taiteen loppu on vääjäämätön seuraus seksuaalivietin jos ei ehtymisestä niin muuttumisesta – mikä taas on väistämätöntä vanhenemisen myötä. Pelkäämmekö siis taiteellisen työn ehtymistä vai vanhenemista? Taiteenhan piti opettaa meitä kuolemaan!

Onko lopettaminen pelkurimaista vai rohkeaa, luovuttamista vai sankaruutta? Amerikkalainen nykyteatteriryhmä Goat Island lopetti itse itsensä 2009. Ryhmä halusi näyttää esimerkkiä hyvästä lopusta – tekemällä sellaisen itse. Mitä voisi olla lopettamisen politiikka? Entä jos tässä ajassa, innovoinnin ja uuden rinnalla, tai sijasta, pitäisi tutkia ja harjoittaa yhä enemmän juuri lopettamisen taitoa?

Teatterilla ja esityksellä on katoavana taiteena erityinen suhde loppuun. Loppumisen tosiasia tekee esityksestä sen, mitä se on. Artikkelissa Mun täytyy nyt mennä – loppuja kahdella näyttämöllä Nora Rinne tarkastelee kahta erilaista esitystä siitä näkökulmasta, mitä noiden esitysten loput avaavat.

Mutta unohdimmeko Hegelin ja teorian taiteen lopusta? Emme. Kirjoituksessa Mitä taiteen loppu Hegelin filosofiassa tarkoittaa kysytään, että jos taiteen loppu on totta, niin mitä me – tekijät ja kokijat – sitten enää teemme? Vai onko taiteen loppu itse asiassa vasta taiteen uusi alku?

Tässä numerossa esitellään Esitys-lehden uusi vakiopalsta nimeltä Tekeillä. Palstalla tavataan taiteilijoita kesken luomisprosessin ja kysytään, mitä he ovat tehneet juuri tänään, mitä teosten tekemiseen liittyy, mitä taiteilija konkreettisesti tekee työpäivänään, mitkä ovat hänen työvälineensä. Palstan ensimmäinen vieras on runoilija Eino Santanen, joka on alkanut kirjoittaa runoja suoraan kahdenkymmenen euron seteleihin.

Uudenvuodenlupauksena Esitys-lehden toimitus lupaa kirjoittaa entistä enemmän esityksistä.

Hyvää alkanutta vuotta Esitys-lehden lukijoille!