Pääkirjoitus - Kun näyttämö ei riitä
Katson esiintyjää, joka kuuntelee mp3-soitintaan tuijottaen ikkunasta. Esiintyjä on yksin ja omissa ajatuksissaan. Esiintyjän olemisessa on jotain niin henkilökohtaista, että haluan kääntää pääni pois. Toisessa kohtauksessa katson naista, joka haluaa miehen raapivan itseään. Mies raapii ja nainen avaa paitaansa, jotta mies voisi raapia vielä enemmän. Naisen rintaan jää punaiset jäljet.
Saksalainen tanssija-koreografi Felix Ruckert veti elokuussa workshopin Todellisuuden tutkimuskeskukselle. Työpajan päätteeksi nähtiin yleisölle avoin demo, joka käsitteli intiimiä. Esitys muodostui lyhyistä harjoitteista, joissa yleisö johdatettiin yksin tai pienissä ryhmissä katsomaan lyhyitä esityksellisiä pätkiä. Kohtaukset saattoivat katsojan todistamaan tilanteita, jotka kertovat intiimisti eristyneisyydestä, konflikteista ja haluista.
Katsojuus on ollut yksi keskeisiä kysymyksiä esityksissä viime vuosikymmeninä. On pohdittu, onko esitystä ilman katsojaa, mikä on katsojan paikka ja miten katsojuutta haastetaan. Tai kenellä esityksessä lopulta on valta, sillä joka toimii, vai sillä, joka voi olla vaiti ja todistaa?
TTK:n vuoden 2008 tutkimussuunnitelma käsittelee katsoja-kokijan kehoa. Tuomas Laitinen avaa artikkelissaan "Entinen katsoja" katsojuuden kysymystä tutkimuksen puitteissa. Laitisen mukaan esityksen tulee vastata ihmisyyden haasteeseen ja kohdata kokijansa (vrt. entinen katsoja) kokonaisena, ei vain päänä, jonka ainoa olomuoto on katsominen. "Näyttämö ei enää riitä" Laitinen väittää ja jatkaa: "Teatteri on historiaa".
Miksi käytännössä usein tuntuu siltä, että kysymys katsojuudesta kiinnostaa ennen kaikkea tekijöitä ja katsoja oikeastaan haluaisivatkin olla "vain" katsojia? Miten usein olen törmännyt katsojaan, joka mennessään kokeelliseen esitykseen alkaa panikoida: "toivottavasti minun ei tarvitse osallistua"? Vai onko kyseessä tradition luoma harha; olemme katsojia, koska meidät on siihen totutettu, meille ei ole luotu tarpeeksi vaihtoehtoja? Katsojuudesta on tullut tapa, turvallinen paikka, jossa ei tarvitse ottaa kantaa tai osallistua.
Miksi katsoja sitten tulisi olla jotain muuta tai jotain "enemmän"? Yksi syy on varmasti Laitisenkin mainitsema kokonaisvaltaisuus ja toisen vastauksen tarjoaa Ruckert tämän lehden haastattelussa. "Esiintyjillä ja tanssijoilla on hieno vapaus tutkimuksessa ja harjoitusprosessissa kokea ja kokeilla asioita, jotka eivät tavallisesti ole mahdollisia" ja jatkaa "Minusta tuo vapaus on mahtava ja se on mahdollisuus, jonka haluaisin antaa ihmisille".
Pilvi Porkola
