Pääkirjoitus - James Bond ja tunteet
Jos pitäisi nimetä elokuva, joka on vaikuttanut minuun kaikkein emotionaalisimmin, se olisi eittämättä 007 ja Kultainen silmä. Emootiona puhdas kauhu.
Vuonna 1996 elokuvateattereihin tullut 007 ja Kultainen silmä alkaa kohtauksella, jossa James Bond hurjastelee huikealla avoautollaan kilpaa pimun kanssa. Kilpa-ajo tapahtuu jyrkillä vuoren rinteillä, autot ohittavat toisensa hipoen, päähenkilöt naureskelevat. Elokuvateatterissa ollut yleisö hihkui myös. Vatsaani käänsi ja huusin ääneen, kauhusta. Tajusin tietysti, että se on ”vain elokuva”, valkokankaan kokoinen rakennettu kuva, lavastettu esitys, jonka tarkoitus oli olla ”hauska” ja ”viihdyttävä”. Mutta koska olin ollut vakavahkossa moottoripyöräonnettomuudessa pari kuukautta aikaisemmin, autolla kaahailu ei paljon naurattanut.
Olin ulkona sairaalasta, fyysisesti ehjänä, mutta onnettomuuden tunnejälki katosi hitaammin. Vuosikausia minun teki pahaa pyöräillä kovaa tai istua autossa, jossa oli ikkuna auki. En kestänyt tuulta, joka heilutti hiuksiani samalla tapaa kuin moottoripyörällä ajaessa. Moottoripyörän selkään en ole tapahtuman jälkeen noussut
Todellisuuden tutkimuskeskuksen vuoden 2009 teemana ovat Tunteet ja se on nostettu myös tämän numeron teemaksi. Kulttuurimme on täynnä tunteita ja tunteiden esityksiä. Tunteet voivat olla äärimmäisen subjektiivisia tai kollektiivisia. Ne ovat tuotettuja, rakennettuja ja samaan aikaan vaalimme käsitystä aidoista tunteita. Tunteita lietsotaan, pidätellään ja ohjaillaan, tunteissa mässäillään tai ne kielletään. Allekirjoitan ajatuksen, että emootiot pitkälti sosiaalisesti opittuja, mutta kokemukseni mukaan, ne ovat myös varsin ruumiillisia.
Nyt kun Teatterilehti (5/2009) omistautuu usealla artikkelillaan performanssille, me voimme rauhassa käydä kesäteatterissa ja kirjoittaa siitä! Marja Silde pohtii nykyteatterin ja kesäteatterin suhdetta, Elina Latva ja Anna Eloaho ovat puolestaan kesäteatterissa kansansatujen jäljillä. Titta Halinen kirjoittaa Q-teatterin Sinivärisistä ja katsojan ailahtelevaisuudesta. Janne Pellinen uskaltautui jopa oopperaan ja näki pullan! On mukana toki performanssiakin: Eeva-Mari Haikala kirjoittaa Lontoosta MarieCoolFabioBalduccista ja Tuomas Laitinen tekee version Tehching Hsiehin The Gage Piecestä.
Ja mitä minuun ja Jamesiin tulee, olen miettinyt pitäisikö minun katsoa Kultainen silmä uudelleen. Toisaalta en ole varma, kumpi olisi kiusallisempaa: tuntea edelleen kauhua jostain, joka on tapahtunut viisitoista vuotta sitten, vai huomata että se, mikä laukaisi totaalisen pelon taannoin, näyttää nyt vain banaalilta.
Pilvi Porkola
