esityslogo_e

Pyysin taannoin Kimmo Modigilta juttua aktivismista. Artikkelin sijaan hän lähetti minulle taiteilija Jaakko Pallasvuon yhdeksän teesiä taiteesta ja aktivismista.

1. Aktivistit ovat yleensä tylsiä moralisteja, joista tulee huonoja taiteilijoita.
2. Sosiaalityö on taidetta parempaa sosiaalityötä.
3. Taiteen arvo ei liity sen hyvää tekevään voimaan.
4. Taide on saatanasta.
5. Aktivismi on ihan vitun boring, 2013 on neoliberaalius ja narsismi.
6. Tapa sun vanhemmat henkisesti ja kasva aikuiseksi.
7. Jos et oo Palestiinasta, älä tee Palestiina-aiheista taidetta, ja jos haluat auttaa, niin tee jotain konkreettista äläkä ryöstöviljele muiden ahdinkoa.
8. Älä lainaa Zizekiä keskusteluissa.
9. Älä lue mitään.
( Pallasvuo 2013)

***

Aktivismi. Sitä on ilmassa. Siivouspäivä ja erilaisia kaupunki-interventioita, esitystaiteen nopean toiminnan joukkoja, ajankohtaisteatteria. Monenlaisia taiteen tapoja ottaa kantaa, osallistua, vaikuttaa. Tehdä toisin.

Olen samaa mieltä Pallasvuon kanssa siitä, että taiteen arvo ei liity sen hyvää tekevään voimaan eikä taide sosiaalisella orientaatiolla korvaa sosiaalityötä. Olen eri mieltä siitä, että aktivistit olisivat moralisteja – päinvastoin, tämän lehden jutuista päätellen aktivistitaiteen tekijät ovat usein hyvinkin kriittisiä aktivismin ja taiteen liittoa kohtaan ja tietoisia siitä, miten huonosti taide ja aktivismi tulevat yhteen. Aktivismi on sitoutumista määrättyyn asiaan, kun taas taide perustuu vapauteen tehdä ja ajatella. Tai kuten Baltic Circle –festivaalin johtaja Eva Neklayeva tässä lehdessä tiivistää, siinä missä taide mahdollistaa maailman näkemisen monimutkaisuuden, aktivistilta odotetaan mustavalkoista ajattelua.
Haasteellisuudesta huolimatta monet taiteilijat pyrkivät yhdistämään aktivismin ja taiteen.
Vaikka aktivismi on nyt puheenaiheena, ajattelen että aktivistitaiteilijat edustavat ajalle epätyypillistä idealismia, vilpitöntä uskoa siihen, että taiteella voi yhä vaikuttaa. Tai ehkä se on nimenomaan vastareaktio ajan ilmiöille: jos vuosi 2013 on yhtä kuin neoliberaalius ja narsismi, täytyyhän jonkun yrittää vastustaa sitä. Täytyyhän?

Tämän lehden kirjoittajat pohtivat aktivismia monesta eri kulmasta. Mitä aktivismi tarkoittaa aikana, jolloin tekijöillä on käytössään sosiaalinen media? Kun sadat tai tuhannet ihmiset ympäri maapalloa voivat lukea ideasi heti on-line? Tästä kirjoittaa useita projekteja sosiaalisessa mediassa käynnistänyt Pauliina Seppälä. Taiteilija ja organisaattori Saara Hannula puolestaan valottaa niitä moninaisia esityskäytäntöjä, joita voi kutsua protyypeiksi. Aktivismi ei ole vain tekoja vaan myös ajatusmallien kehittämistä : ”Taiteen kenttä mahdollistaa erilaiset yhteiskunnalliset kokeilut, koska se on joustavampi ja valmiimpi erilaisille tavoille ajatella kuin vaikkapa talouteen sitoutuneet verkostot.”
Kaisa Illukka kirjoittaa lontoolaisen Platform kollektiivin pitkäaikaisista projekteista ympäristö- ja oikeudenmukaisuuskysymyksiin liittyen ja kritisoi sitä, miten mediassa ”aktivisteista tulee helposti hahmoja ja identiteeteistä tuotteita”. Viime kädessä aktivismi perustuu kansalaisyhteiskunnasta huolehtimiseen.

 

Pilvi Porkola

ps. keskustelu jatkukoon Facebookissa.