mansikkatausta

Teksti: Janne Saarakkala

Todellisuuden tutkimuskeskuksen vuoden 2007 tutkimussuunnitelman teemana on kysymys esityksen ja poliittisuuden yhdistämisestä. Kuinka tehdä poliittista esitystaidetta? Tai miksi ihmeessä? Vuoden alussa tutkimusvastaavat Pilvi Porkola ja Janne Saarakkala loivat suunnitelmalleen viisi teesiä. Janne Saarakkala tarkastelee seuraavassa kuinka teesit ovat tähän mennessä toteutuneet. 

 

  1. TEESI: PYSÄHTYMINEN

En aluksi tunnistanut pysähtymistä, sillä se ei täyttänyt niitä odotuksia, joita minulla on pysähtymisestä; aktiviteetin vähenemistä tai zeniläisen rauhaa. Sen sijaan tulin siitä pahoinvoivaksi. Se oli oire älyllisen haasteen vastaanottamista, pysähtymistä käsitteiden äärelle; mitä ”työ”, ”politiikka” ja ”yhteiskunta” pitävät sisällään. Jo tammikuun Poliittisen osaston työpajassa huomasimme joutuvamme alituisesti ajattelemaan. Päät sauhuten kysyimme: onko politiikka siis ensisijaisesti älyllistä toimintaa? Nyt voin todeta, että kyllä se on. Toiminta saa poliittisen merkityksen vasta kun tekijä on antanut sille älyllisen kehyksen – mihin toiminnalla viitataan, mitä halutaan sanoa – tai kun katsojalla on aikaa pysähtyä toiminnan äärelle ja keksiä sen viitekohdat itse.

Me siis pysähdyimme ajattelemaan. En olisi koskaan uskonut, että ajatteleminen on niin kuluttavaa, niin oksettavaa, niin minulle vierasta ja epätavallista.

Kouluaikoina ohjaajantyön lehtorini Laura Jäntti pohti omaa ohjaajanlaatuaan erässä haastattelussa sanomalla, että hän ei ole koskaan ollut mikään yksityisajattelija. Se oli sivulause, joka jäi mieleeni. Eli, ei ohjaajalla välttämättä tarvitse olla mitään erityisiä ajatuksia ollakseen ohjaaja, ajatukset voi lainata muilta, lähinnä näytelmäkirjailijoilta – ja puhuttelevia esityksiä syntyy. Kenties yksityisajattelu on ohjaajalle jopa este, joka vaikeuttaa työtä. Työelämä ylipäätään, tapa, jolla olen sitä toistaiseksi tehnyt, ei ole pyytänyt ajattelua vaan tehokkuutta ja valmiita mielipiteitä. Kaikesta innovaatio-puheesta huolimatta, ihmisten ei ylipäätään toivota pysähtyvän ajattelemaan. Se hankaloittaa asioiden kitkatonta sujumista.

Pelkkä ajatteleminen on poliittinen teko. Ajatteleminen on mielestäni tällä hetkellä jopa poliittisempaa toimintaa kuin mielenilmaisu, ajattelua seuraava toimenpide. Ilmaisuja, tehoja ja volyymia ei meiltä nimittäin puutu – vaan mieltä. Omaa mieltä. Omaa ajattelua vaikkapa siitä jo olemassa olevasta ajatustulvasta, joka meiltä jää huomaamatta, jonka äärelle meillä ei ole halua tai aikaa pysähtyä. Minä saatan lukea filosofiaa kannesta kanteen, eikä se jätä minuun mitään muuta jälkeä kuin ”Vau, mitä ajatuksia!” tai ”Vau, mikä ajattelija!” Mutta mitä hän ajatteli? En muista. Tapahtuiko minussa mitään? En muista. Ajattelukin on kulutustavara, populaarikulttuuria, joka herättää lähinnä halun saada lisää – ei pysähtyä, sulatella.

”Joutilaisuus on ehdottomasti kielletty, aivan niin kuin ajatteleminenkin. Vain televisiossa saa valaista ajatuksiaan, mikä tapahtuu puhumalla läpiä päähänsä

Jukka Hankamäki * http://jukkahankamaki.blogspot.com/

Johtuuko se ilmaisumuodosta, että esimerkiksi filosofit Jukka Hankamäki tai Zygmunt Bauman eivät paistattele joka aikakausilehden kannessa? Ajatukset eivät ole helppoja. Ne eivät aukea yhtä ärhäkästi kuin Madonnan haarat. Ei Madonna minusta ole aivoton, päinvastoin, mutta hän ilmaisee itseään tavoilla, joita on helppo lukea. Tietysti valtakunnan filosofi Pekka Himanen koristaa monen lehden kantta, mutta jakavatko tai kommentoivatko artikkelit Himasen ajatuksia? Toki niissä nostetaan esille se minkä voi niellä helposti; se populaarein (rakkaus on vastaus kaikkiin kysymyksiin) ja ns. päivänpoliittisin sisältö (julistetaan innovaatioiden autuaaksi tekevää voimaa mainitsematta ainuttakaan innovaatiota – lukuun ottamatta rakkautta ja niitä mekaanisia keinoja, joilla innovaatioita tulisi meistä muista ulos puristaa). Ja tietysti nämä ohuet ajatusten häivähdykset on kuorrutettu niin makeilla kommenteilla muhevasta parrasta ja ihmelapsesta, että lopputulos valtakunnan filosofista on vähän niin kuin karvainen Madonna. Väitän, että ajattelu on juuri nyt äärimmäisen epämuodikasta, väistettyä, syrjittyä ja mitä näkemyksellisempää se on, sitä visummin siitä vaietaan. Ehkä helpon elämän toive tai toive onnesta (jonka pitää olla helppoa) estää meitä ajattelemasta. Kuten sanottua, ajattelu on vaikeaa ja ahdistavaa. Ajattelemattomuus sen sijaan on toimintamalli, joka imetään jo äidinmaidosta – tai opitaan viimeistään koulussa.

Professorini Raila Leppäkoski Teatterikorkeakoulussa puhui siitä miten ohjaajan on osattava olla työssään sekä kuuma että kylmä. Toivoisin olevani kylmempi. Haluaisin jäätyä ajattelemaan vielä hetkeksi tässä reaktioiden, ilmaisujen ja halujen tehokkaassa maailmassa, jossa kaikki toiminta on niin äärimmilleen kiristettyä, että tunteet ovat väistämättä pinnassa ja venytetty kuin kuminauha ritsan hankaan, kahden aika näköalattoman ääripään väliin; tykkään – en tykkää; haluan – en halua; kyllä – ei; 1 – 0.

  1. TEESI: TILAN LUOMINEN

Saavun ohjaaja Topher Cambellin kanssa Soho Teatteriin Lontoossa. On helmikuu. Harjoitussalissa alkaa mustien näytelmäkirjailijoiden ja ohjaajien paneelikeskustelu aiheesta ”terrorin kuvat”. Topher on itse panelistina. Minä en osallistu millään tavalla, kuuntelen vain. Keskustelu kestää tasan ennakkoon ilmoitetut kaksi tuntia. Kun kello lyö kuusi, puheenjohtaja ilmoittaa keskustelun päättyneen. Olen hämmästynyt ja iloisesti yllättynyt. Luulin, että tässä istutaan niin pitkään kunnes välitilinpäätös terrorin kuvien suhteen on saavutettu. Mustien näytelmäkirjailijoiden yhdistys opetti minulle tämän: keskustelun ei välttämättä tarvitse päätyä johtopäätökseen tai ratkaisuun (minuun syvästi ohjelmoitu asenne). Ratkaisu-keskeisyys ei edesauta tilan syntymistä ajattelulle; sellaista tilaa, joka mahdollistaisi erilaisia, vastakkaisiakin näkökulmia. Sen sijaan tarvitaan aikaa. Tilan luominen ajan ottamisena oli kevään tutkimuksen keskeisiä toimintatapoja ja myös sen keskeisiä sisältöjä.

Me emme jätä ajattelematta vain sen takia, että se on rasittavaa vaan myös siksi, että meillä ei ole aikaa ajatella. Suurimman osan ajasta ja kapasiteetista ottaa työ; siihen valmistautuminen, siitä raportoiminen ja työstä toipuminen. Ja jos liu’umme vanhan, yhden työn säännöllisestä maailmasta uuden työn laajeneville markkinoille ja sen mukanaan tuomiin lukuisiin, päällekkäisiin ja epäsäännöllisiin töihin eli projekteihin – joiden ristivedossa ”toipuminen” kuulostaa lähes utooppiselta – eteemme aukeaa näkymä, jossa ei todellakaan ole aikaa. Se on kapea vilahdus maisemasta, joka kuiskaa: haudassa ehtii levätä. Jep. Mutta ehtiikö haudassa ajatella? Ei.

Jos meillä ei ole aikaa ajatella, meillä ei voi olla politiikkaakaan.

Yhteisten asioiden hoito tuntuu olevan aina jonkun toisen murhe ja yhä enenevässä määrin sen hoitaa ammattilainen, jolle siitä maksetaan. Niin rasittavaa se on. Mutta ovatko poliitikot, nuo yhteisten asioiden hoitoon vihkiytyneet, vapaita ajattelemaan? Eikö pikemminkin ole niin, että he jos ketkä ovat sidottuja puolueohjelmien, tradition ja kansainvälisten virtausten viitoittamaan reaalipolitiikkaan ja tulosvastuuseen? Reaalipolitiikka on operatiivista, päämäärätietoista ja ratkaisukeskeistä ajattelua. Ja kaiken operatiivisen ajatustyön jälkeen, heidänkin ajankäyttöään säätelevät työn lisäksi myös ne muut työn kaltaiset imperatiivit, normit, joita meidän on ajateltava; seksi, parisuhde, jälkeläiset, perhe, talo, auto, ulkomaanmatkat, kunto, ruoka, ulkonäkö, joulu ja niin edelleen. Ja vain työtä tekemällä voit ansaita rahaa, jolla nämä pakko-ostokset voi tehdä. Vasta sitten elämä voi alkaa. Elämä pitää ostaa. Tähän meidät on huijattu mukaan.

Ajattelu on siis poliittista toimintaa, samoin kuin ajan ottaminen sen toteuttamiseen ja, lopulta, ajan ottaminen myös sen ilmaisemiseen. Ehdotamme poliittiseksi esitystaiteeksi ajatusten ja näkemysten esittämistä.

Ajatusten esittämisestä on kyse tutkimussuunnitelman pääesityksessä Lumo – esitys uudesta työstä, joka saa ensi-iltansa Helsingissä lokakuussa. Lumon englanninkielinen versio Lure – Exhibition of Infinite Possibilities vietiin Kööpenhaminan The Story of Work – festivaalille huhtikuussa ja siinä ajatukset onnistuttiin mielestäni ympäröimään sellaisella keveyden ilmapiirillä, että parhaassa tapauksessa katsoja/kokija huijattiin ajatusten äärelle: tällaista on työ. Lure oli pidetty esitys; omalaatuinen, hauska, ironinen ja paikan päällä myös esteettisesti tyylikäs. Ehkä juuri tämä tyylikkyys ja esityksen ilmeinen taiteellisuus nostattivat myös närkästystä. Se ei ”puhutellut työväenluokkaa” – ja työväenluokkaa ei saa unohtaa kun puhutaan työstä. Englantilainen kollega väitti, että me suomalaiset (tässä: Luren työryhmä) olemme piloille hemmoteltuja elitistejä, juuri siksi että esityksemme ei ”puhuttele työväenluokkaa”.

Elitismiin palaan kohta mutta ensiksi työväenluokka; kuka tai mikä se on? 1900-luvulla se lienee ollut vielä selvästi määriteltävissä; tehdastyöläiset, palkolliset, torpparit ja maaorjat; Toisen Maailmansodan jälkeen Suomen uudelleenrakentajat ja heidän jälkeläisensä. Jossain vuosisadan lopulla, kun työn luonne alkoi muuttua, työtä tekevä, nyt pian eläkkeelle pääsevä ihmisryhmä, mukaan lukien omat vanhempani, siirtyi minun mielestäni vakituisine palkkoineen ja etuuksineen työväenluokasta keskiluokkaan. Kuka on työväenluokkaa tänään? Kysyessäni asiaa poikaystävältä, hän totesi, että työttömät ja pienituloiset. Samaa mieltä ovat monet vasemmistopuolueet. Siis köyhät ovat työväenluokkaa. Kenties työväenluokkaan voidaan liittää myös ne, jotka vielä tekevät vanhaa ”kunnon työtä” ja ne työttömät, jotka haluavat vain ”kunnon työtä” eivätkä suostu uuden työn tekijöiksi. Ihan kunniakas periaate, sillä uuden työn myötä harva työ on enää vakituista tai kunnollista siinä mielessä, että siitä olisi jotain konkreettista hyötyä tai että siinä olisi edes järkeä. Uusi työ tuottaa elämyksiä, merkityksiä, informaatiota, hölynpölyä ja suunnattoman määrän kontrollia ja seurantaa. Se tapahtuu enimmäkseen ennen varsinaista työtä (suunnittelu, työn hakeminen ja luominen) ja heti sen jälkeen (raportointi, arviointi ja jatkokehittely). Uusi työ on ”työn” kehystämisen akti, jossa työn sisällöllä, mitä todella tehdään, ei ole enää niin väliä (eikä sille ole aikaakaan). Tämän halusimme esityksessä tuoda esille, sen sietämättömän keveyden ja järjettömyyden.

Miten pienituloista työväenluokkaa pitäisi sitten puhutella? Arvaan, että samalla tavalla kuin ns. suurta yleisöä esittämällä tarinaa, jossa on selkeä sanoma helposti tunnistettavassa muodossa; se on tarkoitus lohduttaa ikävän työpäivän jälkeen. Komediateatteri Areena ja UIT tulevat ensimmäisenä mieleen.

”Viihteen kysynnän takaa sen näennäinen vastakohtaisuus työlle. Ihmiset viihdyttävät itseään, jotta unohtaisivat hetkeksi elämän ikävät ja raskaat asiat kuten työnteon. Viihde valmistaa ihmistä seuraavaa työpäivää varten. Siksi työn on syytä paitsi tukea viihdettä myös edistää urheilun ja taiteen viihteellistymistä.”

Juhani Seppänen  Hullu työtä tekee

Jos elitismi on sitä, että on aikaa ajatella ja aikaa pohtia merkityksiä – me olemme elitistejä. Suomalainen sosiaaliturva on elitismiä siinä mielessä, että se vielä jossain määrin mahdollistaa vapaata ajattelua ja olemista. Siinä suhteessa me olemme elitistejä verrattuna suurimpaan osaan muuta maailmaa – vaikka oman järjestelmämme sisällä olisimmekin köyhiä – ja siksi meidän tulisi ajatella ja esittää niitä, kaikesta huolimatta.

Väitän, että työväenluokka on lakannut olemasta ja väki on jakautunut kahtia; ylä- ja alaluokkaan. Yläluokkaan pääsee vanhalla rahalla, kansalaisuudella, keinottelemalla tai tekemällä palkallista työtä. Työttömät, maanpakolaiset ja muut kyvyttömät tai kyvyttömiksi tehdyt ovat alaluokkaa.

Uusi luokkajako ja sen ilmeneminen uuden työn puitteissa on asia, johon haluaisin keskittyä syksyllä. Se on näkökulma, jonka haluaisin tuoda Lumoon. Mitä uusi työ tekee kansallisuudelle ja kodille? Mitä se tekee ihmiselle? Minkälaista elitismiä edustaa suomalainen tai brasilialainen nälkätaiteilija, joka ei elä omalla työllään?

  1. TEESI: ULOS TAIDEKONTEKSTISTA

 Lumo on aiheeltaan yhteiskunnallinen esitys, joka tapahtuu taidekontekstissa. Kolmannen teesin toteuttaminen on tapahtunut tutkimuksen marginaalissa. Se sai alkunsa vetämässämme Poliittisen osaston työpajassa tammikuussa ja on jatkunut sen jälkeen eräänlaisina pistokokeina.

Konttaaminen

Työpajassa tuli esille näkemys, että kaupunkielämä tai elämä ylipäätään on liian nopeaa ja että sitä voisi kommentoida tai hidastaa esitystaiteellisin keinoin. Päädyimme ajatukseen konttaamisesta. Se oli kaikista hyvä idea mutta kuka sen toteuttaisi? Ja miksi? Tästä käytiin mielenkiintoinen väittely ennen ensimmäistä konttaussessiota. Kaikki eivät halunneet kontata kadulla ylipäätään mutta monet kieltäytyivät myös siksi, ettei konttaamiselle ollut hyvää syytä. Se olisi vaatinut ajattelua. Pulma osoittautui myös hyvin henkilökohtaiseksi; ellei ollut omaa erityistä halua tai syytä, ei konttaaminen toisen puolivalmiin ajatuksen pohjalta riittänyt. Koko puoli tuntia kestäneen ensimmäisen konttauksen ajan taistelin mielessäni; mitä vastata niille, jotka kysyvät mitä te teette ja miksi te tätä teette. En ollut varma. Keksin erilaisia vastauksia, joista yksikään ei tyydyttänyt. Ilman hyvää selitystä konttaaminen jäi monelle ohikulkijalle ”käsittämättömäksi taiteeksi”, apurahaelitismiksi, eikä se puhutellut heitä poliittisesti. Konttaamisen aktissa on kuitenkin jotain hyvin osuvaa ja visuaalisesti kiehtovaa sinänsä. Sitä olisi mielenkiintoista jatkaa, kunhan se saadaan kehystettyä niin, että vähintäänkin konttaaja itse tietää mistä on kysymys ja miksi tätä tehdään.

Kiittäminen ja anteeksi pyytäminen kuorossa

Toinen työpajassa syntynyt esitysidea oli Kiitos/anteeksi-kuoro. Esitysmuoto syntyi kommenttina yleiselle kiittämättömyydelle. Siinä kuoron jäsenet esittävät vuoronperään 20 kiitosta haluamilleen yleisille ja yksityisille asioille ja sen jälkeen 15 kappaletta anteeksi-pyyntöjä. Kokeilimme tätä Eduskuntatalon portailla, Asematunnelissa ja Kolmen sepän patsaalla. Kuoro tuli ulos taidekontekstista niin kuin pitikin, mutta ei sijoittunut poliittiseen vaan uskonnolliseen kontekstiin. Kuoro kaupunkitilassa näyttää olevan lähinnä lahkolaisten harjoittama esitys.

Pandan vaalikone

Eduskuntavaalien aikaan keväällä toteutimme Panda-esitysiskuja Helsingin ydinkeskustassa. Panda on uutta työtä edustava kyyninen hahmo, joka innosti ohikulkijoita tekemään vaalikoneen eli monivalintatehtävän, jossa kyseltiin lähinnä työstä ja suhteesta siihen. Vastauksena oli joko kannustus vaaliuurnille tai tervetulotoivotus pandojen maailmaan, jossa valtioilla ei ole enää merkitystä.

Julkinen lukupiiri

Loppukeväästä Jussi Johnsson ylitti taidekontekstin Julkisessa lukupiirissään, jossa hän luki metrossa matkustajille ääneen kiinnostavia yhteiskunnallisista ajatuksia Jakke Holvaksen ja Jussi Vähämäen kirjasta Odotustila – Pamfletti uudesta työstä ja Kaarina Hazardin kirjasta Kontallaan – Muistiinpanoja mediasta. Joitakin matkustajia esitys provosoi. Johtuiko se luetuista ajatuksista sinänsä, Johnssonin persoonasta vai siitä, että esitys tunkeutui heidän henkilökohtaiselle reviirilleen? Vaikea sanoa. Jälkimmäinen vaihtoehto avaa silti mahdollisuuden mielenkiintoiselle väitteelle; julkinen tila on muuttunut yksityiseksi – lavasteeksi yksityiselle.

  1. TEESI: TAIDE ON HULLUUTTA

 Tämä teesi vaikuttaa kuin antiteesiltä suhteessa kaikkeen siihen mitä olen edellä päätellyt politiikasta ja politiikan mahdollisuudesta esittävässä taiteessa. Älyllisen viitekehyksen hakeminen ikään kuin kesyttää ja jäsentää sen mikä sitä ennen on ollut ”hullua”. Tätä teesiä on tarkennettu seuraavasti: ”Taide on pohjimmiltaan vapaata elinvoimaa, joka vapauttaa. Siinä on taiteen lähtökohtainen poliittisuus.” Minusta yksikään ehdotuksistamme poliittiseksi esitykseksi ei ole sisältänyt sellaista elinvoimaa, energiaa, jonka näkisin hulluna. Ne ovat paikoin olleet ”hämmästyttäviä ja epäkorrekteja ilmaisuja väärässä paikassa” mutta enemmän kuin vapaata elinvoimaa me olemme ilmentäneet elinvoiman ehtymistä ja nääntymistä. Se on tehty parhaimmillaan älykkäästi, keveästi, mielikuvituksellisesti ja tyylikkäästi mutta yhtä kaikki ainakin minun näkemykseni maailman tilasta ja omasta tilastani siinä on nääntynyt; en todellakaan tiedä mitä pitäisi tehdä, paitsi ajatella.

  1. TEESI: PROVOSOITUMINEN

 Emme kevään aikana ehtineet provosoitua mitenkään ohjelmallisesti. Kaikki provosoituminen tuli vastaan kysymättä ja kaksi tapausta on mainitsemisen arvoisia; ensimmäinen on englantilaiskollegan syytökset elitismistä ja työväenluokka-asia, joita käsittelin jo aiemmin. Toinen alkoi poliittisen osaston työpajan loppudemossa, jonka loppukeskustelu muuttui kuumottavaksi kahden aktivistinaisen toimesta. Heidän näkemyksensä oli, että poliittisessa katsannossa, erityisesti esittävä taide ”ampuu aina ohi”. Tästä avautui väittely, joka virittyi akselille: Tarvitseeko kaikki aina rautalangasta vääntää (taiteilijat) – yhteiskuntakritiikki teatterissa on löysää; hämärää ja liian monimielistä (aktivistit). Aktivistit olivat sitä mieltä, että heillä olisi paljon aiheita ja tärkeää informaatiota, josta me taiteilijat voisimme ammentaa. Tämä oli hyvin provosoivaa. Onko taiteilija poliittisten näkökantojen äänitorvi tai kuvittaja? Ei kiitos. Tilaisuuden jälkeen päätin kuitenkin tavata toisen suunsa avanneen aktivistin uudelleen ja kysellä hänen näkemyksiään tarkemmin. Minua kiinnosti se kuuma informaatio, jota taiteessa pitäisi käsitellä ja jota sen pitäisi levittää. Tapasin Anni Mikkelssonin, Helsingin Nuorten Vihreiden puheenjohtajan. Hänen mielestään taiteen pitäisi tarjota vaihtoehtoja, visiota. Päivänpolttavina poliittisina aiheina hän piti perustuloa, työtä (erityisesti prekariaatin asemaa), siirtolaisuutta, ympäristöpakolaisuutta, energiaturvallisuutta ja ilmastonmuutosta. Tulevaisuudessa hän näki siintävän energiasotia. Minustakin nämä aiheet ovat tärkeitä mutta niiden luettelointi ei tuonut itse aiheisiin – tai ongelmiin, jos niin haluatte – mitään sellaista mitä en olisi jo ajatellut; keskustelu ei tarjonnut minulle sitä innoittavaa visiota, jota Anni puolestaan odottaa minulta. Eli, kuten sanottua, jonkun pitäisi ajatella, pohtia, uneksia ja nähdä. Kutsuin Annin siltä istumalta Lumon heijastusryhmän jäseneksi.

Provosoituminen on opposition hyväksymistä ja sen kuuntelemista. Seuraavaksi haluaisin tavata esimerkiksi taloustutkijan ja keskustella siitä miten loputon talouskasvu oikein perustellaan. Minun pitäisi myös tavata Pekka Himanen.

Yhteiskunnallinen aihe ei vielä luo poliittista tilannetta tai poliittista keskustelua. Ruotsalaisen Teatermaskinen-ryhmän Motstånd Festivalen (vastarinta-festivaali) päämääränä on tuoda samaan tilaan, samaan keskusteluun täysin yhteen sopimattomia ihmisiä. Ajattelun generoimiseksi, meidän pitäisi keskustella laajemmin, ennen kaikkea kuunnella toisiamme yli ammatti-, mielipide-, ikä- ja sukupuolirajojen; kuunnella ärsyttäviä tyyppejä. Siitä vasta syntyy poliittinen keskustelu. Silti; vastakkaisten, raivostuttavien ja ”tyhmien” mielipiteiden kuunteleminen; keskusteleminen sellaisia esittävien tyyppien kanssa vaatii epämukavan aloitteen tekemistä tai vastaanottamista, ehkä alentumista tai sen kohteeksi joutumista; ja tähän kaikkeen menee aikaa. Onko sitä? Tässäkin kohdassa ajan poliittisuus on ilmeistä.

LOPUKSI

Asetimme tammikuussa tutkimukselle hypoteesin, jonka mukaan yhteiskunta on haihtunut ja esitimme jatkokysymyksen: Mitä tehdä?

Yhteiskunta ei ole kadonnut minnekään mutta kansallisvaltio Suomi on. Se on kuin talo, josta on enää rangat jäljellä, sisältö liukenee kansainvälistyvän kulttuurin valtamereen. Sen aallot lyövät vasten jäljellä olevia kulisseja; vasten yhteistä kieltä; vasten sellaisia yhteisiä sopimuksia kuten esimerkiksi 1960- ja 1970-luvuilta peräisin olevat sosiaaliset turvarakenteet. Ainoa vahva pilari, joka luultavasti kaatuu viimeisenä, on valtava usko työn autuaaksi tekevään voimaan. Tässä me eroamme muun muassa muista pohjoismaista, joissa perhe-elämä näyttää olevan jonkin verran tärkeämpi instituutio kuin työ. Tästä syystä meidän tulisikin katsoa tulevaisuudenkuvana enemmän Japania kuin Yhdysvaltoja. Uskollisuutemme työlle on sukua japanilaiselle työmoraalille, jonka viimeisimpien seurausten takia vakuutusyhtiöt ovat joutuneet kehittämään oman terminsä niille, jotka kirjaimellisesti kuolevat ylenmääräiseen työntekoon. Näitä karoshi-kuolemia tapahtui Japanissa viime vuonna virallisesti 147 kappaletta, 7,6 prosenttia enemmän kuin 2005. Päälle 30-vuotiaat, terveen oloiset ihmiset kuolevat äkillisiin sydänpysähdyksiin ja usein vielä työnsä ääressä. Niin japanilaisilla kuin suomalaisillakin on vielä opittavaa; uusi työ ei välttämättä palkitsekaan tekijäänsä; tehty työ tuo vain lisää työtä, ei rahallista korvausta, vapaa-aikaa tai muuta konkreettista etua; todellista ahkeruutta ja vaivannäköä tärkeämpää on luoda vaikutelma ahkeruudesta, sillä uusi työ on esitys. Esitys työvoimasta, kyvystä, potentiasta, jota vältetään viimeiseen asti käyttämästä mihinkään, sillä korvamerkinnät kaventavat mahdollisuuksien loputtomuutta. Uusi työ on lupaus, jota ei ole koskaan tarkoituskaan lunastaa.

Yhteiskunta on muuttamassa muotoaan, kasvamassa suuremmaksi, toisaalta hienostuneemmaksi ja toisaalta julmemmaksi. EU on meidän uusi yhteiskuntamme ja se perustuu – ei enää kansallisuudelle – vaan kaupankäynnille ja talouskasvulle. Tällä kehityksellä on mullistavia vaikutuksia niin yhteiskuntarakenteisiin ja identiteettiin, joista me olemme kaikki saaneet tuta. Kun kävelee kaupungilla ja katsoo televisiota, on kuin eduskuntavaaleja suunnattomasti suurempi, väsymätön ”vaalikampanjointi” olisi käynnissä 24 tuntia vuorokaudessa; mainonnan ideologinen propaganda siitä miten elämä pitäisi elää; mitä on hyvä elämä. Ja tämä on vasta alkua. Käynnissä on viimeinen erä väsytystaistelusta, jonka voittaja on jo pedattu etukäteen: universaali kapitalismi. Samalla yleinen mielipide on, että maailmantilanne on sekä sosiaalisesti että ekologisesti kestämätön. Mitä siis pitäisi tehdä? Politiikan ja yhteiskunnan pohtiminen on johdattanut perimmäisten ja uskonnollisten kysymysten äärelle: Mitä elämässä pitäisi tehdä?

Paolo Virno, italialainen sosiologi, eräs lukupiirin kirjailijoista, jonka teosta Väen kielioppi olemme lukeneet, puhuu kahdesta vaihtoehtoisesta toimintatavasta; kansalaistottelemattomuudesta ja eksoduksesta, eli maastamuutosta. Näiden vaihtoehtojen käsittely on vielä kesken mutta väitän, että samalla kun on meneillään valtava maailmanlaajuinen ja lähinnä kehitysmaita koskeva maastapako (exile) kohti rikkaita länsimaita – ja nykyisin myös kohti Aasiaa ja Lähi-Itää – on länsimaiseen tajuntaan iskenyt henkinen eksodus; maastamuutto kohti virtuaalista maailmaa, kaikissa virtuaalisuuden eri asteissa. En näe virtuaalisuutta pahana sinänsä vaan ihmiselle lajityypillisenä tapana toimia mutta sen sisään eksklusiivisesti kätkeytyminen on minusta oireellista. Se on etääntymistä – kohti mitä? Maastamuutto on positiivisesti ladattu termi, se on oma-aloitteista toimintaa, jonka horisontissa siintää jotain parempaa. Mielenkiintoista olisi eritellä noita horisontteja; mikä on mielestämme vieläkin parempaa ja minkä mallisia ovat nuo haaveet – eli mitä vallitsevan parlamentaarisen demokratian tilalle, johon mitä ilmeisimmin ollaan nyt ottamassa etäisyyttä?

Minä näen paljon poliittisia esityksiä, joissa kaikkia edellä mainittuja asioita esitetään, mutta siihen ei kiinnitetä huomiota. Ehkä niistä puuttuu lopulta se kivenkovuus, joka ei väisty; henkilökohtainen muutos. Ilman sitä kaikki esitykset ovat vain esityksiä ja pysyvät kontekstissaan. Tässä mielessä vain henkilökohtainen on poliittista. Silti; kaikki esitykset, myös ne viihdyttävät, ajavat poliittista agendaa. Miksi näitä poliittisia merkityksiä ja päämääriä ei lueta? Ehkä me täällä rikkaissa länsimaissa olemme liian tietoisia siitä, mitä johonkin todella ryhtyminen väistämättä merkitsee; vähentämistä, supistamista, luopumista saavutetuista eduista; uudelleenjakoa. Väitän, että tämä on pohjimmainen syy siihen, miksi muutoksiin ei monista puheista ja esityksistä huolimatta ryhdytä. En halua luopua mistään. Väitän, että tästä samasta syystä myös poliittisia esityksiä vältellään; ajattelua, utopioita väistetään. Politiikka sinänsä, an sich, on out.

Rooma jäi odottamaan vandaaleita kun se ei kyennyt enää itse uudistumaan.

 

Julkaistu Esitys-lehdessä 1/2007.