alaolelapsellinen_kuva

Lasten liikkumista galleriatiloissa pitää valvoa sillä teoksiin ei saa koskea, puhetilaisuuksissa ollaan hipihiljaa ja performanssit esitetään nukkumaanmenoajan jälkeen. Nykytaidekentän käytännöt ja ohjelma on kohdennettu täysi-ikäisille yleisöille ja taiteilijoille, joilla ei ole lapsia. Kutsun tässä kirjoituksessa vanhempia ja lapsia yleisotsikolla ”lapselliset”. Ryhmä on vedenjakaja, joka nostaa pintaan syyllisyyttä, katkeruutta sekä eriarvoisuuden tunteita. Viimeaikoina lasten ja aikuisten kulttuurit ovat kuitenkin kohdanneet mukavissa merkeissä. Esimerkiksi Essi Kausalaisen Mindless Mastery -esityksen myötä.

teksti: Eero Yli-Vakkuri
valokuva: Wilma Hurskainen
sarjakuva: Joonas Lehtimäki

Galleria Sinne: Mindless Mastery 31.8.2013 performanssi, keskustelu
ja tapahtumakonsepti: Essi Kausalainen
esiintyjät: Essi Kausalainen, Juho Kausalainen, Pinja Laamanen, Ahti Leppänen, Heikki Räisänen,
Alma Unelma, Salla Valle
asiantuntijavieras: Helsingin yliopiston tutkija Matthew Robson

 

Lapsellisten syrjäytyminen nykytaidekulttuurista on vakava ongelma, sillä se syö pohjan ponnisteluilta luoda solidaarisempi yhteiskunta taiteen avulla. Syrjintä on banaalia. Taiteilijaäidit kelpaavat performanssitapahtumiin ollessaan raskaana, kun keho näyttää poikkeukselliselta. Synnytyksen jälkeen ei kutsuja kuulu. Nykytaidekenttä syyllistyy tavallaan samaan kuin työnantajat, jotka jättävät “lapsentekoiässä” olevat naiset palkkaamatta.

Syrjäytyminen johtuu monasti taloudellisista syistä. Lapselliset eivät sovellu nykytaidekentän vinksahtaneisiin työskentelyolosuhteisiin. Toimiakseen taidemaailmassa on otettava riskejä, eli heittäydyttävä markkinoiden armoille. Vaikuttaa siltä, että markkinoiden näkökulmasta taiteilijuus näyttää sitä kirkkaammalta mitä etäämmälle se ponnistaa perheellisten työntekijöiden vaatimuksista ja tyyleistä. Lapsellisten vaatimukset ovat viattomia. He kaipaavat tarkkaa aikatauluttamista, ohjelmasuunnitelmia ja edellyttävät tuotannoilta taloudellista vastuuntuntoisuutta. Lapsellisten taloudellisen aseman parantaminen edesauttaisi koko kentän toimeentuloa.

Epäkaupalliseksi itsensä mieltävällä alakulttuurikentällä on loistava mahdollisuus luoda menetelmiä ja käytäntöjä, jotka estävät lapsellisten toimijoiden syrjääntymisen. Lähiaikoina pinnalle onkin noussut muutamia kannustavia yrityksiä, joiden myötä nuoret taiteilijat ja lapset ovat löytäneet toisensa. Ilmiö johtuu siitä, että kolmekymppiset eivät voi välttyä lapsilta. Niitä tunkee kämppään naapurista ja omasta elimistöstä. Lasten puskeminen alakulttuurikentälle synnyttää taiteilijoille myös henkilökohtaisia paineita.

Nuoriin perheisiin kasaantuu sisäistä painetta: joko lapsi kärsii taiteilijavanhempien oikukkaasta työnkuvasta tai taide kärsii lasten oikuttelusta. Perheellisiin kohdistetaan paineita myös ulkopuolelta, muistuttamalla maailman kärsivän liiallisesta väestönkasvusta. Näin lasten hankkimisen esitetään olevan seurausta mässäilystä ja vastuuttomuudesta. Olivat lapset adoptoituja tai omia, saavat taiteilijoiden omat vanhemmat lapsenlapsien myötä vipuvartta, jonka avulla he voivat taivutella nuoria perheitä kohti porvarillisempia elämäntapoja ja ammatteja. Paineiden ristitulessa moni vanhempi vetäytyykin kokonaan nykytaidekuvioista (ja taiteilija lapsikuvioista).

Terve lapsi esiintyy

Taiteilijoilla on ongelmallinen suhde lapsiin ja lastenkulttuuriin. On tyypillistä tehdä omasta lapsuudesta kertovia esityksiä, jotka on suunnattu aikuisille mutta harvinaista tehdä lapsiystävällistä nykytaidetta. Voisi kuvitella, että infantiilisti toimivien performanssitaiteilijoiden olisi helppoa harpata lasten maailmaan mutta viimeaikaisia esimerkkejä ei hevin löydy.

Essi Kausalaisen (s.1979) Sinne-galleriaan järjestämä performanssitapahtuma Mindless Mastery on kannustava poikkeus. Esityksessä oli mukana viisi lasta, jotka esiintyivät kahteen otteeseen. Välissä pidettiin keskustelutilaisuus. Yksi esiintyjistä oli kuusivuotias helsinkiläinen Ahti, jota haastattelin pari viikkoa esityksen jälkeen keittiönpöydän ääressä. Haastattelun aikana poika kiemurteli, varoitti pullakuumeesta ja taivutteli lautasenalusen päähineeksi. Vapautuneesta käytöksestään huolimatta Ahti ei tunnustautunut performanssitaiteen ylimmäksi ystäväksi.

Ahdin mukaan performanssitaide on ”ihan hauskaa”. Mikäli kutsuja tulee, hän on periatteessa halukas esiintymään uudestaan. Keikkatyöläinen toivoi, että jatkossa esityksissä laulettaisiin enemmän, niinkuin tarhassa on tapana. Performanssitaide oli Ahdille jo tuttua, sillä hän oli nähnyt Essin esiintyvän ennenkin. Ensimmäinen kerta jätti mieleen paljon kysymyksiä, päällimmäisenä sen, miksi taiteilija kokoajan konttasi?

Kausalainen haki Mindless Mastery -esitykseen ”joukkuepelaajia” kaveriperheistä. Taiteilija harjoitutti lapsia parin tunnin ajan ja selitti, mitä performanssiin kuuluvat tekniset irtaimistot kuten purukumi, kivet, lehdet ja vesi merkitsivät. Harjoitteissa suoriutuminen sääteli sitä, missä tehtävissä kukin lapsi toimi performanssin aikana. Ahti mieltyi teippaamiseen, joten hän vastasi tästä myös esityksessä.

Poika rakensi performanssin aikana galleriatilassa poikittain kulkevaa juurta ja oli vastuussa huonekasvien lehtien teippaamisesta taiteilijan jalkoihin. ”Lehtiä piti kiinnittää sääriin, koska Essi oli taimi ja kasvoi kun sitä kasteltiin”. Ahti olisi halunnut kysyä, miksi Essi nuoli samalla gallerian tolppaa mutta esityksen aikana ei saanut puhua. Lasten toimet oli ajastettu siten, että he muodostivat galleriatilaan symmetrisen näyttämökuvan. Esiintyjien tehtävänä oli kuvittaa solujen toimintoja. Harjoitteluajan huomioon ottaen lasten toiminta oli suvereenia.

Performanssiin sisältyi pitkä englanninkielinen keskusteluosuus, jonka aikana Helsingin Yliopiston tutkija Matthew Robson vastasi Kausalaisen kasveja koskeviin kysymyksiin. Lapset odottivat keskustelun ajan kiltisti vuoroaan takahuoneessa. Karkkia ei Ahdin mukaan kulunut paljon vaan esitysjännitystä lääkittiin kutittamalla. Esityksen viimeisessä osassa lapsiryhmää komppasi myös kaksi aikuista.

Kausalaisen mukaan lapset suhtautuivat performanssin ideoihin ja harjoitteisiin hyvin käytännöllisesti. Kun heräsi kysymys, miksi siementä esitettäessä on pidettävä päässä pyöräilykypärää, Kausalainen vastasi että siemenillä on monasti kova kuori. Konkreettiset selitykset kelpasivat lapsille. Yhteistyötä helpotti se, että lapsilla on Kausalaisen mukaan ”hyvä materiaalien taju”. Taiteilijan mukaan esiintyjät suhtautuivat toimintaan sensuaalisesti eivätkä turhan älyllisesti.

Toisaalta lapset vaikuttavat ymmärtävän taidekentän lainalaisuudet hyvin. Ahdin mukaan taiteilijaksi tulee ”kun on tehnyt tarpeeksi esityksiä” ja jotta toiminta on määritettävissä esitykseksi paikalla on oltava paljon yleisöä. Jo kuusivuotias tuntee siis institutionaalisen taideteorian aakkoset!

Lasten kanssa esiintyminen on siis mahdollista. Miksi siis Mindless Masteryn kaltaisia esityksiä ei näe useammin? Syynä saatta olla lastenkulttuurin historiallinen painolasti.

Lastenkulttuuri on ideologioiden taistelukenttä

Poliisit lähetetään ala-asteille kertomaan työnsä tärkeydestä, jotta lapset saataisiin nuoresta iästä alkaen uskomaan kurinpitoon – taiteilijat eivät pääsääntöisesti halua  vastaaviin voimannäytöksiin. He suhtautuvat lasten kulttuuriin hyvin vastuuntuntoisesti. Sensuurinalaisissa yhdyskunnissa lastenkulttuurista on monasti muodostunut ideologinen ase ja lapset itse ovat jääneet pelinappuloiksi, joita “aivopestään” ja “uudelleen kasvatetaan”. Viime vuosisadan kriisien valossa lastenkulttuuri on niin politisoitunutta ettei sen viitekehyksessä voi työskennellä näyttäytymättä aivopesijänä. Taiteilijoiden on siten helpompaa esittäytyä aikuisille ja pidättäytyä aikuisten oikeissa poliittisissa keskusteluissa. He häpeilevät käyttää lastenkulttuuria yhteiskunnallisen vaikuttamisen kanavana.

Näkyvimmin lastenkulttuuria ovat valikoituneet tuottamaan itsensä epäpoliittisiksi tituleeraavat toimijat. Vaikuttaa siltä, että lasten- ja nuortenkulttuurin poliittisuuden tunnustaminen on tabu. Välttäessään lapsen käyttämistä työskentelynsä osana nykytaiteilija pyrkii korrektisti siihen, ettei asemoi toista pelinappulaksi. Mutta väitän: lapsi päätyy yhtälailla pelinappulaksi kun tämän omaleimaisuus ja sosiaalinen vaikutus suljetaan yhteiskunnallisen keskustelun ulkopuolelle.

Lasten osallisuus nykytaiteissa asettaa uusia haasteita kriitikoille. Mindless Mastery -esityksessä avustanut Heikki Räisänen huomioi, että lasten esiintymistä on vaikeampi kritisoida. ”Kun aikuinen esiintyy, hän on vastuussa yleisölle, mutta lapsen esiintymisen kohde on joku muu kuin yleisö. Lapsi on vastuussa myös niille aikuisille, jotka ovat houkutelleet hänet esiintymään. Yleisö joutuu siten jatkuvasti puntaroimaan arvioiko lasta vai aikuista. Lisäksi yleisö joutuu kannattelemaan lapsen esiintymistä ettei tämä traumatisoidu. Lasten esiintymisen seuraaminen herättää empaattisia tunteita. Hullukaan ei toivo lapsen epäonnistuvan”, Räisänen hahmottelee.

Mieleeni muistuu oman lapsuuteni aikainen suurvaltapolitiikan kuvasto; se hetki jona valitut lapset kukittavat diktaattorin tämän noustessa lentokoneesta. Oli kansanmurhaaja kuinka paatunut hyvänsä, nousee yleisön kasvoille hymy, kun luokan priimukset saavat ojennettua ruusut takeltelematta. Lasten läsnäolo tekee dialogisen poliittisen kritiikin saati polttopullon nakkauksen vaikeaksi. Lasten käyttäminen ihmiskilpenä on helppoa, sillä he painavat ja vuotavat vähemmän.

Samalla alkaa vaikuttaa siltä, että historiallisesti radikaalina tunnettu performanssitaide on jalostettu niin pitkälle, että sitä voidaan harjoittaa turvallisesti lastenkin kanssa. Kun tarkkailee lapsia suorittamassa performanssitaiteellisia eleitä, taidemuodon manerismi paljastuu. Kriittisesti katsoen, lasten esittämä performanssitaide näyttää kaunoeleiseltä isottelulta. Ehkä lapsia pidetään erossa performanssitaiteista tämän paljastumisen pelossa.

Avoimia kysymyksiä on paljon, kuten miksi Kausalainen konttasi esityksessään?