Apassionata @ Helsinki, 2012

PERHEPIKNIK

Hartwall-areenan katsomoon on neljä yleisösisäänkäyntiä. Katsomossa on 38 lohkoa, 13 349 istuinpaikkaa. Lauantaina helmikuussa miltei 28 lohkon muovi-istuimia vastaava lukumäärä ihmisiä etsii katsomossa tilaa itselleen, eväilleen ja leluilleen. Rattaat jätetään ovensuiden lähelle, kantokopat kapeaan jalkatilaan, pienimpien lasten korville asetetaan neonväriset kuulosuojaimet. Tilassa soi elektroninen musiikkilooppi, jonka äänialue vastaa nokiasoittoäänen mahdollisuuksia.

Lippuni osoittama paikka on tarkasti vastapäätä tyhjän lavan ainoaa lavastetta, valkokangasta, jota kuumottaa liikkumaton auringonlaskuprojisointi, seitsemännellä rivillä, keskellä. Olen lohkoni ainoa katsoja, jolla ei ole eväitä; hampurilaisia, hotdogeja, käristettyjä makkaroita tai ainakin rintakehän kokoista popkorni-kuppia. Tai itsetehtyjä eväitä ikea- ja etolarasioissa. Olen katsojana muutenkin puutteellinen, vailla seuraa tai monilapsista perhettä.

 

KASVUTARINA

Valot himmenevät tarkalleen 13:05. Kolmiosaiseen pukuun pukeutunut tirehtööri kuuluttaa esityksen ja antaa ohjeita katsojille, ”älkää pelätkö osoittaa suosiotanne” ja ”me Apassionatassa haluamme nähdä teidän videonne Youtubessa ja Facebookissa!”

Apassionata on nuorukaisen kasvutarina, itsetutkiskelun ja seikkailun syvähenkinen kuvaus sekä miehen ja naisen rakkaustarina. Nuorukainen, joka kasvaa yksinäisyydessä ja torjunnassa mieheksi, rakastuu naiseen, joka tosin on soittorasian nukke. Mutta saduissa ja suuressa rakkaudessa ei ole väliä, onko nainen ihminen vai lelu.

Apassionatassa on kokonaisjuoni, jonka kulku ja henkilöt esitetään käsiohjelmassa varoen lainausmerkeissä. Lainausmerkit kertovat katsojalle, että Danièle on kuvitteellinen henkilö, joka on sadussa. Esiintyjän nimi ei ole Danièle, eikä persoonallinen meri puhuttele häntä.

Tarina alkaa kaiuttimista välittyvällä ääninauhalla, joka lausuu vakavasti: ”Olipa kerran”, ja lyhyen ajatustauon jälkeen, ”ikivanha meri. Hiljaa se lainehtii ja ajattelee Danièlea.” Lavalle juoksee esiintyjiä valkoisissa puvuissa, he saavat maneesipurua peittävän vaalean kankaan aaltoilemaan, äänimaisema tukee vaikutelmaa. Meri puhuttelee nuorukaista, joka on juossut kentän laitaan: ”Danièle, ystäväni, nuorena miehenä sinun on nyt lähdettävä pitkälle matkalle; jätettävä kotikyläsi ja lähdettävä etsimään vastauksia niihin kysymyksiin jotka ovat sinua jo pitkään piinanneet.”

 

PÄÄOSASSA: HEVOSET

Apassionataan erikoistuneesta yleisöstä kantautuu huokaus ja innostus, kun maneesin takaseinän ovet avataan ja lavalle juoksevat ensimmäiset hevoset. Hevoset antavat videokuvalle ja maneesille mittakaavan, asettavat sen suhteeseen vain omien ruumiidensa kanssa. Sisähallin suuruus kadottaa ihmis-esiintyjien vetovoiman. Hevonen, jolla on pidemmät raajat ja suurempi massa, on jääkiekkokaukalossa karismaattisempi noita honteloita miehiä ja naisia, jotka juoksevat myötäantavassa purussa tai tanssivat selitteettömän eroottisesti pienissä paljettipuvuissa siinä samassa vaaleassa maa-aineessa, jossa hevonen hetki sitten nautinnollisesti piehtaroi.

Tarinan ensimmäinen kohtaus avautuu merenrantana, sinä samana, johon esitys kaksi ja puoli tuntia myöhemmin päättyy. Nuorukainen juoksee hevosten keskuudessa ja ohjailee niiden juoksua säntäilyllään. Värikäsitelty videoprojisointi heijastaa valkoisten hevosten taustalle liikehtivän merenrannan. Esityksen animoidut videoprojisoinnit ovat satukirjojen päivittämätöntä romantiikkaa, pastellisävyjä, monitornisia linnoja, laventelipeltoja ja sellaisia toriaukeita, tanssiaissaleja, joita maailmanhistoria ei ole ikinä todistanut. Kohtausten irrallisuus ja katkonaisuus selitetään unin ja fantasioin.

Hevoset vaativat ympäristöltään yksinkertaisuutta, valoihin ja videoprojisointeihin pohjaavaa estetiikkaa realististen lavasteiden sijaan. Apassionatan tärkein visuaalinen määrittäjä on satuanimaatio, vaikka esityksessä on myös tuliefektejä, harkittu puvustus ja joitain pyörillä liikuteltavia korokkeita, joilla ihmisille halutaan tarjota katseenvangitsijan rooli. Katsoja halutaan houkutella satuun ja saada hänet unohtamaan, että hän on sementtilattiaisessa hallissa, joka on rakennettu jääkiekko-otteluiden ehdoilla.

Apassionatassa hevoset merkitsevät rakkautta ja kirmaavaa vapautta. Yksinäinen mies saa hevosensa tanssimaan naiselle sen tanssin, jolla hän paljastaa tunteensa. Hevonen on merkki ja välittäjä. Metafyysiset suhteettomat teemat sopivat hevosen monisatakiloiseen massaan, mutta tuntuu perversiolta projisoida radikaalia vapautta niiden kurinalaisiin ruumiisiin, joiden rytmistä askellusta kontrolloidaan piiskoin, valjain ja tönäisyin. Ne mustat paraatihevosetko, joiden kiiltävät jouhet on kiharrettu, edustavat jaloa luontoa?

 

SATUKASETTIEN PATETIASTA
HUOLIMATTA

Hevosesitys on enemmän kuin temppujen ja ohjelmanumeroiden sarja. Esityksessä on satukasettien pateettista kerronnallisuutta ja immersoivia valoja, tanssiryhmiä, viulisti ja neoballadeja. Ei silti voida sanoa, että eri elementit olisivat keskenään tasapainossa. Tarinan suomentamiseen, visuaalisuuteen tai edes shown dramaturgiaan ei ole käytetty samaa ammattitaitoa kuin hevosten kouluttamiseen. Hevoset ovat tosiaan ihmeellisiä, ja näyttävät hampaitaan käskystä, mutta tarinan tai merkitysten välittäminen on toissijaista. Pakahduttavat tunteet ladataan muutamiin sanoihin, vuosittain vaihtuviin esitysten nimiin, kunnes sanat ratkeilevat painostaan. Tänä vuonna Ikuisesti yhdessä, ja ensivuonna Ystäviä ikuisesti.

Nautin tosin osastani katsojana. Nauran ääneen nuorukaisen kypsymistarinan äärellä, ja seuraan eläytyen sitä vahingonomaista todellisuutta, mm. tuleen syttyvää pyroteknistä laitetta, jota näyttämömiehet eivät saa sammutuspeitteillä tukahdutettua. Pieni tulipalo etulaiden keskellä ei tee vähäisintäkään säröä esitykseen, jossa tutkimusmatkailija taluttaa aasia sademetsässä, kirjaimellisesti. Vaikka tarinan patetia syö minua, nautin oudosta katsomiskokemuksesta perheiden ja pikkutyttöjen, unelmoinnin, ihastuksen huokausten ja kimeiden äänten keskellä.

Lopputekstit heijastetaan samalle suurelle kankaalle, esiintyjät hevosineen ratsastavat kehässä, yleisö taputtaa ja tirehtööri saa yleisön tekemään suuria aaltoja, edestakaisin. Kun kolmas aalto kulkee lohkoni yli, nousen ylös ja kävelen pois. En tunnista lopputekstien kalligrafia-nimistä, mikä kuuluu hevoselle ja mikä ihmiselle, mutta Apassionatassa yksilösuoritukset sumenevat, hevoset merkitsevät enemmän.

 

www.apassionata.com/fi

 teksti: SANNA UUTTU

kuva: JUSSI HERMUNEN