Teksti: Masi W. Eskolin

Iltalehti toi jälleen kerran esille tavallisen kansan äänen, se toi esille ajatuksia ja sanoja, jotka ovat valitettavan yleisiä maamme teatterikeskusteluissa. Asko Sarkola väittää Iltalehden 26.2.2010 pääkirjoituksessa, että teatteri tarvitsee myös valtavirtaa. Iltalehti puhuu kuin valtion tukemien kaupunginteattereiden johtajat! He puhuvat tavallisesta kansasta ja tämä (teatteri)kansa tyhmentää itsensä vastaan sanomatta. Eikä minua haittaa se, että tämä (teatteri)kansa tyhmentää itsensä, minua haittaa vain se, että he polkevat eliitiksi haukkumiensa ihmisten oikeudet maan rakoon. Heissä puhuu katkeruus omaa tyhmyyttään kohtaan, he näkevät jokaisen ihmisen mahdollisesti parempana ihmisenä. Tai niin he haluavat ajatella, niin he haluavat toisen kokea ja mikä perversseintä, niin HE haluavat itsensä kokea. Siis tyhmänä. He asettavat itsensä asemaan, josta he sitten syyttävät toisia! Mutta tällä tavalla he haluavat olla suhteessa toisiin ihmisiin, vihamielisesti ja koko ajan hetkeä etsien, hetkeä, jolloin kysyä kysymys, joka on jokaisen (teatteri)kansalaisen huulilla: ”Mikä sä luulet olevasi?”  Ihailen tyhmien ihmisten röyhkeyttä. Ihailen Iltalehden toimittajan röyhkeyttä, ihailen Asko Sarkolan röyhkeyttä, ihailen sitä heidän määrittelemänsä peruskatsoja-kansalaisen röyhkeyttä. Mutta eniten ihailen katuojassa lilluvaa ihmisjätettä, josta viina ja huumet ovat vieneet viimeisetkin ihmisyyden jäänteet, ihailen tätä saastaista läjää, joka on tämän vihan irvokkain ilmestys ja jonka huulilta kuuluu tämä traaginen kysymys:”Mikä (vittu) sä luulet olevasi?” En ihaile häntä siksi, että hänessä muka kuuluisi joku ihkuromanttinen Jumalan ääni, joka asettaisi minut tämän kysymyksen eteen ja jonka edessä polvistuisin, kuin se olisi arvokas lahja, joka pelastaa minut kadotukselta. Ei ei ei. Ihailen tätä röyhkeyttä, koska siinä on vedetty äärimmilleen se, mistä toisia elitisteiksi määrittelevä peruskatsoja-kansalainen vain haaveilee. Mutta tuo viha on heissä samaa. Asko Sarkolan ja spurgun erottaa vain ”charmi”.

Onko niin, että eliitiksi määritelty kansanjoukko ei omaa lainkaan ihmisarvoa? Jos joku puhuisi tästä Sarkolan ja kumppaneiden määrittelemästä peruskatsojasta yhtä negatiiviseen sävyyn kuin millä he katsovat oikeudekseen haukkua vihaamaansa elitistiä, niin nousisi hirveä viha. Tämä tavallinen kansa Asko Sarkolan johdolla nimeää mielellään vihollisensa, mutta hysteerisesti suojaavat omaa identiteettiään. Ihan kuin toinen, siis eliitti-älymystö, jollain lailla uhmaisi häntä. Tämä äly näyttäytyy tavalliselle kansalle tuntemattomana ja siksi he siihen niin tunteella suhtautuvat. Kaikki tuntematon pelottaa ja se on niin kovin inhimillistä. Mutta mikä ihme tätä tavallista kansaa sitten pelottaa vaikeassa taiteessa? Miksi heidän on leimattava se tekotaiteelliseksi ja elitistiseksi? Miksi heille tulee tarve vaatia, että verorahoilla pitää tehdä tietynkaltaista taidetta? Jos minä en ymmärrä jotain, en välttämättä koe itseäni tyhmäksi. Mutta en ainakaan alkaisi vihata Kiasman seinällä roikkuvaa lyijykynähahmotelmaa maailman tilasta, mutta en aio vihata myöskään Juhani Palmun latomaisemaa saatikka ITE-taiteen kummallisimpia, mutta ah niin kansaan meneviä tuotoksia. En myöskään vihaa Kai Lehtistä ja karvahattua! Jos minä halvaannun, enkä enää pääse kiipeämään puissa, en haluaisi olla vaatimassa puissa kiipeilyn kieltämistä vain siksi, että minä en enää pääse kiipeämään. Saatikka, että alkaisin vaatia puiden kaatamista!

Oi että olisi ihanaa, jos tässä maassa olisi edes yksi teatterinjohtaja, joka uskaltaisi sanoa vastaan. Olisi ihanaa, jos olisi joku rohkea, joka uskaltaisi sanoa, että ”minun teatterissa tehdään esityksiä ainoastaan eliitille. Minun teatterissa kaivataan älykästä, kevyttä ja rohkeaa katsojaa. Ja ennen kaikkea uteliasta ja teatteria aidosti rakastavaa katsojaa!” Mutta miksi edes nimetä tätä joukkoa eliitiksi? Mihin tarvitaan tällaista latautunutta termiä? Sillä eikö kyse ole loppujen lopuksi siitä, että suuntaa esitykset heille, joille esityksiä ei nyt ole suunnattu? Kun nykyään puhutaan katsojien eli näiden ”peruskatsojien” hautaan menemisestä eli vähittäisestä väistymisestä taivaalliseen katsomoon, niin nyt voisi todellakin olla syytä tehdä esityksiä sille eliitille, joka tähän asti on loistanut poissaolollaan! Teattereiden tulisi täten suunnata huomionsa kohti uusia yleisöjä, kohti nujerrettua eliittiä ja tämän vaatimuksen edessä peruskatsoja-kansalaisen on turha tulla valittamaan! Heidän on turha valittaa, että teatteri on vain puberteettisten kokeilujen ja tekotaiteellisen moskan tyyssija! Sillä se on juuri sitä. Eliitti-älymystön teatteri on aidosti (uus)poliittista, se on viihdyttävää, se on älyllisesti ja emotionaalisesti haastavaa, se on vaikeaa teatteria. Se on teatteria, jota ei voikaan ymmärtää eli se on juuri sellaista, mikä peruskatsoja-kansalaisen toimesta tuomitaan elitistiseksi. Mutta eliitti-älymystö (tietenkin!) ymmärtää tämän peruskatsoja-kansalaisen puberteettisen vihan ja eliitti-älymystö ymmärtää myös tämän taiteen vaikeuden. Eliitti-älymystölle vaikeus ei ole vaikeutta, vaan se on inspiroivaa, elämää tuottavaa ajattelua ja iloa. Se saattaa olla pitämättä yksittäisestä teoksesta, mutta sen ei tule mieleenkään vaatia muutosta tai oman maun tyydyttämistä. Eliitti-älymystö ymmärtää, että teatteri on vain hyödyke, materiaali, jota käyttää. Eliitti-älymystön ei tarvitse yleistää, sen ei tarvitse vihata ja ongelmoida vaikeaksi koettua asiaa. Ja ainakaan tämä ”vaikeus” ei uhkaa itseä, sillä eliitti-älymystö osaa olla vastuussa omista tunteistaan, eikä syytä vihaisesta reaktiostaan toista, vaan ymmärtää sen olevan suhde kyseessä olevaan asiaan, siis vaikeaan teokseen. Se ei siis millään lailla uhkaa itseä. Jos joku uhkaa, niin oma jäsentymätön tunne-elämä, oma tarve hakea syyllistä jostain muualta. Ja se on vastuuttomuutta, halpamaista toisten syyllistämistä – siis puberteettista itkuraivoa! Eliitti-älymystö on terapiansa käynyt ja he kestävät sisäiset ristiriitaisuudet, he kestävät erimielisiä ihmisiä, he kestävät erilaiset tulkinnat. Heille yhteys toiseen ihmiseen ei ole hymistelevää samanmielisyyttä.

Olisi vaan niin ihanaa, jos joku osaisi vihdoinkin katkaista teatterin ja tyhmyyden ikiaikaisen liiton!

”Mut hei niinq, mikä sä luulet olevasi?”

 

Tyhmyyttä vastaan taistellen,

Masi W. Eskolin

teatteritaiteen Don Quijote

 

Julkaistu Esitys-lehdessä 2/2010.