Voiko taiteella ratkaista kulttuurisia kriisejä? Voisivatko taiteilijat olla yhteiskunnan keskiössä, etujoukkoina, aktiivisina toimijoina ja vaikuttajina? Culture Crisis Management on uudenlainen ajatushautomo, joka harjoittaa mediakritiikkiä ja toteuttaa suoran toiminnan taideaktivismia.
Ilmassa on pakkasta kun saavun Helsingin Tapanilaan haastattelemaan Aapo Korkeaojaa hänen perustamastaan Culture Crisis Management -projektista. Korkeaojan omakotitalon putket ovat jäätyneet pakkasten aikana, ja sen sijaan, että isäntä olisi sulattanut putket, hän on rakentanut tilalle uudet. Vielä viimeinen säätö, ja kas, vesi juoksee taas. "Mistäs sinä halusitkaan puhua, Mannerheimista?" hän kysyy.
Korkeaoja on performanssitaiteilija, tuottaja ja maanviljelijä. Tämän lisäksi hän toimii tapahtumajärjestäjänä mm. Fluxee-klubilla Turussa.
Culture Crisis Management puolestaan on taiteilijoiden ja muiden toimijoiden yhteenliittymä, joka yhdistää taidetta ja aktivismia, yhteiskuntakritiikkiä ja performatiivisia akteja. CCM:n tavoitteena on tuoda taide ja taiteilijat yhteiskunnan keskiöön. Toiminta jakautuu neljään osa-alueeseen: THINK on ajatushautomo, jossa pohditaan ratkaisuja erilaisiin kriiseihin ja kannustetaan ihmisiä toimintaan. RAPID artists on suoran toiminnan joukko, jonka puitteissa toteutetaan kollektiivisia tempauksia, jotka liikkuvat aktivismin ja taiteen välimaastossa. WATCH -osasto harjoittaa mediakritiikkiä ja CONSULT antaa konsultointia, luennoi ja pitää työpajoja, jotka koskevat hyvinvointikysymyksiä.
Korkeaojan mukaan taiteilijoiden kapasiteetti on yhteiskunnassa äärimmäisen alikäytetty.
"CCM on vielä alkutekijöissään, se syntyi sinä päivänä kun Ahtisaaren Nobel julistettiin... Olin tuolla saunan takana hakemassa puita, ja mietin, että kun Ahtisaarella on Crisis Management Initiative ratkaisemassa kansainvälisiä konflikteja, meillä pitäisi olla myös jotain vastaavaa kulttuurin saralla", kertoo Korkeaoja projektin taustoista ja jatkaa: "Olin kyllästynyt taiteen maailman sisäänpäinkääntyneisyyteen, siihen, että on muka yhteiskuntapoliittisia motiiveja, jotka kuitenkin ovat lopulta aika köykäisiä tai yksilölähtöisiä. Olin saarnannut asiasta muutaman kerran ja se alkoi olla turhauttavaa. Musta tuntui, että syyttelen ihmisiä, tekemättä itse mitään, antamatta yhtään konkreettista vaihtoehtoa. Jotain oli tehtävä."
Ulos kapeasta taidemaailmasta
Korkeaoja on opiskellut Turun taideakatemiassa performanssitaidetta ja valmistunut myöhemmin Taideteollisen korkeakoulun medialabista. Hänen taidekäsityksensä ja näkemys taiteen roolista yhteiskunnassa on vuosien aikana muuttunut. "Tein paljon esityksiä sellaisen ihanteen ajamana, jossa taiteeseen ei kosketa mikään konkreettinen ulkopuolinen motiivi vaan taide syntyy puhtaasti tunteesta. Tuo tunne on niin pyhä, että siihen ei saa koskea mikään ulkopuolinen symboliikka, eikä mikään ajankohtainen aihe. Siihen liittyi myös se, että niistä esityksistä ei voinut puhua. Se oli puhtaasti käsitetaiteellista työtä. Ajattelin, että performanssitaiteen kuuluu olla sellaista", kertoo Korkeaoja historiastaan. "Siinä on tietysti tärkeitä arvoja, joihin uskon tavallaan edelleenkin, mutta samalla se tuotti turhautumista. Minulla oli myös toisenlaisista intresseistä lähtevä poliittisen toiminnan haave. Ja kun niitä ajatuksia pyöritti muussa elämässä, tuntui luonnottomalta olla tuomatta niitä osaksi taiteen tekemistä."
Irrottautuminen tästä taidekäsityksestä ja taiteen tekemisen tavasta ei ollut itsestään selvää. "Meni aika pitkään, että pystyin irrottautumaan vakavasta taiteenkäsityksestäni. Huomasin koko ajan tekeväni yhteiskunnallisia juttuja siitä samasta manifestoinnin näkökulmasta, missä kuljetaan kaduilla kyltit kädessä. Se ei tuota mitään uutta, vaan vain vastustaa, se on sellaista esteettistä anarkiaa", Korkeaoja pohtii.
Korkeaojan poliittiseen taidekäsitykseen vaikutti brittiläinen Ange Taggart, jonka hän tapasi 2000-luvun alussa ollessaan vaihdossa Walesissa. Taggart, joka on vieraillut usein Suomessakin (mm. HIAP-residenssissä sekä ANTI-festivaaleilla), on kuuluisa luovasta ja anarkistisesta kaupunkiaktivismistaan.
"Taggart tekee hienoa työtä. Hän on laskenut selästään taiteen pyhyyden taakan. Ange käyttää hyväkseen huumoria, tekee nerokkaita ja koskettavia taideteoksia, jotka kantavat sisällään yhteiskuntapoliittisia merkityksiä, jotka on tarkoin harkittu. Taggartilla ei myöskään ole sellaista taiteilijan kärkevää egoa, joka tekee teoksia ja odottaa sitten kritiikkiä - ja sortuu tai nousee sen myötä, katkeruuteen tai koskemattomaan kunniaan", Korkeaoja miettii.
CCM:n tarkoituksena ei ole ratkaista taidemaailman sisäisiä vaan kaikenlaisia kulttuurisia kriisejä. "Se, että pyöritään vain taidemaailman sisällä, on hirveän masentavaa. Totta kai taiteen sisäisiinkin kriiseihin pitää voida puuttua. Jos mediakritiikki on hirveän köykäistä, sitä on myös taiteen sisäinen kritiikki. Esimerkiksi taidekoulussa kasvatetaan taiteilijat valmiiksi toimimaan jossain yhteiskunnan reunamilla niin, että riippumattomuus säilyisi. Tässä ajattelussa on paljon kritisoimista, mutta kritiikki ei saa jäädä siihen, koska se on liian kapea kenttä".
Mannerheim ja siivet
CCM:n ensimmäisenä projektina Korkeaoja toteutti "Uuden itsenäisyyden julistuksen" Mannerheimin patsaalla Helsingin keskustassa viime itsenäisyyspäivän iltana. Esityksen aluksi kuubalaistaustainen Norlan El misionario esitti kappaleensa Sauna Caliente, jonka jälkeen Korkeaoja luki kirjoittamansa monikulttuurisuuden arvostamiseen perustuvan julistuksen. Lopuksi hän kiipesi Mannerheimin patsaan päälle ja asetti tämän selkään vaaleanpunaiset "suvaitsevaisuuden siivet".
Korkeaoja peräänkuuluttaa itsenäisyyden määrittelemistä yhteisöllisistä lähtökohdista käsin, jotta hyvinvointia voitaisiin rakentaa moniarvoisen suomalaisuuden hengessä. "Kun puhutaan itsenäisyydestä, ei pitäisi tuijottaa pelkästään menneisyyteen tai ajatella, että se liittyy vain sota-ajan saavutuksiin ja katkeriin menetyksiin", Korkeaoja selvittää. "Mannerheimin pitää voida kantaa sodanaikaisen johtajuuden haasteiden sijaan uuden suomalaisen johtajuuden haasteita. Kyllä suomalaisuuden itsenäisyyden symbolien pitäisi juuri nyt löytyä jostain muusta kuin sodan palvonnasta. Ja vielä tavalla, joka tukisi meidän kulttuurimme kehitystä siten, ettei meidän tarvitse alkaa rakentaa piikkilanka-aitaa tonttiemme ympärille tunteaksemme olomme turvalliseksi", Korkeaoja sanoo. "Tässä tilanteessa, jossa joka toinen viikonloppu tulee yksi perhesurma ja kouluissa pamahtelee, ratkaisumalleiksi pitää lähteä kehittämään oikeasti yhteisöllisiä elementtejä. Suomalaisuuden ei pidä olla varattu niille ihmisille, jotka käyttävät sitä diskriminoivin motiivein. Meidän täytyy keskustella avoimesti suomalaisuuden uudesta luonteesta."
Korkeaojan mukaan tässä ei varsinaisesti ole kysymys kriisistä vaan kulttuurisesta vinoumasta.
"Samalla kun puhutaan monikulttuurisesta kehityksestä, suomalaisuuden ihanteet eivät ole monikulttuurisia, vaikka meillä kasvaa ensimmäinen Suomessa syntynyt, suomea puhuva maahanmuuttajasukupolvi. Se tuo mukanaan tiukan kriisin, koska niiden ihmisten täytyy tuntea olevansa 150-prosenttisesti suomalaisia, jotta he voisivat tuntea kuuluvansa tänne."
Korkeaoja soisi näkevänsä, että moniarvoinen suomalaisuus toteutuisi itsenäisyyden juhlinnassa.
"Tapojen, joilla itsenäisyyttä juhlitaan, täytyy edustaa sitä realiteettia, joka suomalaisuus kunakin hetkenä on. Meillä on hyväksytty rekisteröidyt parisuhteet valtiollisella tasolla ja silti kun luin viime keväänä Katariina Lillqvistin animaatioelokuvaan Uralin perhonen liittyvää mediakeskustelua, sehän sai ihan käsittämättömiä muotoja! Pahinta oli, kun luin Raimo Ilaskiven blogista sellaisen kommentin, jossa hän typisti asian niin, että Mannerheimia ja suomalaisuutta loukattiin sillä, että Mannerheim esitettiin animaatioelokuvassa homona. Pöyristyttävää. Se herätti ajatuksen siitä, että jos suomalaisuutta loukataan homoudella, niin ilmeisesti homous ei ole suomalaisuutta? Mietin, mitkä muut asiat voidaan saman argumentin kautta pois sulkea suomalaisuudesta, ja niitä on aika monta."
Korkeaoja on viime aikoina tehnyt paljon työtä maahanmuuttajien kanssa. "Olen tajunnut, että kun puhutaan työperäisestä maahanmuutosta ja kotouttamisen ongelmista, monissa asioissa ollaan hirveän hakoteillä. Ihmisiltä, jotka tulevat vaikeista olosuhteista, vaaditaan täyttä panostusta ja kykyä osoittaa tarpeellisuutensa, jonka jälkeen voidaan antaa jotain takaisin. Toisin sanoen, suomalaisuus pitää ansaita, eikä pelkästään maahanmuuttajien vaan monien muidenkin marginaalissa elävien. Se on täysin väärä lähtökohta minkäänlaisen hyvinvoinnin rakentamiseen."
Korkeaojan performanssi sai jonkin verran mediajulkisuutta. Muun muassa Helsingin Sanomat uutisoi esityksen otsikolla "Marskin patsaalle vaaleanpunaisia siipiä taiteillut oli kansanedustajan poika" (www.hs.fi 7.12.2008). Juttu oli kirjoitettu skandaalinhakuisesta näkökulmasta, jonka keskiöön nostettiin kansanedustajan (Juha Korkeaojan, kesk.) pojan provokatiivinen teko. Performanssin taustoista tai pyrkimyksistä uutisessa ei puhuttu mitään.
"Olin tosi vihainen pitkään, että miten voidaan tärkeätä asiaa dissata näin. Jutussa koitettiin nostaa skandaalia, jolla ei ollut mitään pohjaa. Yksikään toimittaja ei ollut katsomassa teosta, ja siitä kirjoitettiin virheellinen juttu kuulopuheiden perusteella. Juttu pyrki siihen, että isääni satutetaan tai hänen poliittista uskottavuutta horjutetaan väittäen, että hänen poikansa muka häpäisee kansallisia symboleja. Aika köykäistä touhua", Korkeaoja sanoo. "Vaikka luulen, että se oli yhden toimittajan heikon hetken päähänpisto. Hesari on kuitenkin laatulehti, jolla on paljon ammattitaitoista väkeä, ei se mikään yleinen linjaus voi olla."
Julistus Mannerheimin patsaalla tulee jatkumaan jokavuotisena perinteenä.
Sosiaalinen aktivismi
CCM:n Korkeaoja näkee mahdollisuutena toteuttaa taidetta ja politiikkaa tavalla, jossa teokset ja ajatukset rakentuvat suhteessa toisiinsa. CCM:n projektit eivät myöskään ole aina yhden ihmisen luomuksia, vaan mahdollistavat erilaisia sosiaalisen toiminnan muotoja. Asioita, joihin tulisi puuttua ovat mm. erilaiset syrjäytymisen muodot.
"Miesten syrjäytyminen on yksi lempiaiheistani. Kun mies oirehtii, se sattuu tosi paljon ja se on iso riskitekijä yhteiskunnassa, siihen pitää pystyä puuttumaan myös muulla tavalla kuin niitä oireita mustamaalaamalla. Perheväkivalta ei ala siitä hetkestä kun isku lähtee hartiasta, vaan siinä on aina vähän pidempi sosiaalinen prosessi taustalla."
CCM:n tavoitteena on toteuttaa tietynlaista sosiaalista aktivismia, joka ei pyri kuvaamaan vaan toimimaan. Taiteilijoita kannustetaan ottamaan itselleen aktiivinen rooli.
"Pitää nähdä mahdollisuus siihen, että taiteilija on yhteiskuntakriitikko ja taide on osa aktiivista yhteiskunnallista keskustelua, ja että se on yksi taiteen sektori", Korkeaoja summaa.
www.culturecrisismanagement.org
www.mydadsstripclub.com
Pilvi Porkola
