13. lokakuuta vietettiin Kansallista epäonnistumisten päivää. Tunnetut menestyjät, ”kansallissankarit”, kertoivat tarinoita epäonnistumisista, jotka ovat johtaneet taloudelliseen menestykseen. Kapitalismi kaipaa epäonnistujia ja riskinottajia, ”epäonnistuminen on yksi menestyksen kulmakivistä” kuten markkinatalouden epäonnistumismanifesti julistaa.
”Epäonnistu täydellisesti” hehkuttaa myös iso otsikko Helsingin Sanomissa mainostaen tapahtumasarjaa.
Kun aloitimme tämän numeron tekemisen aiheesta epäonnistuminen, meillä ei ollut käsitystä siitä, että epäonnistumisesta ollaan tekemässä kansallista supertrendiä. Ennemminkin ajatuksenamme oli pohtia taiteilijoiden kokemuksia epäonnistumisesta ja performanssin epätaitoa. Puhua siitä, mistä yleensä ei puhuta, siitä, mikä koskee jokaista, tuntuu pahalta eikä näytä hyvältä. Mutta mediassa törmäsimme uuteen kulttuuriin, joka näkee epäonnistumisen talouskasvun voimavarana. Epäonnistumisen leima tulee poistaa yhteiskunnastamme, jotta olisimme yhä rohkeampia ja vahvempia – kasvattamaan talouttamme.
Niitä, jotka eivät pysy tai eivät halua pysyä mukana oravanpyörässä, tämä rohkaisupuhe ei kuitenkaan koske. Puhujien joukossa ei ole ketään, jolla juuri nyt menisi huonosti. Epäonnistuminen on vain välivaihe kohti yhä suurempaa taloudellista voittoa, ja tuo välivaihe halutaan nyt brändata. Epäonnistumistakin voi myydä.
***
Kankaanpään taidekoulussa aloitettiin vuosi sitten Esitystaiteen koulutusohjelma, mikä on tällä hetkellä maassamme ainoa paikka saada ammattikorkeakoulutason opetusta alalla. Nyt se on Opetus- ja kulttuuriministeriön lakkautettavien koulutusohjelmien listalla. Vastaavan tason koulutusta on voinut saada viimeksi Suomessa 2000-luvun alussa, jolloin Turun Taideakatemiassa toimi performanssitaiteen koulutusohjelma Crossing Borders in Performing Arts. Sekin lakkautettiin ensimmäisten opiskelijoiden valmistuttua. Tässä voi nähdä jonkinlaisen epäonnistumisien jatkumon esitystaiteen koulutuspolitiikassa. Innolla suunnitellaan ja rakennetaan, saadaan koulutus pyörimään, mutta jo ensimmäisessä mutkassa ollaan valmiita heivaamaan tehty työ jorpakkoon. Jatkuvuus koulutuksessa ei näytä olevan aiheesta päättäville mikään sen suurempi arvo. Tai ehkä esitystaiteilijoita tarvitaankin Suomessa vain joka kymmenes vuosi.
Päättäjille toivomme viisautta ja Kankaanpään Esitystaiteen koulutusohjelmalle pelastusta ja pitkää ikää! Epäonnistuville markkinataloudesta riippumatonta lohtua ja voimaa!
perusinhimillisen äärellä,
Leena Kela ja Pilvi Porkola
