lounatuulenjutunkuva

teksti: Louna-Tuuli Luukka
kuva: Timo Wright

Mikä saa esitystaiteilijan valitsemaan kumppanikseen lavalle esineen, elintarvikkeen tai nuken? Eikö pelkkä ihminen riitä?

Anna Cadia ja Anni Klein + co: Magnum Opus – Suurteos -esityssarjan osa 2 Angry Woman Koko-teatterissa 31.5.2014
Teatteri SudenEnne: Emma Ecksteinin piina Sorbus-galleriassa 30.3.2014


Esineen tai muun käsikosketeltavan materiaalin käyttö esityksessä voi olla hyvä keino välittää kokemus tai kuvata jotain sanomatonta. Tätä mieltä tuntuvat monet nykyesitysten tekijät olevan. Näyttämöllä nähdään usein materiaaleja, jotka voivat olla näennäisesti esityksen maailman ulkopuolelta. Vaikutteita voi nähdä niin performanssitaiteesta kuin nukketeatteristakin. Ensin mainitun vaikutus näkyy selkeimmin esityksissä, joissa aine kohtaa ruumiin, kuten silloin, kun lähes alaston Aune Kallinen kaatoi hitaasti piimää päälleen ja värisi kylmästä (Yhteiskunnallista liikettä, 2013). Tietyn materiaalin valinnalla on luonnollisestikin painoarvoa. Kaikilla on käsitys siitä, millaista on piimä, joten on helppo myötäelää kokemuksessa, jossa sitä valuu iholla. Voisi kysyä, miksi Kallinen valitsi piimän eikä esimerkiksi maitoa. Sen lisäksi, että se on eri tavoin käyttäytyvää ainetta niin ulkomuodoltaan kuin tuntumaltaan kuin maito, se tuo mieleen eri asioita. Itsestäni piimä tuntuu puhuttelevammalta materiaalilta. Happamassa piimässä voi mielestäni nähdä esimerkiksi huumoria ja patetiaa. Pidän kiinnostavana sitä, jos näyttämölle tuotu materiaali ja sen käyttö nojaa ennemmin assosiatiivisuuteen kuin selkeään symboliikkaan.

Nukketeatterissa, tai siitä versonneessa esineteatterissa, aine korvaa usein ruumiin. Esiintyjä ohjaa huomiota itsestään poispäin, kohti operoimaansa elotonta asiaa. Tämä avaa kerronnallisia mahdollisuuksia. Taitavasti käytettynä esineillä voi kuvata tapahtumia, joita ei olisi mahdollista näyttää elävän esiintyjän ruumiilla, kuten kehon muutosta tai väkivaltaa. Esineelle voi tehdä asioita joita ihmiselle ei voi tehdä, samoin sillä voi tehdä asioita, joihin ihminen ei pysty. Ihminen ei voi lentää tai hajota osiin näyttämöllä (konkreettisesti), esine voi.

Näin keväällä kaksi toisistaan poikkeavaa feminististä esitystä, joissa fyysisen materiaalin käyttö laajensi esiintyjän ilmaisullista ulottuvuutta. Näiden esitysten voi nähdä edustavan edellä kuvattuja kahta erilaista logiikkaa materiaalin hyödyntämiseen esityksessä. Toinen oli esitystaideteos, toinen nukketeatteriteos.

MATERIAALI KOHTAA RUUMIIN

Uudella identiteettiin, rooleihin ja stereotypioihin keskittyvällä Rooli-festivaalilla Koko-teatterissa esitetty Magnum Opus – Suurteos -esityssarjan osa 2 Angry Woman käsitteli naisen raivoa. Esiintyjät Anna Cadia, Anni Klein, Sara Melleri, Anna-Maria Häkkinen ja Siru Kosonen demonstroivat kellotetuissa jaksoissa erilaisia versioita aggressiosta.
Naiset lukevat tekstiä, jossa puhutaan siitä, kuinka korkeakoulutetut naiset kääntävät aggressionsa itseään kohtaan ja kurittavat ruumiitaan kuntosaleilla, kun kulttuuri, jossa he voisivat ilmaista vihaisuuttaan vapaasti, on heikko. Esiintyjät ottavat esiin pyyherätit ja rankaisevat niitä. He pieksävät, repivät ja vääntävät. He sadattelevat itseään. Viimeisillään raskaana oleva Anna-Maria Häkkinen kiertää kaulajänteet soiden pyyhettä tiukaksi rullaksi ja aukoo sille päätään: ”Oli sitten pakko vielä viimeisillään raskaana esiintyä!” Anna Cadia konttaa kehää ja näyttää uitetulta koiralta. ”Olet niin erikoinen ihminen! Voi voi, erikoinen ihminen, yhyy!” hän ivaa. Riepotellun pyyhkeen hän on kietaissut kaulansa ympärille taiteilijahuiviksi. Yleisö nauraa. Pyyhkeet sopivat kohtaukseen niin materiaalina kuin merkkinäkin. Niille voi tehdä monenlaista väkivaltaa ja niihin liittyy paljon mielikuvia. Riepu on veltto esine, jota hierotaan likaa vasten. Rievun käyttäjäkin mielletään usein statukseltaan matalaksi.
Aiemmin esityksessä oli kohtaus, jossa esiintyjät ryhtyivät vispaamaan käsin kermaa vaahdoksi. Idea oli kenties toiminnan passiivis-aggressiivisuudessa. Vispaaminen näytti työläältä ja vei aikaa. Esiintyjät eivät esittäneet tunteita, vaan keskittyivät toimintoon. Kohtaus toi tässä kontekstissa mieleen kokemuksen siitä, kun patoaa kaunaisia ajatuksia ja kehrää sillä vihaa. Kohtauksen lopuksi Häkkinen kirjoitti vaahdolla lattiaan ANGRY WOMAN. Kerman vaahdottamisen toiminnon valitseminen esitykseen kiinnosti minua erityisesti siksi, että olen itse tehnyt joskus hysteria-aiheisen esityksen, jossa niin ikään oli kermanvaahdotuskohtaus. Samana vuonna luin Varpu Lukan performanssista KermaaKermaa, joka kestää sen verran kuin hänellä menee kerman vaahdottamiseen. Näin myös joskus Youtubessa videon performanssista, jossa nainen tanssi ja lipsui voissa. Mistä tämä yhteys naistaiteilijoiden ja meijerituotteiden välillä tulee?

MATERIAALI KORVAA RUUMIIN

Kävin keväällä Sorbus-galleriassa katsomassa turkulaisen Teatteri SudenEnteen paperiteatteriesityksen Emma Ecksteinin piina. Paperiteatteri on nukketeatterilaji, jossa pöydälle rakennetulla pienellä näyttämöllä esiintyvät kaksiulotteiset nuket. Se oli suosittua kodeissa 1800-luvulla, joten se sopi hyvin tähän Wienin porvarispiireissä tapahtuneen kärsimysnäytelmän esitysmuodoksi. Esitys pohjautui Leena Krohnin kuunnelmaan ja kertoi Sigmund Freudin ja hänen kollegansa William Fliessin epäonnistuneen hoidon uhriksi joutuneen Emma Ecksteinin ruman tarinan. Nuket ja näyttämön oli tehnyt Iisa Tähtinen, niitä operoi nukettaja Niina Lindroos ja esityksen oli ohjannut, käsikirjoittanut ja visualisoinut Elina Minn. Esityksen tunnelma oli rauhallinen ja kokonaisuus sopi valkeaseinäiseen, luonnonvalon täyttämään galleriaan. Sivistyneistön keskuudessa runnellun nuoren naisen osan groteskius korostui pienimuotoisissa, kauniissa ja hallituissa puitteissa.

Eckstein, joka oli itsekin lupaava psykologi, kärsi masennuksesta sekä kovista vatsakivuista kuukautisten aikaan. Kuten tuohon aikaan oli tavallista Euroopassa, naisen henkiset ongelmat yhdistettiin hysteriaan ja Ecksteinilta kiellettiin masturbointi. Esityksessä Freud nauttii ystävänsä Fliessin kanssa kokainiia ja suostuu tämän suunnitelmaan nenäleikkauksesta, jossa Ecksteinilta poistetaan nenäkuorikon etummainen keskikolmannes. Korva-, nenä- ja kurkkuspesialisti Fliessin mukaan masturbointi on yhteydessä kuorikkoon sekä sen muutoksiin, joten kuorikko poistamalla vatsakivut saataisiin loppumaan. Fliess toteutti absurdilta kuulostavan operaationsa ja romutti sillä nuoren Ecksteinin terveyden.
Pidin esityksen toteutuksesta suhteessa aiheeseen. Länsimaisessa kulttuurissa mammuttimaisen aseman saavuttanut Freud esitetään jopa liikuttavan heikkona ja virheitä tekevänä pienenä nukkena. Tarinan sairaskertomus on kuitenkin niin typerä, sukupuolittunut ja traaginen, että Freud-sympatia ehtyy. Leikkauksen jäljiltä sairastellut ja epämuodostunut potilas menee toiselle kirurgille, joka löytää nenäonteloon unohtuneen yli puolimetrisen sideharson. Potilas menettää runsaasti verta. Lääkärinukke vetää Eckstein-nuken päästä suhteessa valtavan kokoisen punaisen riekaleen. Mielikuvan voima on vahva, mieleni tekisi pidellä omien kasvojeni keskiosasta kiinni. Ajatus luupihdeillä tehdystä nenäkuorikon poistosta riipii, saatikka sitten mielikuva nenäontelossa mätänevästä verisestä rievusta. Nukettaja Lindroos rutistaa myttyyn irralliset paperiset kasvot; Emma Ecksteinin kasvot painuivat leikkauksen jäljiltä kasaan.
Historiallisen tarinan kertomisessa nukke- ja esineteatteriesityksillä on omia erityisiä vahvuuksiaan. Samastuttavuus nousee uudelle tasolle, kun hahmot eivät ole näyttelijöitä omine tunnistettavine piirteineen. Vanerille maalattu hahmo välittää minulle yli sadan vuoden takaisen kärsimyksen tuntuvammin, kuin sen tekisi taitavakin näyttelijä. Tuttu ajatus siitä, että kun ei näytetä uskottavan näköistä jäljitelmää todellisuudesta niin katsojan mielikuville jää pelivaraa, on edelleen pätevä. Nukelle, jonka kasvot eivät elä, voi helposti ja rajoituksetta kuvitella tuskan tai nautinnon kokemuksia.
Näyttelijän ollessa kyseessä katsomiskokemuksessa on koko ajan läsnä tietoisuus näyttelijän omasta persoonasta ja hänen taidoistaan. Suoritusta seuratessa on vaikeaa olla arvioimatta sitä koko ajan ja representaation tuntu on lähtemätön osa kokemusta. Onhan nukettajankin esiintyjyys saman linssin alla, mutta hahmot ovat fyysisesti erillisiä. Kärjistäen: kun katson parikymmensenttistä nukkea, joka esittää Emma Ecksteinia, ajattelen Ecksteinia. Nukke tuntuu abstrahoidulta kuvalta tarinan henkilöstä. Kun katson näyttelijää, joka esittää Emma Ecksteinia, ajattelen sitä, miten näyttelijä esittää Ecksteinia.
Kyse ei ole siitä, kumpi on nautittavampaa tai parempaa teatteria. Kyse on mahdollisuuksista, joista voi valita.