Esitys on vaate

ALASTON LÄSNÄOLO ON VAARALLISEMPAA KUIN PELKKÄ ALASTON KUVA
AKSELI AITTOMÄKI, ESIINTYJÄ

1. Olen esiintynyt alasti kahdessa esityksessä: sooloteoksessani Jealous of a dog's vein (2009, Naamio ja höyhen) sekä Atro Kahiluodon ohjaamassa Rahan seurakunnassa (2006, Naamio ja höyhen). Molemmissa oli kyseessä esityksen lopussa oleva kohtaus, jossa alastomuutta voisi luonnehtia ”alastomaksi heittäytymiseksi”.

2. Butosoolossani oli kyse ruumiin alttiudesta, haavoittuvuudesta ja ehdottomuudesta. Täysi alastomuus ei ollut suuri muutos esityksessä sikäli, että esiintymisasuni oli muutenkin varsin vähäisesti peittävä nahkainen minihame. Lisäksi alastomuuteen oli myös pragmaattinen syy: pienuudestaan huolimatta asu hankaloitti joitakin liikkeitä, ja siksikin oli tarve päästä siitä eroon.

Rahan seurakunnassa kyse oli hurmoksen esittämisestä, ehkä kevyestä provokaatiosta (alastomuuden päälle otin vielä fyysistä kontaktia katsojiin), ja voi siihen katsoa sisältyneen myös leikkiä uskonnollisella kuvastolla ja paradoksaalista symboliikkaa ”alastomasta rikkaudesta”, vauraudesta joka ei tarvitse vaatteita merkikseen.

3. Alastomuus tuottaa taipumusta valita suojaavia asentoja ja ruumiinasenteita, kuten kyyristyvän ryhdin ja yleisöstä poispäin kääntymisen. Olen tietoisesti vastustanut näitä taipumuksia esiintyessäni alasti. Alastomana suoran kontaktin ottaminen yleisöön vaikuttaa monin verroin kärkevämmältä teolta. Rahan seurakunnassa tätä käytettiin, oikein tarkoituksella menin suoraan katsojien ”syliin”. Soolossani tulin päinvastaiseen tulokseen. Alastomuuden ja suoran yleisökontaktin yhdistäminen vaikutti menevän liikaa jonnekin sosiaalisen hävyttömyyden alueelle.

4. Alastomana esiintymällä altistaa itsensä tavalla, joka kaikesta oletetusta kulttuurin vapautumisesta huolimatta on edelleen rike normeja vastaan: alaston läsnäolo on edelleen paljon vaarallisempaa, vaikeampaa ja henkilökohtaisempaa kuin pelkkä alaston kuva.

Kysymys alastomuudesta on itselleni merkittävä, kiinnostuksessani ruumiin estetiikkaan on suorastaan anatomisia piirteitä. On vähän huvittavaakin, että etenkin sukupuolielinten paljastuminen häiritsee sekä katsojan että esiintyjän keskittymistä siinä määrin, että se lähes aina uhkaa varastaa huomion.

JOKIN NATURISTINEN PAMPPAILU ARKISESTI JOSSAIN PUISTATTAA MINUA
MINNA HARJUNIEMI, OHJAAJA

1. Olen ollut alasti kahdessa esityksessä: Aune Kallisen ohjaamassa Muotitalossa (Ylioppilasteatteri, 2004) ja Teemu Mäen ja Juha-Pekka Hotisen Sulkapallo-oopperassa (Kiasma, 2005).

3. Muotitalossa toisella puoliajalla oli sallittua ja toivottavaa olla alasti milloin vain, miten paljon vain. En kuitenkaan halunnut olla kokonaan alasti, paitsi mahdollisimman kaukana yleisöstä, joten löysin paikan ulkoa HYY:n kattoparvekkeelta, jolta on ikkuna suoraan näyttämölle. Siellä lasin takana, täysin erillään esityksen maailmasta, oli turvallista. Vältin varmasti kaikkea groteskia liikettä ja paljastamista: halusin näkyä vain osittain, kuvana. En ehkä koskaan ollut selin, enkä myöskään suoraan eteenpäin vaan aina vähän vinosti, suojaten, poseeraten, jopa kainostellen. Tämä tapahtui esityksen viimeisessä osiossa jonka tehtävänanto meille oli "Näytä mitä haluat näyttää". Suhteessa katsojiin kokemus oli todella erilainen kuin aiemmat kohtaukset vaatteet päällä. Adrenaliinikuohu oli melkoinen. Ihmettelin sitä aina seisoessani yksin siellä pimeässä ja helvetin kylmässä (oli maaliskuu tai jotain) omassa todellisuudessani, että miksi tämä on niin jännittävää? Kenties se täydellisesti objektiksi asettuminen aiheutti sen.

Sulkapallo-oopperassa oli kaksi alastomuuden paikkaa: toinen Jukan (näyttelijä Jukka Ruotsalainen) kanssa tanssimassani 'valjastanssissa' ja toinen esityksen lopussa, jossa esitin thaimaalaista prostituoitua. Valjastanssissa olimme Jukan kanssa kytkettyinä toisiimme valjailla siten että olimme enemmänkin jokin olio kuin ihmisiä. Siinä paljaana oli nimenomaan alaruumis. Harjoittelimme vain kerran alasti ennen ensi-iltaa, koska se tuntui harjoituksissa todella turhalta ajatukselta. On turvallista esittää, mutta kiusaannuttavaa harjoitella montaakin juttua. Siinä myös katsottiin tarkasti kaikki suunnat, ettei oltaisi Jukan kanssa värkit levällään yleisöön päin - kunnes menimme Pietariin keikalle ja katsomo olikin Kiasmasta poiketen amfin muotoinen ja kymmenet videokamerat surrailivat katsomossa. Valjassysteemi oli sellainen, että oli mahdotonta itse peittää tai tuoda esille mitään, olimme täysin toistemme ja koreografian armoilla, ja tietenkin Hotisen, joka sen ohjasi. Suuntien selväksi tekemisen jälkeen kaikki oli helppoa. Suhdetta katsojiin ei ollut, kontakti oli ainoastaan Jukkaan.

Thaimaalaisessa riisuuduin alasti ja kävelin pelkät korkokengät jalassa näyttämöltä. Hetki oli lyhyt, mutta kammottava ja jotenkin hallitsematon. Joka kerta jalat tärisi. Tuntui todella alastomalta, kengät aiheutti myös ylettömän huteran olon. Siinäkin olin oikeastaan muodon armoilla niin etten voinut peittää mitään tai vaikuttaa mihinkään.

4. Oikeastaan kaikissa tapauksissa alastomuus on ollut nautinnollista ainakin joltain osin. Muotitalossa oikeastaan hyvinkin nautinnollista, siitä jäi kytemään kiinnostus lasin takana nakuiluun ja sen tutkimiseen jossakin myöhemminkin. Valjastanssista kokemus on mielettömän turvallinen, Jukan kanssa oli hyvä mönkiä. Jotain epämiellyttävää liittyy jälkimakuun, koska Pietarin kokemus oli niin vastenmielinen ja tuli puun takaa. Pikkujuttu toisaalta, toisaalta tärkeä rajanveto. Tiesin alun pitäenkin etten halua erityisesti revitellä pimppiäni minkään teoksen nimissä, ja tämä raja oli kohdallani hyvin jyrkkä. Katsojien paikka ei tässä tapauksessa todellakaan ollut yhdentekevä. Voin olla alaston kuva, mutten halua että mennään yksityiskohtiin. Mutta Kiasmassa kokemus oli hyvin nautinnollinen, kirkas, Jukan kanssa symbioottinen ja oikeastaan hyvin vähän alastomuuteen keskittyvä.

Thaimaalaisessa nautinto tuli aina vasta kun astuin näyttämöltä pois ja nakuilin ympäri Kiasman varastokäytäviä - selvisin, pystyin siihen, huh, olipa kamalaa. Mistä kamaluuden tunne oikeastaan johtui? Tuntui että olisi pitänyt tuntea itsensä kauniiksi, mutta kaikki mahdolliset vartalokompleksit vilisi päässä. Muotitalossa hallitsin itse yleisösuhdetta, tässä olin yleisön armoilla.

Minulle näyttämöalastomuus on ollut iso juttu, en todellakaan taivu siihen luontevasti eikä sinä ole mielestäni mitään 'luonnollista'. Kaikki, mikä siinä liittyy suoraan seksuaalisuuteen, tuntuu itse asiassa kiinnostavalta, kun taas jokin naturistinen pamppailu arkisesti jossain puistattaa minua. Näen itseni mieluummin peepshown ikkunassa kuin jossain ei-seksuaalisessa yhteydessä.

En usko että esiinnyn enää alasti. Paitsi ehkä kaukaa ja lasin takaa. En koe tarvetta esiintyä alasti yleisön edessä, enkä itse asiassa edes nähdä alastomuutta näyttämöllä. En pidä alastomuuden katsomisesta sinänsä. Se kiinnostaa minua vasta jos se on yhteydessä seksuaalisuuteen, kenties pornografiseenkin kuvastoon.

EPÄTOIMIVA, LÄSKI, JALKAVAMMA
NIINA HOSIASLUOMA, NÄYTTELIJÄ

1. Ihmisen Asussa (ohjaus ja koreografia Milja Sarkola ja Eeva Muilu, 2009) -esityksen kattavin aihe ja teema oli alastomuus. Alastomuus oli siis välttämätöntä. Pornoa on…-esityksessä (ohjaus Katariina Numminen, 2000) riisuutuminen ja pukeutuminen toistui useasti esityksen aikana kaikilla esiintyjillä. Se kuvasi mm. ihmisen kerroksia, vaate vaatteelta paljastumista, ja pukeminen taas verhoutumista. Opetusnäytelmässä ( Viipurin taiteellinen teatteri, 2006) kolme näyttelijää yhdessä kohtauksessa esittivät jumalia, nämä jumalhahmot esiintyivät alasti, naamiot kasvoillaan. Jumalan kuvaaminen ja kohtaaminen oli esityksen yksi teema. Alastomat jumalat olivat mm. myyttisiin mielikuviin perustuva ajatus.

2. Näissä esityksissä alastomuutta ei vaadittu viihdyttämisen vuoksi. Kyse ei ollut strippauksesta tai yleisön kiihottamisesta seksuaalisesti, vaan alastomuus oli esitetty ihmisen osana.

3. Puran tässä vain Ihmisen asussa -esitystä, koska se on lähin kokemukseni. Alastomuus vaikutti herkistävästi keskittymiseen, kehokokemukseen sekä tunne- ja puheilmaisuun. Myös yhteishenkeen, kontaktiin muiden esiintyjien kanssa sekä ohjaajasuhteseen.

Treenien alkuvaiheen muistelua: helpoin asento olla oli suoraan edestä, seisten. Sitä puolta on nähnyt itsestään eniten, eli tiesi mitä näytti. Asento on vähän kuin sotilaan, valmiina, neutraalina. Helppoja olivat tietysti myös peittävät asennot, kyyryt ja makuuasennot, joissa intiimialueet on piilossa. Oli paljon piiloteltavaa: takapuoli, häpy, maha, rinnat ja aukot. Nopeasti opin liikkumaan niin, etteivät aukot näy kumarrellessa tai noustessa. Olin tietoinen siitä, missä kulmassa olen, ja missä yleisö on.

Outo tilanne veti keskittymisen tilaan, joka on hyvä tila näytellä. Oli luovaa, tuli tunne uuden kokemisen ihanuudesta ja vaarallisuudesta. Oli ”onpas ihanaa treenata taas” –tunne. Kuin lapsi uuden asian edessä, vaikka se on klisee.

Toisaalta on vaikea näytellä kun on niin vahva asu päällä, ei ymmärrä sen asun viestiä itse. Vastanäyttelijätkin ovat jotenkin hassussa tilassa, nekin on outoja. Välillä myös tympi olla alasti.

4. Alastomuus tuntui ensin siis ihan hirveältä ja sitten sikakivalta. Oli kauheaa kohdata se epätoimiva, läski, jalkavamma itse - kauheus sitten vaihtui hysterian kautta vapautumiseen ja rauhoittumiseen. Jopa outoon kontrolloinnin tunteeseen, ”minä määrään nyt”. Ohjaajat suhtautuivat tosi arvostavasti meihin näyttelijöihin, kohtelivat kuin kukkaa kämmenellä. Ohjaajien suhde alastomaan näyttelijään oli vakava.

Rasittavaa oli hätä eritteiden ja hajujen leviämisestä, se ei tuntunut taiteelliselta ollenkaan. Kaikkeen tosin tottuu.

Yhden Ihmisen asussa -esityksen yleisö oli alasti. Tässä esityksessä koin esiintyjänä uusia asioita. Se horjutti teatterikäsityksiäni. Olin alussa piilossa; pidän kovasti aina sisääntuloista, illuusion alkamisesta, illuusiosta jonka minä tuon mukanani. Nyt tuntui hoopolta olla piilossa, kun yleisö riisui itseään alasti näyttämöllä. Kun tein upean entreen, tipahdin, siis nauruun. En yleensä tipahtele esityksessä. En olisi halunnut enää näytellä, vain katsella hullunkurista näkyä, kun yleisö istuu alastomana katsomossa. Näytteleminen tuntui turhalta, ihmettelyä oli tarpeeksi jo tilanteessa itsessään.

ESITYS ON VAATE
JYRI PITKÄNEN, TAITEILIJA

Alastomuus on silloin tällöin vaikuttanut teoksissani tärkeältä jutulta. Tein eräässä performanssitapahtumassa esityksen (Potilaskertomuksia, Nyrjähdys-klubi, Lahti) jossa hyväilin kuollutta jänistä. Olin teoksen aikana ilman vaatteita verhoutuen vain pelkkään jäniksen ruhoon. Esitys vaati alastomana olemisen (jos tällä tarkoitetaan vaatteitta), jotta suhde lihaan ja ruumiillisuuteen korostuisi. Veri vaati ihoa näkyäkseen. Toisaalta myös esityksessä käyttämäni taustanauha tuki ratkaisua olla alasti. Katsojalle haluttiin välittää viesti, että kertoja paljasti siinä jotakin hyvin henkilökohtaista itsestään.

Alastomana oleminen ei ole teoksissani ollut koskaan itsetarkoituksellista tai ritualistista, vaan aina symbolista ja esityksen sisältöä tukemaan pyrkivää. Esityshän on itsessään jo kuin vaate, johon pukeudutaan, vaikka oltaisiinkin alasti. Näin koen ainakin omissa teoksissani. Alastomana oleminen vain on.

SE EROTTAA MINUT KATSOJISTA NIIN
JUKKA RUOTSALAINEN, NÄYTTELIJÄ

1-2. Sulaminen –esityksessä (Teatterikorkeakoulu, 2000) olin seksiasiakas ja esiinnyin alasti tummat sukkahousut päässä. Kohtaukseen tarvittiin ahdistava, epämukava tunnelma ja se, että pienessä tilassa riisuin itseni alasti ja näytin kasvoista epämuodostuneelta, toi kohtaukseen tarvittavaa voimaa. Sulkapallo-oopperassa Kiasmassa esiinnyin alasti toisen tanssijan kanssa.

3. Aluksi pitää tottua alastomana olemiseen. Se kestää hetken aikaa. Muotitalo – politics and performance –esityksen harjoituksissa vietimme koko työryhmä pitkiä aikoja alasti ja silloin alastomuus ”hävisi”, se ei enää vaikuttanut olemiseen. Alastomana on lopulta hyvin suojassa. Minusta vaikeampaa on olla vähissä vaatteissa. Kompromissikisat –esityksessä olimme uimapuvuissa. Se tuntui huomattavasti epämiellyttävämmältä kuin alastomuus.

En varmaankaan ole peitellyt tietoisesti mitään näyttämöllä, mutta luulen että olen pyrkinyt näyttämään hyvältä. Olen varmasti valinnut asentoja, joissa kehoni näyttää hyvältä.

Ohjaamassani esityksessä Miesten juttu näyttelijät olivat paljon alasti. Harjoituksissa tuli ilmi, että peniksen koko on miehille yksi alastomana esiintymisen herättämä huolen aihe. Tunnistan itsekin tämän huolen.

4. Alasti esiintyessä tulee tietoisemmaksi ruumiistaan, oman kehon yksityiskohdista, kaikista virheistä ja asioista joista ei pidä. Alastomuus ei ole sinänsä nautinnollista, mutta joskus siitä saa näyttämöllä voimaa. Se erottaa minut katsojista niin. Se merkitsee minut esiintyjäksi.

TYHJIN MITÄ OLI
TUIRE TUOMISTO, NÄYTTELIJÄ

1. Olen ollut alasti kolmessa esityksessä: Kerjääminen kielletty (2004), Opetusnäytelmä (2006) Yksinäinen ratsastaja (2009).

2. Kerjääminen kielletty -esityksessä kohtaus oli sellainen jossa nuori tyttö katsoo itseään peilistä salaa. Mä olin se peilikuva, tulevaisuudenkuva jonka se näkee: tollanen musta tulee, tissit ja karvat kasvaa. Kohtauksessa mulla oli suden naamio. Naamion kanssa on helpompaa olla nakuna, koska naamio antaa selkeän fyysisen tavan olla näyttämöllä, eikä omat kasvot näy.

Opetusnäytelmässä meitä oli kolme naista nakuna yhdessä kohtauksessa. Kohtauksessa me oltiin jumalia. Kohtaus oli koominen, ja kaikista esittämistäni alastonkohtauksista ehkä just siksi kivoin esittää. Yhdessä esityksessä katsojina oli ryhmä kehitysvammaisia poikia, ja kesken kohtauksen kuului katsomosta kun yksi näistä pojista sanoi hartaasti ja kovaa ”vau”…se ei tuntunut yhtään tahmealta, kun se tuli niin suoraan ja vilpittömästi.

Yksinäinen ratsastaja oli oma sooloteos. Alastomuus liittyi ainakin rooliin ja esittämiseen - esityksessä riisuttiin (rooli)vaatteita, naamioita, yleisön ja tekijän roolia, peitettiin ja paljastettiin. Esityksen loppu vaati jonkin tyhjän, uuden alun – tyhjin, mitä oli, oli mun mielestä se , että on alasti.

3. Yksinäinen ratsastaja –esityksessä olin alastonkohtauksessa mahdollisimman arkinen. Roudasin tavaroita ja istuin lysyssä niin että vatsamakkarat näkyy. Halusin että ei tule poseerausta, vaan että saa katsoa, kuinka tissit roikkuu. Tavoittelin sellaista tunnetta kuin lapsena alasti ollessa, että on vaan.

4. Kun esitin Yksinäistä ratsastajaa Berliinissä, osa yleisöstä tuli sisään vasta esityksen lopussa, vasta siinä kun riisun. Se tuntui epäreilulta, ne istuu siinä kaljapullot käsissä eikä tiedä miksi mä oon alasti. Ehkä vaikeinta on se, jos tietää että äiti on tulossa katsomaan, ja tietää, että se alkaa häpeämään ja pelkäämään mun puolesta, ja sen häpeä loistaa sieltä katsomosta.

MÄ OLEN VAAN DUUNISSA ALASTOMANA
PAULA TUOVINEN, TANSSIJA JA KOREOGRAFI

Olen ollut alastomana kolmessa teoksessa. Eka oli kokeellinen lyhytelokuva Carmina burana. Ohjaaja oli Pekka Niemelä. Se kuvasi naisen itsetyydytystä - kuulemma – runollisella tavalla.

Olen ollut alastomana myös Teemu Mäen videoteoksessa Pyhä tiskivesi eli Third Film for Nothing. Siinä alastomuus oli keino saada intensiteettiä tekstiin, jota luettiin. Se oli kuvataiteellinen ratkaisu.

Sitten olen ollut alastomana omassa sooloteoksessani Blondi vuodelta 2000. Aloitan teoksen suunnittelun usein puvustusideasta. Mulla oli treenejä aloittaessa vitseistä tutut blondin vaatteet. Tajusin prosessin aikana, että teos käsittelee valkoisuutta laajemminkin. Aloin koreografina tajuta, että mun on pakko olla osin alasti, vaikka tanssijaminä hieman protestoikin. Sitten kyllä treenatessa ja vaatteita vaihdellessa löytyi rajuin todellinen alastomuus, vahingossa: yläosa ja piikkarit mutta ei housuja ollenkaan. Se oli kulttuurisesti alastominta vaikka olin osin vaatettuna.

Ai niin ja olen ollut Kekäläisen teoksessa Studien uber hysterie lähes nakuna ainakin.

2. Blondin estetiikka rakentui alastoman ruumiin varaan. Etsin liikettä, joka näytti erityisen mielenkiintoiselta juuri alastomana, muun muassa eläimellisyyttä.

Olen kirjoittanut gradunikin Blondi-teokseen liittyvistä kuvista ja merkityksistä. Ja kyllä - teoksessa vältin pornografista elementtiä. Siis että vittu tai persreikä vilkahtelisi. Ne olivat pääpiirteissään aina takaseinää kohden. Olenkin ajatellut, että 70-vuotiaana teen Blondi-festivaalin, jossa esitän itse koko biisin käännettynä, eli erityisen pornografisena. Toinen versio on Blondi siten että Esete Sutinen, joka on musta, esittää sen.

Minua pyydettiin naturistien kokoukseen kertomaan Blondi-teoksesta. He olettivat, että tulen mielelläni alastomana puhumaan muille nakuille. Kauhistuin ja sanoin, että ei käy. Mä olen vaan duunissa alastomana.

4. Vaikeinta on hyväksyä oma (itseoletettu) rumuus. Siis että on just sellainen kuin on ja kaikkien edessä oikein valot kohdistettuna sinuun. Kyllä siinä on sellaisen häpeän ylittämisen kynnys. Ja se on ylitettävä. Yleensä yleisö hyväksyy rakkaudella alastomat esiintyjät juuri siksi, että jotakin on ylitetty.

Miehille lienee häpeällistä näyttää elimensä koko, ja vielä roikkuvana. Minusta sitäkin on mielenkiintoista vilkaista. Eniten katsojana pelottaa, että mitä jos se nousee…

Blondissa oli nautinnollista se, että tanssilattia oli ruskeata pahvia ja valot lämpimän aurinkoiset. Siinä oli hyvin kotoista liikkua alastomana. Blondi oli siksi helppo, että alastomuus oli oma taiteellinen päätökseni, enkä ollut mikään välikappale kenellekään. Joskus tunsin, että alastomana esiintyminen oli jotenkin vapauttavaakin.

Muistan kyllä muitakin tunteita - kuten kylmässä Belgradissa, betonilattian päällä, verhon takana odottaessa: vittu mikä ammatti tuli valittua, mennä nyt alastomana yleisön eteen. Samoin silloin kun huomasin, että Chaillot-teatterin johtaja katsoi biisin kahteen kertaan eturivin alakulmasta. Tajusin, että sillä oli ulkotaiteelliset motiivit.

Teemun kanssa työskentely oli mukavaa, koska Teemulla oli selkeä taiteellinen näkemys, johon kuului alastomuus. Sen sijaan eka alastonfilmin kuvaus tuntui häpeälliseltä tehdä, koska tein sen osin köyhyyttäni. Siinä jouduin muiden armoille epämiellyttävällä tavalla. Kekäläisen teoksissa on aina nautinnollista esiintyä, erityisesti Hysteriassa, jossa saa kiljua tissit pomppien.

Katariina Numminen