goatisland

teksti: Katariina Numminen

Goat Island on amerikkalainen, Chicagossa perustettu nykyteatterin pioneeriryhmä, joka työskenteli vuodet 1987-2009. Ryhmä on tunnettu muun muassa fyysisesti vaativista, hitauteen ja toistoon perustuvista esityksistään, sekä huolellisista yhteistyöprosesseistaan. Ryhmä lopetti itse itsensä vuonna 2009 esityksellä The Lastmaker (Lestintekijä, mutta nimi assosioituu myös ”viimeiseen” ja ”kestävyyteen”).

 

HELSINKI END OF ART

Törmäsin kirjoituksiin The Lastmaker -esityksestä ensimmäisen kerran internetissä valmistellessani Viipurin taiteellisen teatterin Viimeistä esitystä vajaa kaksi vuotta sitten. Ajatus, että nimekäs ryhmä oli vain hieman aiemmin kuopannut itsensä, oli sekä häiritsevä että lämmittävä. Häiritsevä, koska emme siis olleet originaaleja tai ensimmäisiä, toisaalta samasta syystä lämmittävä, emme olleet yksin, toiset olivat menneet edellämme.

Goat Islandin ydinjäsenet, kuten ohjaaja Lin Hixson ja esiintyjä-dramaturgi Matthew Goulish, ovat opettaneet koko uransa ajan. Goulish on myös julkaissut useamman kirjan. Goulish ja Hixson olivat vetämässä kolmepäiväisen työpajan Teatterikorkeakoulussa Tutkessa lokakuussa 2012. Samalla vierailulla he pitivät luentoesityksen A Primer for the Understanding of Every house has a door in Relation to Culture and Customs of Finland Esitystaiteen keskuksessa 12.9.2012. Osallistuin työpajaan. Eräs vaikuttava piirre taiteilijaparin työskentelyssä oli ystävällinen, kunnioittava, erittäin pikkutarkka suhde aikaan ja ajankäyttöön, tunteihin, minuutteihin, sekunteihin.

Joulun alla 2012 Kirjoitin sähköpostia Goulishille ja Hixsonille ja kysyin ajatuksia ryhmän lopettamisesta ja taiteen lopusta. Matthew Goulishilta tuli 31.12. 2012 sähköposti otsikolla Helsinki End of Art.

 

ESIMERKKI HYVÄSTÄ LOPUSTA

KN: Miksi Goat Island lopetti?

MG: Kun aloimme tehdä yhdeksättä esitystämme, josta sitten tuli The Lastmaker, ohjaaja Lin Hixson toi ensimmäisessä tapaamisessamme esille mahdollisuuden, että se olisi viimeinen yhteinen teoksemme. Lin oli sitä mieltä, että tämä oli viimeinen teos jonka voisimme tehdä yhdessä niin, että siinä olisi vielä uutuuden tuntu. Ryhmä hyväksyi ajatuksen nopeasti ja lähti kehittelemään sitä eteenpäin.

Pitkäikäisten ryhmien loput näyttivät olevan usein joko kontrolloimattomia tai onnettomia. Yksi ryhmä saattoi jatkaa työskentelyään loputtomasti ja taantua toistoon, julkiseen itsensä imitoimiseen, täyttääkseen yleisön odotukset – lopettaen kokeilemisen, joka ryhmän maineen oli alun perin synnyttänyt. Toinen ryhmä saattoi hajota katkeruuteen ja liian kauan lykättyyn konfliktiin. Jonkun ryhmän kokoonpano saattoi muuttua niin täysin, ettei voinut kuin ihmetellä, miksi sen nimeä ei vaihdettu. Mikään näistä vaihtoehdoista ei tuntunut hyväksyttävältä Goat Islandille.

Goat Islandin toimintatavat ja rakenteet olivat syntyneet yli kahdenkymmenen vuoden aikana. Mutta rakenteiden tulisi pysyä luovuuden palveluksessa, niiden ei tulisi määrätä suuntaa. Hyppy tuntemattomaan tuntui meille paremmalta vaihtoehdolta, ja lisäksi halusimme näyttää esimerkkiä myönteisestä lopusta. Esityksen komposition idea oli kartoittamaton maa: näyttää myönteinen esimerkki lopettamisesta löytämällä sellainen itse.

Monien oli vaikea uskoa, ettei lopettamiseen liittynyt jotakin salaista, yksityistä konfliktia. Mutta ihmisten väliset konfliktit eivät koskaan painaneet paljoa Goat Islandissa.

Loppu oli linjassa sen työn kanssa, jota muutenkin olimme yrittäneet tehdä. Kun hyväksyimme lopun ajatuksen, löysimme paljon iloa lopettamisen prosessista. Lopettamisen sisältämät vapauden ja rentouden mahdollisuudet saivat meidät pyörälle päästämme.

 

UUDENLAINEN HILJAISUUS

KN: Mikä tarkkaan ottaen oli Goat Islandin päätepiste?

MG: Esitimme The Lastmakerin viimeisen kerran 28. helmikuuta vuonna 2009 University of North Carolinassa Chapel Hillissä. Muistan monta eri puolta viikosta, jonka vietimme Chapel Hillissä, mutta en ole aiemmin varannut aikaa kirjoittaakseni niistä.

Alkuviikosta päätimme, että nämä tulevat olemaan viimeiset esityksemme, sillä saimme tiedon, että toinen suunniteltu esityskutsu samalle vuodelle peruuntui. Pidimme kokouksen jossa päätimme, että emme yritä enää järjestää lisäesityksiä. Päätös tarkoitti, että nämä kaksi esitystä Pohjois-Carolinassa olisivat viimeiset esityksemme.

Esityspaikka oli opetusympäristössä, ja meille uusi. Viimeiset esityksemme esittelivät työtämme opiskelijayleisölle, joka ei tuntenut sitä entuudestaan.

Itse viimeinen esitys ei ollut tunteikas tapahtuma. Sitä edeltävä, toiseksi viimeinen esitys oli jo tuntunut viimeiseltä: tupa täynnä ja juhlan tuntua. Jotkut ihmiset olivat matkustaneet kaukaa nähdäkseen esityksemme. Varsinainen viimeinen ilta, joka sattui olemaan tuhkakeskiviikko pääsiäisviikolla, oli enemmän tyypillinen Goat Island –esitys: sali ei ollut täynnä, eikä suurin osa yleisöstä tuntunut ymmärtävän näkemäänsä.

Esityksen jälkeen me esiintyjät vertailimme huomioitamme. Joidenkin mielestä kaikki mitä näyttämöllä teimme oli tuntunut väärältä tai oudolta. Joku oli kokenut, että jos se, mitä nyt teen, on väärin, sitä ei voi korjata enää koskaan. Olimme suunnattoman tietoisia itsestämme, mutta teimme silti kaiken oikein. Kun pääsin loppupuheeseeni esityksessä, minun teki mieli räjäyttää koko paikka, mutta yritin hillitä itseni. Tuon esityksen jälkeen vallitsi uudenlainen hiljaisuus.

Goat Islandin on sittemmin jatkanut olemassaoloaan arkistoprojektina. Keräilemme hiljalleen materiaalia työstämme – kirjoituksia, videoita, filmiä – myöhemmin julkaistavaa kokoelmaa varten.

KN: Mikä lopettamisessa oli parasta?

MG: Tuohon aikaan kaikki ryhmässä olivat alkaneet työskennellä myös itsekseen ja tuntui, että oli aika antaa tilaa tuolla työlle. The Lastmakerin tekemisen aikana vakuutimme toinen toisillemme, että tukisimme toistemme työtä hamaan tulevaisuuteen, ja se on pitänyt paikkansa. Goat Islandin jäsenet ovat lähteneet hyvin erilaisille teille. Jäsenet ovat kiinnostuneita toistensa työstä ja auttavat edistämään sitä. Tämä vastavuoroinen tuki on ollut tärkeä osa hyvän lopun esimerkkiä – luovan tukiverkoston laajeneminen.

ESTEETTINEN VIERAANVARAISUUS

KN: Mikä on muuttunut lopettamisen myötä? Miten työ on erilaista?

MG: Lin ja minä aloitimme Every house has a door – ryhmän, jossa Lin on ohjaaja ja minä dramaturgi, ja olemme tehneet yhden muutoksen, sen että jokaiseen projektiin kootaan oma asiantuntijatyöryhmänsä. Se tarkoittaa hyvin erilaista sitoutumista kuin pysyvässä ryhmässä. Lopputulos on myös yleisön kannalta erilainen – erillisten osien kokoelma, jossa osat säilyttävät erilaisuutensa. Siinä missä Goat Isladinin esitys oli immersoiva, upottava, ja rituaalinen tapahtuma, Every house esittää suoraan yleisölle suunnattua puhettanäyttämöllä. Kuten ryhmän nimi kertoo, uudessa työssämme tavoittelemme eräänlaista esteettistä vieraanvaraisuutta.

KN: Kaduttaako? Ikävöitkö Goat Islandia?

MG: En kaipaa työtovereiden säännöllistä seuraa, koska tuntuu että he ovat läsnä edelleen, nyt piiri on vain laajentunut. Voisin tietenkin kaivata monia asioita, jos antaisin siihen itselleni luvan. Mutta sen sijaan, että sanoisin itselleni: “Kaipaan niitä aikoja kun pystyin hyppäämään ilmaan ja rysähtämään lattiaan absoluuttisella antaumuksella ja matemaattisella tarkkuudella”, yritän nykyään saarnata nuorille ihmisille ilmaan hyppäämisen ja lattiaan rysähtämisen absoluuttista antautumista ja matemaattista tarkkuutta.

Tiedän, että Goat Islandin entiset jäsenet ovat hajaantuneet ympäri maailmaa ja että heistä jokainen levittää omalla tavallaan hyppäämisen ja rysähtämisen ilosanomaa.

 

LOPETTAMISEN POTENTIAALISUUS/AKTUAALISUUS

KN: Harkitsitteko koskaan taiteen tekemisen lopettamista kokonaan?

MG: Harkitsimme sitä vain abstraktina mahdollisuutena, emme aktuaalisesti. Voi mennä päivä, jonka päätteeksi sanoo, että “tänään en ollenkaan tehnyt taidetta, mitä jos tätä jatkuu ikuisesti?” Toisaalta, ei kulu päivääkään että ei olisi luova. Nuo kaksi, taide ja luovuus, eroavat toisistaan vain ponnistelun asteessa.

Sitä voi ajatella, että ei koskaan enää nouse aamulla sängystä, tai että pidättää hengitystään kunnes pyörtyy. Nuo mahdollisuudet ovat olemassa eräänlaisena matemaattisena tyhjänä joukkona, rajakokemuksena. Aktuaalisina tekoina ne eivät ole järkeviä, eivätkä ehkä edes mahdollisia. Käsitteellisesti ne kuitenkin ovat totta, ja on tärkeää pitää ne lähellä. Niin että kun osallistuu julkiseen luovaan taiteen harjoittamiseen, pysyy kiitollisena ja aina tietoisena siitä, että se ei ole itsestään selvää.

RISKIN HYVÄKSYMINEN

KN: Mitä muuta tulee mieleen taiteen lopusta?

MG: Englannin kielen sanalla ”end” on kaksi tässä yhteydessä oleellista merkitystä. ”End”, loppu, on sekä jonkin päätepiste että jonkin syy – toivottu lopputulos tai ääneen lausuttu päämäärä.

Monet esityksistä käydyt keskustelut pyörivät katoavaisuuden ympärillä. Ajattelemme, että esitys on jotakin joka elää vain nykyhetkessä, että se ei elä hetkeään pitempään, paitsi jälkenä, tai radikaalisti toiseksi muuttuneena toisessa mediassa. Esityksessä on oltava läsnä, se on koettava, esitys ei anna toista mahdollisuutta. Toisinaan tätä esityksen loppumista (lyhyttä elinkaarta) voi pitää esityksen perusteltuna olemassaolon syynä: esitys antaa ihmisille mahdollisuuden tangeerata sähköistynyttä nykyhetkeä niin kuin ei mikään muu – ja katoaa sitten.

Meille tämä esityksen katoavaisuuden näkökohta oli hyvin tärkeä, se muodosti eräänlaisen etiikan tai performatiivin – antaa esityksen loppua, sekä yksittäisen teoksen että ryhmän esitystuotannon. Niin että tavallaan me vain teimme mitä olimme luvanneetkin. Tuon lupauksen pitäminen tuntui ensin vaikealta, mutta helppous tulikin esiin prosessin myötä, siitä huolimatta tai ehkä nimenomaan siksi, että täytyi hyväksyä riski: Kuinka kukaan tietää, että teimme tämän? Olimmeko koskaan olemassa?