hakkielain

teksti • Sami Keto
kuva • Oikeutta eläimille

Vihainen mies latelee minulle solvauksia ja uhkauksia ohuen kanaverkon läpi. Vielä muutama tunti sitten olisin varmaankin pelästynyt ja provosoitunut vastaamaan kiivaasti takaisin. Nyt vain katson hiljaisena häntä silmiin, mikä saa hänet vaikenemaan ja kääntämään katseensa pois vaivautuneen oloisena. Ehkä hän ei sillä hetkellä näe aktivistia, jonka kokee uhkaavan elämäntapavalintojaan − ja mahdollisesti elinkeinoaan − vaan eläimen, joka voi pahoin.

Vaikka olen minä sitä edellistäkin. On Oikeutta eläimille -yhdistyksen 24 tunnin häkkitempaus Kolmen sepän patsaalla Helsingin keskustassa. Olen pukeutunut ketuksi ja ahtautunut häkkiin osoittaakseni, kuinka ankeissa oloissa turkistarhojen eläimet elävät. Nyt on marraskuun loppu, perjantain ja lauantain välinen yö, vilkkainta pikkujouluaikaa. Itse en etukäteen ollut huolissani turvallisuudestani, mutta olen kiitollinen, että joku on ollut. En ole yksin: vieressä on kaksi samanlaista häkkiä, joita molempia täyttää kettupukuinen hahmo ja häkkien ulkopuolella on aktivisteja päivystämässä ympäri vuorokauden.

Vastustan turkistarhausta ja toivon, että sen harjoittaminen loppuisi mahdollisimman pian, mutta tähän tempaukseen osallistumiselle minulla oli toinenkin syy. Halusin järjestää itselleni empatiakokeen: miltä tuntuisi olla ihan oikea kettu häkissä? En ole teatterialalla, mutta kysyin etukäteen sellaiselta joka on − ja jonka tiesin erikoistuneen johonkin tämäntyyppiseen − millaisia teatteritaiteen metodeja voisin hyödyntää päästäkseni ketun kokemusmaailmaan? Sain käyttökelpoiset ohjeet. Ennen häkkiin menoa seisoin peilin edessä silmät kiinni ja silmät avatessani kuvittelin syntyväni uudestaan ketuksi. Harjoittelin aistien muuttamista. Sumensin näköäni ja keskityin kuulo- tai hajuaistimuksiin; mitä jos rakentaisin maailmankuvani jälkimmäisten perusteella?

Tietenkään kokemukseni ei tule olemaan sama kuin turkistarhan ketulla. Voi olla, että meillä on suhteessa omaan kokoomme nähden suunnilleen yhtä paljon tilaa, mutta minun häkkini pohja on pehmustettu mukavaksi retkipatjoilla. Ketulla on lattianaan vain tassujen väleihin uppoavaa häkkiverkkoa. Merkittävin ero kokemuksessa lienee siinä, että minä tiedän pääseväni pois häkistä 24 tunnin jälkeen, vaikka yritänkin ajoittain häivyttää sen mielestäni. Olen saanut riittävästi juomaa ja ruokaa, herkkujakin, mutta silti olen alkanut kokea oloni apaattiseksi ja masentuneeksi. Kaipaan jopa äskeisen vihaisen miehen kohtaamista tai oikeastaan mitä tahansa, joka toisi jotain virikettä; häkissäni oleva virikekapula ei sellaista tarjoa. Olen menettänyt mahdollisuuden vaikuttaa omaan elämääni, elämän kokemuksellisuuden. Elämäni on muutakin kuin fysiologiaa. En näe syytä epäillä, ettei se olisi niin ketullakin. Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että suurin osa tuotantoeläimistä on vakavasti masentuneita.

Katselen ulkopuolella niskapihdit kädessä heiluvaa miestä. Hän eläytyy turkistarhaajan rooliinsa voimakkaasti. Ehkä vähän liiankin voimakkaasti, ajattelen. Tempaus nimittäin päättyy performanssiin, jossa meidät ketut tapetaan sähkövirralla ja nyljetään ja näyttää siltä, että hän tulee kohtelemaan minua vähintäänkin kovakouraisesti. En tietenkään tule oikeasti sähkötetyksi ja nyljetyksi, niin radikaali empatiakoe tämä ei ole.

Niin, itse asiassa ei tämä tunnu ollenkaan radikaalilta. Vähän kuin retkeillessä sairastuessaan joutuisi viettämään vuorokauden teltassa, totesi kaverini etukäteen. Paljon rajumpia performansseja eläinten puolesta on tehnyt vaikkapa Lucky Hell, joka roikkui ihoon kiinnitettyjen lihakoukkujen varassa nosturista Helsingissä. Tai Jacqueline Traide, jolle tehtiin 10 tunnin ajan eläinkokeita lontoolaisessa näyteikkunassa. Pidän heitä oikeina taiteilijoina, itseäni taas en. Teenkö minä nyt silti esitystaidetta? Entä voisiko kettu tehdä esitystaidetta jossakin tilanteessa? Satunnainen ohikulkija vastaisi varmaankin ”ei”, koska muut eläimet tekevät asioita ainoastaan selvitäkseen hengissä tai lisääntyäkseen. Asiaa pitkään tutkineet etologian ja neurotieteiden professorit Gisela Kaplan ja Lesley Rogers ovat kuitenkin eri mieltä: heidän mukaansa eläinmaailma on täynnä taiteilijoita. Niin, kuinka voisin olla varma ketun intentioista? Ja voinko toisaalta olla varma omistanikaan? Voisiko minun perimmäisenä tavoitteenani häkkiin menemiselle olla vain asemani nostaminen parinmuodostusmarkkinoilla? Juuri nyt en kyllä keksi mitään, mikä olisi kauempana seksistä kuin tämä.

Ohikulkevien ihmisten reaktiot minuun vaihtelevat, mutta hämmennys ja kannustus ovat paljon yleisempiä kuin vihaisuus. Kun joku lähestyy minua, kuvittelen hänen lähestyvän kettua. Kuvitellessani muiden kokevan minut kettuna, koen itsekin niin vahvemmin. Kaksi pankkiiria tulee juhlatamineissa ja -kunnossa juttelemaan kiinnostuneina ja haluavat sulloutua hetkeksi kokeilemaan häkkielämää. Toinen sanoo: ”Vaikka tulenkin tähän kapitalistina, niin en ymmärrä, miksi pitää tarhata eläimiä, kun voidaan tehdä vaatteita muutenkin.” Hetken ajan minä ja kettu koemme yhteenkuuluvuutta pankkiirin kanssa.