Miguel Gutierrez: Retrospective Exhibitionist
14.2.2010, Sivuaskel -festivaali, Zodiak
I am perfect and
You will love me and
Everyone in this room is in this fucking dance
Näin lukee Miguel Gutierrezin soolon Retrospective Exhibitionist esitteessä. Selvä, ajattelen istuessani eturiviin. Tässäpä selkeät lukuohjeet esitykselle! Gutierrez aloittaa esityksen kasaamalla kiivaassa tempossa tyhjälle näyttämölle tarvittavat ”propsit”. Tulee tv, vhs-soitin, mankka, mikrofooni, videokamera, tarvittavat johdot, kokovartalopeili ja puntit. Kuulostaako tutulta tarpeistolta? Heti alusta ajattelen, että olemme tekemisissä maanerien kanssa, niin tietynlaisten nykyesitysten maneerien kuin myös esiintyjän henkilökohtaisten maneerien kanssa. Se ei kuitenkaan häiritse, minunhan on sitä paitsi määrä rakastaa häntä. Tarpeiston näyttämölle tuonti tuntuu toimintana toissijaiselta. Se tapahtuu, jotta saisimme katsella esiintyjää rauhassa - ennen kuin hän katsoo meihin. Gutierrez on tässä vaiheessa sooloa alasti kenkiä ja peruukkia lukuun ottamatta. Hyvin syönyt, ruskettunut ja söpö taiteilija New Yorkista on tullut Zodiakin järjestämille Sivuaskel-festivaaleille vuonna 2005 valmistuneella sooloesityksellään, jossa hän käsittele esiintymisen, katsomisen ja katsotuksi tulemisen teemoja.
Esitys on nimensä mukaisesti retrospektiivi, jossa keski-ikää lähestyvä Gutierrez esittelee meille sarjan omia näyttäytymisen hetkiään. Tässä hän hyödyntää videoita omasta menneisyydestään, taltioituja hetkiä, joissa hän on pääosassa tai äänessä. Hän ikään kuin palaa videolla nähtäviin esiintymistilanteisiin ja osoittaa niistä eri keinoin esiin, no, ainakin maneereja, tapoja selvitä hauraista hetkistä. Minulle kiinnostavaksi tästä henkilökohtaisesta materiaalista muodostuu mahdollisuus havaita Gutierrezin ulkonäössä arviolta 15 vuoden sisällä tapahtuneita muutoksia. Ne eivät ole suuria, mutta jotenkin olennaisia. Muutenkin katselen paljon sitä, miltä hän näyttää – ilman vaatteita: Millaiset arvet nuorena sairastettu akne on hänen selkäänsä jättänyt. Tatuoinnit ovat myös aina kiinnostavia. Entä mikä on tuo punottava läikkä hänen takapuolessaan? Videomateriaalien lisäksi siis myös iho tuo esitykseen ajan ennen tätä, sekä elämän näyttämön ulkopuolelta. Retrospektio – katsaus jo tapahtuneeseen - konkretisoituu myös näin.
Gutierrez näyttäytyy ilmeisen mielellään. Hän nakuilee kuin olisi kotonaan. Gutierrez ei tee siitä sen enempää numeroa. Itsensä paljastaminen on osa käsiteltäviä ilmiöitä. Kokonaisuuden hahmottuessa esittämisen nautinto, itsetyytyväisyys ja hybris liukuvat kohti pakonomaisuutta, ahdistusta ja nöyryytystä. Kevyestä ja terveen oloisesta materiaalista siirrytään kohti aggressiivista, sairaalloista tai ainakin surullista ja yksinäistä. Pinnalle nousee ajatus vankeudesta. Oman kehon, nautinnonhalun, kivun tarpeen ja yksin olemisen vankeudesta. Voimme nähdä toisemme, muttemme koskaan koskettaa toista samalla tavalla kuin voimme koskettaa itse itseämme.
Narsismin ja nöyryytyksen teemat ovat läsnä läpi esityksen. Ne tuntuvat kuuluvan olennaisesti meille tänä iltana näyttäytyvän Miguel Gutierrezin persoonaan. Esityksen alkupuolella taiteilija käskee yleisön toistaa hänen perässään: I am Miguel Gutierrez. Ja yleisö toistaa. Hän myös lopettaa esityksen samoihin sanoihin. Koen tämän muistutuksena siitä, ettemme ole katsojina esitystilanteen ulkopuolella emmekä sen valta-asetelmien ulottumattomissa.
Mieleeni esityksestä on jäänyt myös tanssinumero, joka oli – mikäli tulkitsin käsiohjelmaa oikein – konstruoitu liikkeistä, joilla Gutierrez viittaa 142 eri taiteilijaan Madonnasta Alvin Aileyn kautta Ann Liv Youngiin. Näistä kukin lienee koskettanut Gutierrezin elämää ja taidetta tavalla tai toisella. Tämä tanssi on energinen, leikkaa liimaa –tekniikalla tehdyn oloinen sarja liikkeitä, joista suurin osa on varsin tunnistettavia. Tyylit riitelevät ja asettuvat rinnakkain esiintyjän kehossa. Kohtaus saa minut ajattelemaan sitä, miten ympäristö ja toiset ihmiset tarttuvat meihin. Miten kaikki tanssit ovat myös osa samaa tanssia.
Alastomuus sinänsä ei ole minusta seksikästä. Mutta se on, kun joku nauttii siitä. Jos joku todella nauttii itsestään näyttämöllä, se on erittäin seksikästä! Gutierrez tuntuu nauttivan. Niissä hetkissä roolini tämän esityksen katsojana on hyvin kirkas. Minä olen täällä esiintyjää varten. Ja hän tekee minut tietoiseksi omasta täällä olostani. Olen yhtä lailla näkymässä, olenhan Miguel Gutierrez, kuten esityksen alussa ääneen sanoin. Soolon edetessä herää myös kysymys katsojan roolin vastuullisuudesta. Kotisivuillaan Miguel Gutierrez kirjoittaakin: ”I am interested in asking who are we and why are we here, both in life and in the theater.”
Lieneekö yritys vastata tähän kysymykseen, mutta mieleenpainuvinta esityksessä, samalla huvittavaa ja kammottavaa, on kohtaus, jossa Gutierrez kuumottaa yleisön jäsenten avustuksella takapuoltaan kynttilällä. Samalla hän laulaa hankalassa asennossa Kate Bushin Wuthering Heights –biisiä. Punottava läikkä hänen takapuolessaan paljastuu merkiksi soolon esityshistoriasta.
Esityksen loppua kohti kohtaukset saavat synkempiä sävyjä. Viimeisessä kohtauksessa edessämme seisova rauhallinen, avoin, alaston mies alkaa täristä. Keskityn katsomaan hänen täriseviä genitaalejaan. Tärinä jatkuu, leviää sairauden tavoin koko kehoon. Assosiaationi virtaavat seksin ja väkivallan alueille. Keho kouristuu, tärisee yhä pakonomaisemmin, enkä minä tiedä itkeäkö vai nauraa. Gutierrez kasvattaa liikettä tasaisen ahdistavasti ja huutaa kuin kivusta tai nautinnosta. Kun hän on kontillaan, mieleeni juolahtaa kuva Abu Ghraibin kidutetuista vangeista, nöyryytyksen esityksestä, jonka USA:n armeijan sotilaat loivat toisilleen ja koko maailmalle. Luon näin itse Gutierrezin monin paikoin ihanan humoristiselle esitykselle varsin pateettisen lopun.
Anna-Mari Karvonen
