ikoni_heidinsitaatti

Teksti: Heidi Backström

Minulla on kolmen kirjan selfhelp-hylly. En hae turvaa kasvulleni, romahduksilleni tai vihanhallinnalle suurten filosofien viisauksista tai hyvinvointigurujen taidonnäytteistä, vaan kolmen kotimaisen kirjailijanaisen teoksista, joissa on tilaa rumille ajatuksille ja epävarmuudelle.

Olen äidin, isoäidin ja Kouvolan kaupunginkirjaston kasvattama. Syytän Anni Swania ja Louisa May Alcottia piinaavasta uskosta, jonka mukaan kiltteys johtaa aarteiden äärelle. Tai ainakaan se ei johda katuojaan. Paitsi sen yhden pojan. Pauliko se oli? Syytän Margaret Mitchelliä siitä, että kuvittelin pitkään rakkauden olevan sitä aidompaa ja syvempää, mitä tulisempaa ja hankalampaa se on.

Maailmankuvani kasvoi pikku naisten ja neiti etsivien, tyttörukkien ja runotyttöjen mukana, sellaisten etevien, toimeliaiden ja yhteiseen hyvään pyrkivien fiktiivisten naisten tahdittamana. Toisena ääripäänä lainasin puolisalaa kirjoja, joissa todellisen maailman Nancyt ja Christinet piikittivät heroiinia maailman metropoleissa. Lukion jälkeen muutin Helsinkiin vain huomatakseni, että maailman säännöt toimivat täysin toisin kuin tyttökirjoissa kuvailtiin. Paha ei saa palkkaansa. Kiltit tytöt päätyvät ihan samoihin paikkoihin kuin tuhmatkin, mutta kiltteys ei suojele miltään. Harjoittelin isossa kaupungissa elämistä, hukkasin kirjastokortin ja luin vuosituhannen vaihteen kirjakerhon lähettämiä kalkkunakirjoja. Omaksuin uuden maailmanmallin, johon kuului paljon kenkiä, ironisen vitsailun harjoittelua ja suutelua.

Rakkauselämässäni takeltelin kuin viidentoista sentin piikkikoroilla. Kokeilin monenlaista lähestymistapaa, mutta joka kerta törmäsin uuteen Rhettin. Tai olin itse Scarlett. Kohtuuton, naiivi ja helkkarin ärsyttävä. Mutta ainakin, ah ja oi, niin tavattoman yksin. Epätoivon ja hapuilun kanssa yksin. Tein ensimmäisiä töitäni teatterituottajana ja kävin koulua, jossa opiskeli taiteen ja media-alan tulevia ammattilaisia. Koin itseni tyhmäksi ja syvällä säkissä kasvaneeksi. Häpesin sitä, miten vähän tiedän maailmasta. Epäilin itseäni huijariksi ja näin painajaisia, joissa ylioppilaslautakunta soittaa ja kertoo, että en ole läpäissyt lukiota ja minun pitää palata Kouvolaan opiskelemaan historiaa ja maantietoa. Päätin sivistää itseäni. Keinoksi keksin tuoreimman Finlandia-palkitun kirjan lukemisen. Se oli Pirkko Saision Punainen erokirja (WSOY, 2003). Lähes pyörryin tekstin kauneudesta ja tarinasta, joka alkaa Klovnisilmäisestä ja päättyy yhden kodin tyhjennykseen. Tai oikeastaan se alkaa vuosikymmeniä myöhemmästä eikä pääty mihinkään. Se oli ensimmäinen kosketukseni faktaa ja fiktiota kieputtavaan romaaniin. Kirjailija käy oman kasvunsa, ääriviivojensa löytämisen, sattumat ja kolhut läpi rakkauksiensa kautta paljaasti ja avoimella lopulla, kuin luvaten, ettei tätä opi koskaan. Ei täällä kukaan tule valmiiksi. Oh! Ehkä en ole tämän onnettoman rakkaudennälkänikään kanssa yksin. Nämä ovat jaettavia. Tosia. Tunteet. Sitä voi haparoida. Etsiä hyväksyntää. Vaikka on Pirkko Saisio. Silmissäni vahvin ja viisain, kauneimmin kirjoittava.
Muutaman Helsingin vuoden jälkeen epäilin tulevani hulluksi kaksikymppisyyden ristiaallokossa. Päätä alkoivat painaa hävettävän rumat ajatukset. Pelkäsin ajautuvani aseman sinisten valojen loisteeseen tai velkavankeuteen kenkineni. Naisille suunnattu kirjakerhoni oli tiputtanut postilaatikosta muutamia vuosia aiemmin Anna-Leena Härkösen omaelämäkerrallisen Heikosti positiivisen (Otava, 2001). Luin sen. Äkkiseltään luulisi, ettei kolmekymppisen naisen lapsensaamista kuvaava prosessi erityisesti koskettaisi parikymppistä parisuhteetonta tyttöä. Toisin kävi. Kun Härkönen kirjoittaa täysin luvattomia ajatuksiaan auki, minä elvyn. Kun Härkönen kertoo, kuinka toivoo ja pelkää vauvansa kuolemaa, minä riemuitsen. Kun Härkönen kuvaa vaipumistaan paniikkiin ja masennukseen, hämmennykseen tai neuvottomuuteen, minä hurraan. On joku toinenkin, edes yksi, joka miettii murhaa, pakoa. Pelkää, mutta ei naisellisesti helisten vaan kuvitteellista kirvestä heiluttaen. Ja kehtaa sanoa sen ääneen. Omalla nimellään. Omalla julkisuudelle avoimella nimellään.
Takeltelen ja taaperran kolmenkymmenen yli ja eteenpäin. Autofiktiosta tulee arkipäiväinen kerronnantapa kirjoissa ja näyttämöillä. Elän lempeässä parisuhteessa, en vihaa itseäni, olen paikoillani, ajattelen pahoja, saan hermoromahduksen, selviän, pärjään. Jokin hiertää. Saara Turunen julkaisee Rakkaudenhirviön (Tammi, 2015). Tartun siihen puolivahingossa heti sen ilmestyessä. Vapaudun. Vapaudun siitä kylmyydestä, jolla Turunen kuljettaa päähenkilönsä pikkukaupungista ja ikuisesta tavallisuuden pakosta aikuisuuteen. Vapaudun siitä, kuinka Turunen kirjoittaa samaan aikaan kylmän ja tunteita täynnä olevan päähenkilön. Siitä, miten julmalla silmällä kertoja katsoo synnyinkaupunkiaan, perhettään, Suomea. Paljon julmemmalla kuin minä olen uskaltanut edes ajatella katsovani mitään. Julmuus läpäisee, naurattaa, vapauttaa, muuttuu kauniiksi.

Luen avatakseni ikkunoita toisiin maailmoihin ja ihmisiin – sekä itseeni.
Saisio, Härkönen, Turunen. Kolmen naisen kolme hyvin erilaista kirjaa, elämäntaitokirjastoni. Kaksi ensin mainittua omakohtaisia, viimeinen ehkä ei. Kaksi ensimmäistä minua selkeästi vanhempien kirjailijoiden teoksia, viimeinen ikäpolviseni. Se mitä haen taiteelta, niin näyttämöiltä, sivuilta kuin kuvistakin, on pieni välähdys jotain hiljaista yhteistä. Tunnistettavaa. Tunnistamisesta helpotusta. Isompaa ikkunaa itseen.

Ikoni on ikkuna. Heikkouden paljastaminen on rohkeaa. Rohkeus on ihailtavaa.

Oli mullistavaa, korjaan; on mullistavaa, lukea avointa, paljasta, rumaakin. Aitoa tai aidon puolikasta. Ehdottaisin korjausta tyttökirjoihin, ehdottaisin, että se tyttö, joka uskaltaa ajatella rumia, saisi rakkauden ja pääsisi yliopistoon, perustaisi menestyvän yrityksen, saisi kolhuja, muttei kohtuuttomasti. Että maailmankuvaa ei tarvitsisi rakentaa kiltteyteen tai erityiseen näppäryyteen tai taitoon. Että kaunis ja turhamainenkin saisi olla. Ja hetkittäin myös ihan helvetin pimeä.

Tämä teksti kirjoitettiin kuunnellen Vesalan Tytöt ei soita kitaraa –kappaletta. Onhan tässä kyse ajankohtaisnumerosta.