ikoni_kuva

teksti: Louna-Tuuli Luukka
kuva: Aino Nieminen / Ainoa Graphic Design

Olin 13-vuotias kun Nick Cave & The Bad Seedsin levy Murder Ballads (1996) ilmestyi. Lainasin sen ja kuuntelin sitä tiheään, sanoituksia kansivihosta lukien. Tuntui haikealta kun levy piti palauttaa. Olin kaveriporukassamme yhden ystäväni kanssa oppositiossa, jonka mielestä levyn kahdesta hittisinglestä PJ Harveyn kanssa duetoitu Henry Lee oli parempi kuin Where the Wild Roses Grow, jonka Nick Cave laulaa Kylie Minoguen kanssa. Pidin enemmän Henry Leen tarinasta (nuori nainen murhaa nuoren miehen, jota ei saa) kuin WTWRG:n (aikuinen mies murhaa nuoren neidon syystä, jota en käsittänyt). Vielä oleellisempaa oli, että miellyin PJ Harveyn tapaan laulaa.

Kappaleen video vasta tekikin vaikutuksen. Olin elänyt vielä lyhyen ja turvallisen elämän, eikä minulla ollut kokemusta romanttisista saati eroottisista kohtaamisista, joten video, jossa toistensa kaltaisilta vaikuttavat hahmot (Cave ja Harvey) kiehnäsivät lähekkäin, pysäytyksettä, toistensa kosketusta kutsuen ja väistäen, säväytti. Se oli levottomuutta aiheuttava yhdistelmä surullisuutta ja seksikkyyttä. Kohta ne suutelevat janoisesti, minä toivoin videota katsoessani, mutta ei, toinen käänsikin taas poskensa ja lauloi kameralle tai kaukaisuudelle. Sain merkittävän oppitunnin jännitteestä – ja muutakin. Nimittäin vahvistusta romanttisen suhteen ideaalille. Jotkut vain kuulu(isi)vat yhteen. Ja jos eivät sitten nämä kaksi riutuneisuudestaan huolimatta toisilleen lämpöä huokuvat synkän romantiikan henkilöitymät, niin ketkä sitten? Koska ajauduin netissä roikkujaksi verrattain myöhään, minulle selvisi vasta kymmenisen vuoden kuluttua, että aavistelemani Caven ja Harveyn rakkaussuhde oli todellinen. Se tuntui ihanalta! Paitsi että suhde ei kestänyt kauaa. Olisin halunnut, että olisi ollut toisin.

Palaan vuosiin näiden Henry Lee -hetkieni välissä. (Se ei muuten edes ollut suosikkikappaleitani Murder Ballads -levyltä, toisin kuin synkkä ”Song of Joy” tai makaaberin humoristinen ”The Curse of Millhaven”). Lainasin kirjastosta Nick Cave & The Bad Seedsin Let Love In -levyn (1994) ja Caven kirjoittaman Kun aasintamma näki herran enkelin -kirjan (suom. 1992), mutta lapsenmieleni ei ollut vielä vastaanottavainen niiden materiaalille. Tarvitsin muutaman vuoden teini-ikää ja rockmusiikin kuuntelua väliin. Kirja on edelleen lukematta, mutta bändin musiikista tuli minulle tärkeää. Nautin sen rikkaasta ja dynaamisesta soitosta ja Caven vimmaisesta esiintymisestä. Vanha testamentti & heroiini -kauden Cave on edelleen suosikkini. Sain hänen raivokkuudestaan pakahduttavaa mielihyvää. Korkeakulttuuriviittauksilla ja räyhähenkisyydellä hän yhdisti ylevää karkeaan. Omaksuin myös kohtuuttomia odotuksia intohimosta ja rakkaudesta, varsinkin Let Love Inin kappaleita loputtomasti kuunnellessani (”Do You Love Me”, ”Loverman”, ”Let Love In”). Cave ei ollut romanttisten haaveideni kohde, ennemmin halusin olla hänen kaltaisensa: dekadentti, outo, sivistynyt, humoristinen, tyylikäs, anteeksipyytelemätön ja esiintyjänä sekopäinen. Etsin tuloksetta punaista kauluspaitaa mustan samettitakin alle puettavaksi. Bändi oli mielestäni parhaimmillaan livetallenteilla. Muistan eräänkin yön, jona katsoin videolta Live at The Paradiso -keikan. Muu perhe oli nukkumassa, joten istuin kuulokkeet päässä keinutuolissa, jossa kiikuin vauhdikkaasti ja puristin käsinojia kostein kämmenin. Se oli ihanaa.

Caven tuotanto kuitenkin muuttui 1990-luvun loppupuolella. Arvostettua Boatman’s Call -levyä (1997) kehuttaessa olin hiljaa. Bad Seedsin murhaava vyörytys oli poissa, messuamisen sijaan Cave lauloi surumielisen lempeästi päättyneistä ihmissuhteista. Yritin kiinnostua, mutta tylsistytti. Olin vielä haavoittumaton, niin kokematon rakkaudessa, että en tunnistanut siitä aiheutuvaa kipua levyn kappaleissa. Sittemmin olen ymmärtänyt menettämisen kauhun.

PJ Harvey -faniuteni on vähän tuoreempi ja vaivihkaa kasvanut asia. Näin Harveyn ensimmäisen kerran Down by the Water -videolla (1995) ollessani 12-vuotias. Hermoromahdusten luurankomaiseksi näännyttämä, mutta silti voimakas Polly Jean oli jännittävä poikkeama popmaailman naiskuvasta. Biisikin kuulosti hyvältä. Mutta jos Caven tuotanto oli varhaisteinille haastavaa, niin tinkimättömän Harveyn paikoitellen raaka To Bring You My Love -levy, jolta videobiisi oli poimittu, olisi varmaan tuntunut ahdistavalta jos olisin kuullut sen silloin. Parinkymppisenä aloin diggailla Harveytä enemmänkin, mutta henkilökohtainen PJ:n voimasoittoni sai pontta vasta sydänsuruista. Se oli hyvin tavanomaista lohdun ja voimantunnon hakemista.

Rakkausmurheet olivat tilapäisiä, mutta kiinnyin Harveyn tuotantoon ja hahmoon. Rakastan hänen musiikkiaan ja arvostan hänen taiteilijuuttaan. Hän kuuluu niihin, jotka jatkavat ilmaisunsa uudistamista levy levyltä, teos teokselta. Merkityksetöntä ei ole sekään, että edelleenkin miesten kansoittamassa rockmaailmassa Harvey on vakiinnuttanut asemansa tärkeänä taiteilijana, josta osataan puhua ilman nais-etuliitettä.

Erityisellä lämmöllä suhtaudun kuitenkin hänen uransa lähtökohtiin: nuori nainen englantilaisesta pikkukaupungista ammensi brutaalista suo- ja taidebluesista, kuten Howlin’ Wolfista ja Captain Beefheartista. Tämä yhdistyi punkiin, feminismiin ja seksuaalisuuteen. Yksityiselämäänsä julkisuudelta muuten varjeleva Harvey kirjoitti intiimejä ja kipeitä sanoituksia. Hän kommentoi vuosia Rid of Me -levynsä (1993) ilmestymisen jälkeen, että kuunnellessaan sitä kotonaan hän ei A-puolen lopussa saanut enää henkeä.

Kissani pimahti toistuvasti tämän levyn alkaessa soida kotonani.

Sekä australialainen Cave että englantilainen Harvey ovat kalunneet pohjoisamerikkalaisen kulttuurin herkkuluita: bluesia ja syvää etelää. Heitä yhdistävät myös punk rock, kirjallisuudentuntemus ja kuvataide. Unelmapari. Cave on kertonut, että rakastuminen tapahtui Henry Lee -videon kuvauksissa. Video oli harjoittelematon ja se purkitettiin yhdellä otolla. He eivät edes tunteneet kunnolla. Ei voi olla parempaa. Jos pitäisi havainnollistaa jollekulle, mitä on hyvä kemia ihmisten välillä, kannattaisi näyttää tämä video. Caven nykyinen vaimo Susie Bick on sanonut, että se on hänelle vaikeaa katseltavaa. Sain tästä tiedosta mikroskooppista tyydytystä. Bick on malli, jonka popkulttuurinormatiiviseen kauneuteen rakastumisen hetkeä Cave hehkutti 20 000 Days on Earth -dokumenttielokuvassa.

Onko fantasiakuvastosta muistuttava ulkonäkökö ominaisuus, jonka vaimostasi haluat nostaa esiin, Nick? Olen pettynyt. Kuten useimmille muillekin, elämä on osoittanut minulle, että pettymys on romantiikan todella ärsyttävä siamilainen kaksonen.

Miksi Harveyn ja Caven suhde sitten kesti vain muutaman kuukauden? Tarinan mukaan se hajosi, koska se oli liian intensiivinen. Harvey jätti Caven. Rakkauden jälkeensä jättämä kärsimys oli pitkäkestoisempi kuin itse seurustelu. Cave velloi sydänsuruissa ja ikuisti ne Boatman’s Call -levylle, josta nykyään pidän kovasti. Harvey teki Is This Desire? -levyn (1998), joka on galleria eri tavoin kärsiviä naishahmoja. Molemmat levyt olivat musiikilliselta ilmaisultaan käänteentekeviä arvostelumenestyksiä heidän urillaan. Halutessaan voi ajatella, että kärsimys jalosti jälleen. Ja jos kerran on hyväksyttävä, että suhde päättyi, annettu selitys on paras mahdollinen: liian intensiivinen.