uuvutuskakku

teksti: Johanna Hammarberg
Kirjoittaja on taiteilija, jonka loppujen lopuksi oli ihan helppoa kirjoittaa tämä artikkeli ilman kirosanoja.

Puupenkki, plyysipenkki. Kova tai pehmeä – voi pojat – epämukavaa on. Istut siinä sen puolitoista tuntia, tai yli, vääntelehdit. Kun olet Suomessa ja suomalainen, et tietenkään poistu. Esityksen katsominen on fyysinen kokemus ja rankkaa ilman taukojumppaa. Tekijät eivät tätä pääsääntöisesti kuitenkaan hoksaa. Tilannehan on se mikä sen olla pitää: lavalla huhkitaan ja katsomossa katsellaan sekä toivottavasti tykätään kovasti.

Muistuma muutaman vuoden takaa: Olen jossakin ulkomailla festareilla. Toimin festivaalijohtajana ja katson esityksiä työkseni. Ammattikatsoja, that’s me. No, menen esitykseen. Se on jokin kanadalainen ryhmä, tunnettu ja laadukas, festarikamaa. Joskus nuorena olisin ollut tavattoman jännittynyt – näen varmasti jotain hyvää koska ryhmä on niin nimekäs – mutta nyt vedän rutiinilla ja katson velvollisuudentunteesta. Esiintyjät ovat jo lavalla, kaikki alasti paitsi lintunaamiot kasvoillaan. He tapailevat lintumaisia liikkeitä ja minä istun paikoilleni. No, esittäkääs nyt. Vieruskaverini, tunnetun lontoolaisen teatterifestivaalin perustaja, kääntyy puoleeni juuri kun valot himmenevät ja kuiskaa: ”Ajattele kuinka monta sekuntia, minuuttia, tuntia, päivää, viikkoa vuodesta me vietämme katsoen alastomia miehiä, jotka teeskentelevät olevansa lintuja?” Vitsi oli hyvin ajoitettu mutta en saa hysteeristä naurukohtausta vain siksi. Tajusin, että ihan oikeesti, mähän en saa tästä yhtään mitään, en ole saanut pitkään aikaan. Miksi mä istun tässä, katson kun noilla on jokin prosessi meneillään näyttämöllä? Haluan osallistua elämään, en istua hämärissä seuraamassa sitä.

Teatteri on siitä harvinainen taidemuoto, että sen nimi viittaa esillepanopaikkaan, ei tekemiseen. Huomaattehan eron: maalaustaidetta ei kutsuta galleriaksi tai tanssia lavaksi. Musiikkikin on musiikkia eikä konserttisali. Täten teatterissa on lähtökohdiltaan jokin aivan erityinen suhde paikkaan. Miksi? Millainen paikka teatteri on?

Teatteri tai sen ydin paikkana muodostuu näyttämöstä ja katsomosta. Nämä ovat toistensa vastakohdat: näyttämö on valaistu, katsomo himmenetään esityksen alkamisen merkiksi; näyttämöllä esitetään, katsomossa istutaan hiljaa; näyttämöllä tiedetään mitä seuraavaksi tapahtuu, katsomossa tietämisellä ei ole väliä; näyttämöltä annetaan, katsomossa vastaanotetaan. Eli musta kohtaa valkoisen ja väliin piirtyy ramppi, pyhä reuna, jota ei katsomon puolelta saa ylittää. Avantgarden perinteisiin toki kuuluu rampin ylitys mutta vain ja ainoastaan näyttämöltä käsin. Usein rampin pyhä raja rikotaan tyhmän katsojan herättelemisen merkeissä. Eli ensin laitetaan katsojat istumaan passiivisena paikoilleen ja sitten ollaan tyytymättömiä kun ne muodostavat sellainen tyhmän lauman joka ei tee mitään (kuulostaa muuten ihan peruskoululta – ja monella tapaahan teatteri ja koulu ovat samaa sorttia).

Pahoin pelkään, että teatterin arkkitehtuuri sekä heijastelee että on osaltaan ollut synnyttämässä hierarkkista rakennetta, jonka viimeinen etappi on näkyvillä esitystilanteessa. Ylinnä on ohjaaja, joka saa vision. Visio valuu näyttelijöille ja muulle työryhmälle harjoitusprosessin aikana. He jalostavat sen oman taiteellisen työskentelynsä kautta. Esityksissä visio räväytetään näyttämölle, jotta se sieltä valuisi katsojille. Katsoja on tässä mallissa se, joka ei luo, jonka ei kuulukaan tuoda teokseen mitään omaa. Eli rautalangasta vääntäen: tässä rakenteessa katsoja on hierarkkian pohjalla.

Kun tämän oivaltaa, alkaa ärsyttää. Kukapa haluaisi olla alimmalla orrella? Uskon, että on ollut maailmanaikoja, jolloin kyseinen rakenne on ollut katsojallekin ihan okei. Mutta tänä päivänä – hei kamoon. Maailmahan on täynnä superälykkäitä, koulutettuja, mukavia, matkustelleita, kielitaitoisia, keskustelevia, monilahjakkaita ihmisiä. Miksi esityksissä ei haluta kohdata heitä? Sinä tekijä, oletko tullut ajatelleeksi miten taiteesi näkymättömät rakenteet toisintavat maailmankäsitystä, jota kenties muuten et yksilönä allekirjoittaisi? Miten haluat itse tulla kohdatuksi ihmisenä ja yksilönä, maailmankansalaisena, henkis-sielullisena kokonaisuutena, kun lähestyt toisten tekemää esitystä? Haluatko olla pelkkä vastaanottaja? Vai oletko jo jotain muuta, joka tapauksessa? Ja kun olet jo jotain muuta, miten haluaisit sen esityksessä näkyvän?

On kuvaavaa, että kun Suomessa joskus harvoin rakennetaan uusia rakennuksia esittäville taiteille (esim. tuleva Lappeenrannan kaupunginteatteri, Tanssin talo…) niin eiköhän vain niissäkin ole raudalla ja betonilla vahvistettuna se vanha hierarkkinen malli. Hitsi, seuraavan kerran kun näitä rakennusprojekteja aloitetaan niin jonkun pitää sanoa kovalla äänellä, että eivät tämän päivän ihmiset halua olla vain vastaanottajia. Täytyy rakentaa muunkinlaisia esitystiloja kuin näitä perinteisiä. Edes niiden rinnalle, edes jonnekin. Ilman että ne ovat b-tiloja, jokin käytävänpätkä jota voidaan hyödyntää myös esityskäytössä.

Otetaan vielä esimerkiksi katuteatteri. Kun taiteilijat menevät kadulle esiintymään se on minusta paljon kovempi juttu kuin se, että he tekevät vaikka kuinka laadukkaan esityksen mustaan laatikkoon, jota käyvät katsomassa vain alan ihmiset ja sukulaiset, jotka rakastavat heitä jo valmiiksi. Kadulla katsojat eivät piittaa rampista. He eivät suhtaudu esitykseen niin suurella kunniotuksella. Jos he eivät tykkää, he lähtevät pois. He saattavat aloittaa kovaäänisen keskustelun kesken esityksen tai tulla selittämään jotakin omituista esiintyjille esityksen jälkeen. He ovat läsnä, he ovat arvaamattomia kuin elämä itse – heitä ei ole kahlittu plyysiin. Kadulla esiinnyttäessä hierarkkiat heittävät häränpyllyä.

Voi, tästä haaveilen: olisipa tosi kova juttu jos joku etabloitunut tekijä, tunnettu nimi, lähtisi turvalliselta kotinäyttämöltään tai nykytaidepiireistään (molemmat sijaitsevat Helsingissä) ja tekisi vaikka koko kotimaan kattavan ABC-asemakiertueen. Alasti, lintunaamio päässä, ABC-aseman parkkipaikoilla. Hitto mä mykistyisin kunnioituksesta.