jumalattaria_vai_sarjamurhaajia_pilviporkola

Teksti – Pilvi Porkola

Valokuva – Pirje Mykkänen

Feministisessä traditiossa naisten masturbaatio ja sen esittäminen liittyy ajatukseen naisesta itsenäisenä subjektina, ei vain halun kohteena vaan aktiivisena ja haluvana toimijana. Popkulttuurin ja taiteen kentältä löytyy kyllä naisen masturbaation esityksiä kun niitä alkaa etsiä, mutta mistä nämä esitykset itse asiassa kertovat?

Naisten masturbaation esittäminen on pornon vakiokuvastoa eikä taidehistoriastakaan ole vaikea löytää naista masturboimassa, ajatellaanpa nyt vaikka Titianin viehkoa ja siveellistä Venusta (1538) tai Gustav Klimtin eksperssiivisempiä piirustuksia tytöistä, jotka koskettavat genitaalejaan. Tosin lukuisille maalauksille, joissa nainen hyväilee itseään, on tyypillistä miesnäkökulma; naisen masturbaatio nähdään miehen katseen kautta eräänlaisena miehen fantasiana. Titianin viattoman oloisen itseään hyväilevän Venuksen viesti seksuaalisuudesta on vihjaileva, kun taas Klimtin kuvaamat tytöt ovat vähän villejä ja sopivasti paheellisia – legendan mukaan juuri sellaisia, kuin Klimtin mesenaatit toivoivat.

I don’t need a man”

Millaisia sitten ovat naisten masturbaation kuvaukset naisten esittäminä? Toisenlaisia näkökulmia on viime aikoina tarjottu muun muassa kirjallisuudessa, esimerkiksi Iida Rauman (Seksistä ja matematiikasta, Gummerus 2015) ja Caitlin Moranin (Näin minusta tuli tyttö, Schildts & Söderströms 2015) kirjoissa päähenkilönä on varhaisteini-ikäinen tyttö, jolla on pakonomainen tarve itsetyydytykseen. 2000-luvulla televisiosarjat ovat tuoneet populaarikulttuurin kentälle avoimen seksuaalisia naishahmoja, kuten Samanthan (Sinkkuelämää-sarjassa) tai Hannahin (Girls-sarjassa) – naisia, jotka myös masturboivat.

Myös popmusiikissa naisartistien viittauksilla itsetyydytykseen on jo historia. Jos Cyndi Lauperin viittaukset masturbaatioon jäivät vielä vähän hämäräksi 1980-luvulla (She bop, 1983), Britney Spears lauloi jo suoraan: ”Another day without a lover/ The more I come to understand/ The touch of my hand.” (Touch Of My Hand, 2003). Mutta kun katsoo Spearsin videota, on vaikea nähdä siinä varsinaisesti feminististä aspektia. Tyttöbändi The Pussycat Dollsin biisi I don’t need a man (2005) on tulkittu feministiseksi sen suorasukaisten sanoitusten vuoksi: ”I don’t need a man to make it happen/ I get off being free/ I don’t need a man to make me feel good/ I get off doing my thing”. Tosin video saa ainakin minut jälleen pohtimaan mitä feministinen näkökulma tässä kontekstissa oikein tarkoittaa: kaiken musiikkivideoille tyypillisen keikistelyn ja kauniiden vähäpukeisten naisten flirttailevien tanssieleiden viesti on jollain tapaa ristiriidassa laulun sanojen kanssa.

Hulluja ja sarjamurhaajia

Masturbaatiota populaarikulttuurissa tutkinut Laura Roswarne on todennut, että ainakin aiemmin masturboiva nainen edusti esimerkiksi elokuvissa usein jotain muuta kuin sitä, että hän olisi seksuaalisesti aktiivinen ja kiihottunut. Elokuvissa ja sarjoissa masturbaatio on ollut sallittua mieshahmoille eräänlaisena rutiininomaisena toimenpiteenä – koska täytyyhän heidän saada purkaa seksuaalisuuttaan. Naisten kohdalla elokuvien yleisenä lähtökohtana näyttää olevan, etteivät naiset masturboi, ja jos he näin tekevät, käy myöhemmin ilmi, että he ovat jollain tapaa itsetuhoisia. Roswarne mainitsee useita esimerkkejä elokuvista, joissa naisen masturbaatio on ollut oire henkilön myöhemmästä häiriökäyttäytymisestä: henkilö tulee hulluksi (Single White Female, 1992) tai ryhtyy sarjamurhaajaksi (The Temp,1993). Tosin esimerkit heijastelevat ehkä oman vuosikymmenensä käsityksiä – vaikka ei 90-luku niin kaukana tunnu olevan.

Ilmiötä Roswarne selittää miesten (oletetulla) kammolla naisen seksuaalisuutta kohtaan; yhtäältä naisen genitaaleihin liittyy paitsi verenvuotoa myös ”luolamaisuutta”. Toisaalta masturbaatio on liitetty ajatukseen naisen itseriittoisuudesta, toisin sanoen kyvystä tuottaa nautintoa ja orgasmi itselleen ilman miestä. Populaarikulttuurissa tämä on koettu uhkana, joka kyseenalaistaa jopa yhteiskunnan rakenteita. Ja jos palaan vielä aiemmin mainitsemaani Pussycat Dollsiin, ehkä heidän energiansa näyttäytyi kuitenkin voimaannuttavana nimenomaan konservatiivisessa ja naista esineellistävässä popmusiikin viitekehyksessä.

Seksuaalisen hurmion jumalatar

Myös performanssissa masturbaatio on perinteisesti ollut miehinen laji, Vito Acconcin Seedbed (1972) tai Wienin aktionistien julkiset onanoinnit 1960-luvulla edustavat lajin maskuliinisuutta.

Aikuisviihteen alalla uransa tehneen, sittemmin performanssitaiteilijaksi siirtyneen Annie Sprinklen The Temple of the Sacred Prostitute oli masturbaatiolle perustuva rituaali ja esitys, jota Sprinkle esitti 1990-luvun taitteessa neljän vuoden ajan. [toim. huom. Sprinklen oma kuvaus esityksestä on luettavissa tämän lehden painetusta versiosta.] Rituaalissa näyttämölle oli rakennettu alttari, jolla paloi kultaisia kynttilöitä ja esille oli asetettu useita kiihottamiseen tarkoitettuja esineitä, kuten tuoksuöljyjä ja erilaisia dildoja. Annie itse saapui kynttilöiden valaisemalle alttarille, rukoili opastusta seksuaalisilta parantajilta ja alkoi hyväillä itseään eri esineitä käyttäen. Rituaalin huippukohta oli Sprinklen laukeaminen, valot sammuivat ja tilaan laskeutui hiljaisuus. Rituaalin päätteeksi yleisö saattoi jäädä hengailemaan ja juttelemaan Annien kanssa.

Sprinkle itse kirjoittaa, että syy hänen masturbaatiorituaaliinsa ei ollut ihmisten kiihottaminen tai ekshibitionismi, vaan hän halusi ajatella teatteria laboratoriona, jossa voisi tarkastella seksiä. Ritualistinen ulottuvuus oli hänelle tärkeä; seksuaalinen energia, jonka hän koki jakavansa yleisön kanssa ja itsetyydytyksen näkeminen kauniina ja voimaannuttavana. Performanssin vastaanotto oli kuitenkin usein ristiriitainen, ihmiset tunsivat vastenmielisyyttä tai jopa suuttuivat.

Koska en ole nähnyt esitystä, ainoastaan lukenut siitä, on vaikea sanoa, toimiko esitys radikaalina, voimaannuttavana yhteisöllisenä tekona, vai yksinkertaisesti vain kiusallisena, naisen seksuaalisuutta mystifioivana new age -rituaalina.

jumalattaria_vai_sarjamurhaajia_pilviporkola_02

Satisfaction?

Itävaltalaisen taiteilijan Elke Krystufekin performassi Satisfaction (1994) Wienin taidehallissa oli lasin takaa katsottava, muusta näyttelytilasta eristetty alue, joka oli lavastettu kylpyhuoneeksi. Seinät oli vuorattu kaakeleilla ja tilan keskellä oli amme. Tämän lisäksi tila oli täytetty erilaisilla elektronisilla koneilla kuten kahvinkeittimellä, jääkaapilla ja pakastimella, joita puolialaston Krystufek aluksi järjesteli kunnes alkoi tyydyttää itseään katsoen samalla televisioruudulta amerikkalaista miesrocktähteä Kim Fowleya. Toimituksen jälkeen Krystufek kylpi rentoutuneesti ammeessa.

Krystufekin performanssi herätti aikoinaan paljon kohua Itävallassa. Sitä on tulkittu yhtäältä naisen seksuaalisuuden oikeutuksena ja miehisen, naista objektoivan katseen kritiikkinä, onhan siinä asetelma käännetty toisin päin; mies ja miehen kuva on kiihotusta herättävä. Esityksen on nähty symboloivan myös naisen seksuaalisuuden arkisuutta; masturbaatio voi kuulua niin miehen kuin naisenkin arkirutiineihin. Christina Schmidt, joka on kirjoittanut Krystufekin performanssista, toteaa, että keskeistä siinä oli nimenomaan sen kulttuurinen konteksti: itävaltalainen aloitteleva taiteilija masturboi katsoessaan amerikkalaisen pop-ikonin kuvaa performanssissa nimeltä Satisfaction, joka viittaa Rolling Stonesin klassikkoon (I can’t get no) Satisfaction. Krystufek itse on kertonut haastatteluissa, että esineet, joilla hän sisusti performanssitilan, olivat sellaisia, joita hänellä ei arkielämässään ollut, mutta joita hän halusi. Tässä viitekehyksessä performanssia voisi tulkita – enemmän kuin naisen seksuaalisuuden ilmauksena – kulttuurin ja kuluttamisen laajempana kuvana, yrityksenä ylettää kohti loputonta länsimaista kulutuksen fantasiaa, joka ei voi tyydyttyä.

Sukupuolen esityksiä

Koreografi Sanna Kekäläisen esitys Queer Elegioita (2013) käsitteli sukupuolen representaatiota. Kekäläiselle tyypillisesti hän sekä tuotti puhetta että liikkui, hänen pohdintansa olivat eräänlaista liikkeellistettyä ajattelua sukupuolesta näyttämöllä. Kekäläinen muun muassa kertoi unestaan, jossa hän päätyi katsomaan äitinsä valtavia genitaaleja ja pohti identiteettiä ja outoutta. Esityksen keskivaiheilla oli kohtaus, jossa Kekäläinen hankasi itseään muovista kuusta vasten, yläosattomana mutta pitkät housut jalassaan. Hän huohotti kuin olisi kiihottunut, kunnes päästi ääniä jotka voisi tulkita orgastisiksi.

Kriitikko Maria Säkö (HS 20.9.2013) tulkitsi kohtauksen lehtikritiikissään parodiaksi: ”Kekäläinen tarttuu valtaan parodioimalla valkoisen naisen sikamaisen etuoikeutettua asemaa. Hän voi masturboida havupuulla samaan aikaan kun syyrialainen elää hädässä.” Itse en osannut lukea sitä näin käsitteellisesti, ennemminkin mietin kohtauksen metaforista ja materiaalista puolta. Muovikuusen kanssa rakastelemisen voi tulkita paitsi käsitteellisenä myös vähän banaalina viitteenä seksuaalisuuden ja luonnon suhteesta – joka tapauksessa se oli näyttämökuvana kaunis. Tai ehkä en vain halunnut nähdä naisen masturbaatiota näyttämöllä parodiana tai kommenttina maailmanpoliittiseen tilanteeseen. Ehkä toivoin, että naisen masturbaatiota voitaisiin esittää 2010-luvulla näyttämöllä ilman, että sen täytyy viitata mihinkään muuhun kuin naiseen haluavana ja seksuaalisena toimijana.

Kiasma-teatteri, QUEER ELEGIOITA K&C Kekäläinen & Company 18.09.2013 - 06.10.2013 Käsikirjoitus, koreografia, teksti ja tanssi: Sanna Kekäläinen Valosuunnittelu: Heikki Paasonen Musiikki: Dmitri Shostakovich, Niko Likainen Tuotantovastaava: Lilja Lehmuskallio Tuotanto: K&C Kekäläinen & Company / Kiasma-teatteri kuva: Pirje Mykkänen

Representaatiosta pornografiaan

Jos Sprinklen masturbaation esitys oli ritualistinen ja Krystufekin voyeristinen, Kekäläisen näyttämöllinen itsetyydytys näyttäytyi ennemminkin representaationa ja masturbaation käsitteellisenä esityksenä. Ehkä naisten masturbaation esityksissä on haasteellista juuri se, minkä Kekäläinen omassa esityksessään totesi: naisen ja miehen genitaaleja katsotaan näyttämöllä eri tavoin. Hänen mukaansa mies voi kävellä näyttämöllä alasti penis näkyvillä, ja voimme katsoa häntä ja maailmaa hänen ruumiinsa kautta. Kun nainen kävelee alasti näyttämöllä, voimme niin ikään katsoa häntä, ja hyväksyä hänen alastomuutensa osaksi esityksen estetiikkaa. Mutta kun nainen levittää säärensä ja paljastaa genitaalinsa näyttämöllä, se muuttuu välittömästi pornografiaksi.

 

Viitteet:

Lauren Roswarne: Masturbation in pop culture: Screen, Society, Self. 2014.

Christina Schmidt: Aesthetic Affinities to the Avant-garde in Krytufek’s work. Kirjassa After the Avant-garde: Contemporary German and Austrian Experimental Film, 2008.

Maria Säkö: Havumetsien nainen pistää tuulemaan HS 20.9.2013.

http://www.vaginamuseum.at/KUNSTundKULTUR/index.php/313.html

http://msmagazine.com/blog/2015/08/18/the-evolution-of-female-masturbation-in-pop-music/

http://www.kekalainencompany.net/archive_texts.html