jannenjutunkuva

teksti • Janne Saarakkala

 

Miten taiteesta puhutaan? Millaisia kriteereitä taiteelle asetetaan julkisessa puheessa tänä päivänä?

”Kun katsoo Ars Fennica -palkinnon saajiksi ehdolla olevia töitä, joutuu kysymään, onko tämä nykytaide taidetta laisinkaan. Osa töistä on suorastaan rumia, osa vastenmielisiä. Voihan töitä sanoa kokeileviksi, mutta minne on unohdettu kauneus, taiteen ehkä olennaisin perustekijä?”
Paul Tiililä, Pälkäne, mielipide-sivu, HS 12.2.2014

”Raskaiden tunteiden sijaan hän maalaa valoa, keveyttä ja iloa.”
Harri Mäcklin Melek Mazicin näyttelystä Valon, unen ja mielen maisemia, HS 12.2.2014

Artikkelin pääaineistona on Aamulehden (A), Helsingin Sanomien (HS), Kalevan (K) ja Turun Sanomien (TS) kulttuurisivut tammikuulta ja helmikuun alusta 2014. Ellei erikseen mainita, kaikki jutussa mainitut henkilöt ovat lehdissä kirjoittavia kulttuuritoimittajia. Erityisesti vapaa toimittaja Kari Salmisen näkemykset saavat tilaa, kahdesta syystä. Hän kirjoittaa ahkerasti sekä Aamulehteen että Turun Sanomiin ja hänen mielipiteissään tiivistyvät kulttuuripuheen keskeiset kriteerit.

 

TAIDE ON MAKUASIA

Kun selailen kulttuurisivuja, ensimmäisiä huomioitani on että sana ”taide” on harvinainen. Voimme saman tien vaihtaa taidepuheen kulttuuripuheeksi, joka sisältää tekijöitä, ilmiöitä, tapahtumia ja teoksia – ja jälkimmäiset ilman alkuliitettä. Teoksia ei nimittäin kontekstualisoida taiteeksi automaattisesti. Niistä kirjoitetaan irrallisina tapauksina, joita ei ole tarpeellista arvioida suhteessa taiteen traditioon ennen kuin teos – tai sen tekijä – on tarpeeksi merkittävä. Teoksen pääsy taiteen kontekstiin täytyy kulttuuripuheessa ansaita ja siksi t-konteksti ei ole sen jokapäiväinen kriteeri. Esimerkinä teosten historiattomuudesta ja irrallisuudesta voin mainita, että Kalevan kuvataidekirjoituksissa mainitaan kuukauden aikana kerran sanat art nouveau, koloristinen, kirkkotaide ja kaksi kertaa sanat ekspressiivinen, naivismi – näitä lajityyppejä sen kummemmin avaamatta. Isot kuvat näyttävät olevan kätevä tapa välttää kuvataiteen syvällisempi käsittely. Ehkä hyvä niin.

”…Paatisessa [sic] tuonen tyyssijassa valo, rosot ja patina elävät tuonpuoleiseen viittilöivän muotokielen pinnalla.”
Karla Löfgrenin arvion loppusanat valokuvaaja Esko Männikön näyttelystä Helsingin Taidehallissa, A 19.1.

Kuten Esko Aho toteaa kommentoidessaan oululaisen katutaiteen uutta prosessimallia (K 24.1.), taide on makuasia. Vähän niin kuin adjektiivi.

Teosten historiattomuus ja irrallisuus johtuu osittain päivittäin ilmestyvien sanomalehtien luonteesta. Teos, siinä missä mikä tahansa uutinen, on ensisijaisesti ajankohtainen tapahtuma, jota joko puffataan (nosto) tai arvioidaan (kritiikki). Päivälehdillä ei ole enää ohjelmallista yleissivistävää tehtävää vaan kulttuurisivujen tiedonvälitystä sanelee se, mihin tietoon tilaajat haluavat eniten syventyä, eli se mikä myy. T-sivistystä kyllä tarjotaan mutta valikoiden ja varovasti. Yleisesti ottaen kirjallisuutta taustoitetaan lukemissani lehdissä kattavammin ja käsitellään analyyttisemmin kuin muita taiteen lajeja. Tietokirjallisuudessa paneutuneisuus on kaikkein suurinta. Myös t-sana otetaan tarvittaessa käyttöön.

”…koska jumalat antavat vain totuuden muruja unissa ja ennustuksissa, tarvitaan (sana) taide ratkaisemaan olemassaolon arvoitusta; uskonto ei siihen yksin pysty. Myytti realisoituu riitin lisäksi myös taiteessa.”
Esko Karppanen kirjalija ja kirjallisuuden tutkija C.S.Lewisin metafysiikkaa ja myytin merkitystä käsittelevästä romaanista Kasvoista kasvoihin, K 3.2.

”Modernismi opetti, että illuusion tuottama teoksiin samastuminen on naiivein tapa vastaanottaa taidetta. – – – Hyvän taiteen voi tunnistaa myös siitä, että oma mielikuvitus alkaa pulputa.”
Otso Kantokorpi Emma Helleen, Paavo Halosen ja Iina Terhon näyttelystä Tässä vaunussa sensurointi kielletty, HS 27.1.

Lehtien kulttuuripuheessa on eroja. Parhaiten kirjoitetut ja toimitetut jutut löytyvät Helsingin Sanomista ja Turun Sanomista. Se tarkoittaa taustoittamista sekä ytimekästä kielen käyttöä. Helsingin Sanomissa sanan säilä on terävämpi mutta Turun Sanomat antaa kulttuuripuheelle eniten palstatilaa. Lyhyimmät kirjoitukset löytyvät Aamulehdestä. Helsingin Sanomat on lehdistä yllättävin, Kaleva kaavamaisin. Aamulehdessä ja Kalevassa teoksia enemmän kuvaillaan kuin arvioidaan kriittisesti tai asetetaan laajempaan yhteyteen. Kaleva tosin tekee poikkeuksen kirjallisuudessa. Aamulehden kulttuuripuheessa tärkeintä on, että teos on ”herkkä” ja ”koskettava” (kaksi laatusanaa, jotka sitkeästi toistuvat olipa laji mikä tahansa). Aamulehden ja Turun Sanomien kunniaksi lasken säännöllisesti julkaistavat pelisivut, joissa esitellään uusia elektroniikkapelejä ja alan uusia suuntauksia. Yhteistä kaikille lehdille on se, että kulttuuritarjontaa pyritään esittelemään laaja-alaisesti ja ennakkoluulottomasti. Se on minusta hienoa.
Mikä sitten on hyvää ja huonoa? Mikä on se arvopohja, jolle näiden päivälehtien t-näkemys perustuu? Voisin jopa väittää, että ne kirjallisuuden arvot, jotka italialainen kirjailija ja toimittaja Italo Calvino (1923-1985) halusi siirtää tälle vuosituhannelle kuuluisissa Amerikan luennoissaan, ja joista on tullut sen jälkeen taiteen yhteisiä arvoja – kevys, nopeus, täsmällisyys, näkyvyys, moninaisuus ja johdonmukaisuus – luovat kulttuurisivujen arvopohjan. Miten ne ilmenevät käytännössä ja mitä heikkoja signaaleja voi rivien väleistä lukea, siihen paneudumme nyt. Aloitan listaamalla kulttuurisivuilla käytettyjä laatusanoja.

Hyvää on: selkeys, tasapaino, yhtenäisyys, intensiivisyys, ytimekkyys, uusi tieto, tuttuus, tunnettuus, eloisuus, vapautuneisuus, vaivattomuus, sujuvuus, antaumus, särmä, syvä, reihakas, pilke silmäkulmassa (keventää erityisesti kuvataiteessa), keveys, ilmavuus, herkkyys, hienovireisyys, tunteiden koskettaminen (erityisesti vähäeleinen ja sisäistetty), psykologinen uskottavuus, luontevuus, esiintymisvarmuus, kontrolli, taitelijan kuumuus (seksikkyys tai palava into), henkilökohtaisuus, rehellisyys, läheisyys, avoimuus, karisma, kauneus, valo, lämpö, taituruus, muuntautuvuus, moniulotteisuus, kekseliäisyys, paikallisuus, ajankohtaisuus, illuusio (kun se totueutuu), tekijöiden ammattimaisuus ja halu murtautua ulos taidemaailmasta, monialaisuus (esimerkiksi teoksen levittyminen kirjallisuuteen, televisioon, elokuvaan, teatteriin ja peleihin), punainen lanka, yksityisen sitominen laajempaan tarinaan, hahmottuva kokonaisuus, tulkinnanvara, yllättävät mutta hallitut yhdistelmät kuten esimerkiksi groteskin kaunis, aforistinen realismi, musta huumori, yksinkertainen mutta vivahteikas
Kyseenalaista on: uhkarohkeus, paatos, melodraama, alleviivaaminen, uhrin aseman korostaminen
Huonoa on: kikkailu, löysä, sekava, liika yrittäminen, genrejen sekoittelu ja lajityypeillä pelleily, vaikeatajuisuus, ylikirjallisuus, liian pitkä kesto, tunkkaisuus, synkkyys, masentuneisuus, kesäteatterinäytteleminen, flegmaattinen harhailu, äkkiväärä, karikatyyrimaisuus, huutaminen, melu, deklamointi, takeltelu, selittely, tyrkyttäminen, yliampuva, tavanomainen, summittainen, kaavamainen, mustavalkoinen, asetelmallisuus, pintapuolisuus, tasapaksuus, epätasaisuus, hajanaisuus, kontrolloimattomuus, fragmentaarisuus jota ei nidota kokonaisuudeksi

 

”KOKONAISUUS OSUU TUNTEISIIN”
Anne Välinoro Anneli Kannon kirjoittamasta Veriruusut-esityksestä, A 16.1.

Olipa taidemuoto mikä tahansa, kaikkein olennaisin kriteeri tuntuu olevan kokonaisuus. Kokonaisuus on onnistuessaan ”toimiva”, ”hyvä”, ”ehjä” tai ”hahmotettava” ja äärimmäilleen venytettynä se sitoo monia heterogeenisia aineksia.

”Todellinen ammattimies ja instituutio pystyy sulattamaan yhteen heterogeenisen materiaalin ja tekemään siitä E Street Bandin pauhulla – lähes mestariteoksen.”
Kari Salminen Bruce Springsteenin uudesta albumista High Hopes, A 10.1.

Salminen mainitsee kaksi merkittävää kulttuuripuheen kriteeriä, ammattitaidon ja instituution, joihin palaan myöhemmin. Kokonaisuus ensin. Kaikki puhuvat hyvistä kokonaisuuksista. Taiteilijoiden lisäksi olen kuullut esimerkiksi transvestiitin (vaatteet, meikit, hiukset ja asusteet) ja keittiömestarin (raaka-aineet, mausteet, valmistustavat, kattaus, tarjoilu) puhuvan siitä, enkä usko että sellaista alaa tai paikkaa tästä maasta löytyykään, jossa ei hyvästä kokonaisuudesta paasattaisi. Minua se oksettaa ja vaikka pyrin siihen tietysti itsekin, mietin mistä sen mantranomainen jankuttaminen johtuu. Ehkä kokemus maailmasta ja elämästä on niin pirstaleinen, että hyvää ja eheää kokonaisuutta kaivataan.

”Elementtien [realistinen puhedraama ja nykytanssi] töksähtelevä törmäys kuvaa erinomaisesti [Simone] Weilin kulmikasta ja äärimmäisyyksiin kurottavaa elämää ja ajattelua.”
Annina Harju Tanssiteatteri Erin teoksesta Valoon on puu juurtunut, TS 25.1.

Eri tyylilajeilla pelleily samassa teoksessa on periaatteessa huonoa taidetta mutta hyvä kokonaisuus voi silti muodostua erilaisista, yllättävistäkin elementeistä ja yhdistelmistä, mutta niiden on osuttava yksiin luontevasti kuten edellä mainitussa esimerkissä, jossa esityksen muoto osuu yksiin sisällön kanssa. Mutta elementtejä ei missään nimessä saa olla liikaa. ”Löysät pois” on edelleen käypä kriteeri. ”Lyhyt ja napakka” on tänä päivänä niin kulttuuritoimittajien, kuluttajien kuin taiteilijoidenkin toiveena kun he puhuvat teoksista. Taidetta tehdään hyvin väsyneelle yleisölle, joka janoaa tehokasta ja helppoa elämystä.

”…[juoni] jää historiallisten faktojen esittelyn alle. – – – Tarina kääntyy kolmannessa osassa seikkailuromaanin suuntaan. Sivuhenkilöiden ja tapahtumapaikkojen vyörytys vaivaa vähemmän kuin kahdessa ensimmäisessä osassa, mutta karsittavaa löytyy yhä. Paikkojen ja henkilöiden runsaus enemmänkin rikkoo rakennetta kuin auttaa luomaan monipuolista maailmaa. Henkilökaartin lisäämisen sijaan hahmoja voisi syventää.”
Maria Pettersson Tom Erik Arnkilin romaanista Vale-Bardijan kirja, HS 30.1.

Jos teos luo vaikutelman, että sen tekijä yrittää olla fiksumpi kuin muut (en viittaa tässä edelliseen esimerkkiin), annetaan ehdottomasti punainen hälytys. Kikkailua pahempaa syntiä ei taiteessa olekaan. Vaikeatajuisuus, ylikirjallisuus tai yliälyllisyys ovat merkki huonosta taiteesta. Sellainen eriarvoistaa kuluttajia, näin tulkitsen. Sitäpaitsi ”[l]iian korkealentoisia filosofisia höpsötyksiä on sietämätöntä näytellä. Mieluummin arkista dialogia, jonka alla on tunteita”, sanoo kirjailija ja näyttelijä Anna-Leena Härkönen Aamulehden (10.1.) haastattelussa, joka käsittelee Samuli Valkaman ohjaamaa elokuvaa Ei kiitos, joka pohjautuu Härkösen saman nimiseen romaaniin. Elokuvakriitikot kautta linjan olivat Härkösen kanssa samaa mieltä, esimerkiksi Salminen:

”[Ville Virtasen] vähäeleinen alakulo pitää elokuvan emotionaalisesti totena silloinkin kun yhtä taitavan [Anu] Sinisalon hahmo pakotetaan hiukan tempoilemaan. – – – Eläytymistä edesauttaa sävykäs näyttelijäntyö, jossa ei esitellä taitoja eikä ilkuta maskin takaa vaan eletään hahmojen kanssa juuri tässä ja nyt – tai pikemminkin kuvaustilanteessa siellä ja silloin.” TS 10.1.

Vähäeleisyyteen ei pidä kuitenkaan tuudittautua liikaa, vaikka se selvästi suomalaista luonteenlaatua puhutteleekin. Teoksilta vaaditaan myös suomalaisen sielun toista ääripäätä: yltiöpäisyyttä, luovaa hulluutta ja särmikkyyttä. Matti Kuuselan sopii siteerata Jouko Turkan Aiheita (TS 18.1.), ”[j]onkin arvoista on vain se mikä on kohtuutonta, vain hulluus johtaa saavutuksiin”, mutta Kuuselakin tietää, että mopo ei saa karata käsistä. Muuten kokonaisuus on vaakalaudalla. Täydellinen teos on kuin kilpahevonen. Äärimmilleen trimmattu, tai rääkätty, miten vain haluatte. Räjähdysvoimaa tiukasti ohjastettuna – muuten yleisö ei pysy hereillä.

”[Kapellimestari] Hannu Lintu ja RSO kykenivät yhdistämään hurmoksen ja hallinnan.”
Jukka Isopuro Radion Sinfoniaorkesterin konsertista, HS 17.1.

”Hyvä käsityö, motiiviverkoston tiiviys ja eloisa pulssi pitävät teosten mosaiikkimaisen ja ailahtelevan elämän koossa.”
Hannu-Ilari Lampila Osmo Tapio Räihälän sävellyskonsertista, HS 21.1.

Liika kontrolli tuottaa myös huonoa taidetta. Teos ei saa hengittää jos materiaaliin ei luoteta. Se vie luontevuuden, tulkinnanvapauden ja keveyden. Näin käy Salmisen mielestä esimerkiksi Steve McQueenin ohjaamassa 12 Years a Slave -elokuvassa, jossa valkoiset orjanomistajat ovat hänestä pelkkiä sarjakuvahahmoja:

12 Years a Salve on niin pohjattoman vihainen elokuva, että se kääntyy itseään vastaan ja halventaa tarkoitusperiään. – – – Kauhukohtaukset kun seuraavat toisiaan piinaavalla vääjäämättömyydellä, todellisuutta hengittävä ilma puuttuu. – – – Katsoja ei pääse seuraamaan mutkikkaan ja monitasoisen todellisuuden avatumista draaman muodossa. Hänet pakotetaan Kellopeliappelsiinin Alexin asemaan ihmisten syntien todistajaksi.” TS 24.1.

Arvostelusta käy ilmi eräs kulttuuripuheen kriteeri: nyanssien kaipuu. Luomisvoiman vimmaisuus ja hulluus on kesytettävä siksi, että me voisimme nautiskella rauhassa vivahteista ja ne taas eivät säily eläväisinä, lennokkaina ja herkkinä jos luova hulluus suitsitaan täysin. Hallitusta ei saa tulla liian hillittyä. Kesy on vivahteetonta, tylsää ja masentavaa. Kokonaisuus lässähtää. Nyanssien kaipuu kertoo minusta kulttuurimme hienostuneisuudesta tai vähintäänkin pyrkimyksestä siihen.

”Korkeila maalaa tavattoman kauniisti. Hän osaa yhdistää ekspressiivisyyden hienostuneen ohuisiin maalikerroksiin ja tarkkaan katseeseen.”
Veikko Halmetoja Jukka Korkeilan näyttelystä Odotan tulevan maailman elämää, HS 29.1.

 

”TAIDE TEKEE HYVÄÄ!”

Väitän, että kokonaisuuden kaipuun takana piilee kaksi ääneen mainitsematonta kriteeriä: taiteen tervehdyttävä vaikutus ja tarina. Ensimmäinen tarkoittaa toimivan kokonaisuuden eheyttävää vaikutusta.

”Potku stalinismin syövereihin ilman symbolista pelastuspakettia on melko kylmää kyytiä.”
Ilona Kangas Helsingin Kaupunginteatterin Toveri K-esityksestä, TS 25.1.

Kutsun eheyttävää vaikutusta valtiotason ensimmäiseksi taidekriteeriksi. Taide on perusoikeus. Taiteen edistämiskeskuksen johtaja Minna Sirnö on muistuttanut meitä monissa eri yhteyksissä siitä, miten kulttuuriset ja taiteelliset oikeudet nostettiin tasa-arvoisiksi taloudellisten ja sosiaalisten perusoikeuksien kanssa vuoden 1999 perustuslakiuudistuksessa. Sirnö toivoo, että kansalaiset avaisivat suunsa puolustaakseen perusoikeuksiaan kun taide- ja taiteilijavastaiset äänenpainot saavat yhä enemmän jalansijaa.

”[Kuvataitelija] Anssi Hanhelan maalaukset lensivät viime viikolla ulos kulttuuritalo Korundin ravintolasta Rovaniemellä. Joku herkkähipiäinen asiakas ei voinut syödä nakkejaan tilassa, jossa näkyi kikkeleitä ja verta seinällä. – – – Viimeksi netissä on päivitelty Oulun musiikkijuhlille maaliskuussa tulevaa tanssiesitystä, jossa yleisön toivotaan olevan alasti. – – – ’Tiukkoina aikoina sensuuri herää’, [sanoo kuvataitelija Hannu Lukin].”
Esko Ahon artikkelista ”Pohjoinen moralismi pilkahtaa”, K 20.1.

Sirnö voi olla tyytyväinen, niin Kaleva kuin muutkin tarkatelussa olevat sanomalehdet toimivat liberaalin kulttuuripolitiikan airueina. Ne edustavat suvaitsevaa, monikulttuurista ja moni-ilmeistä kulttuuria. Jokainen niistä voisi ottaa käyttöön Helsingin Juhlaviikkojen 2000-luvulla lanseeraamat sloganit ”taide kuuluu kaikille” ja ”taide tekee hyvää”. Perussuomalaisia pyrkimyksiä niistää postmodernilta nykytaiteelta valtiollinen ja kunnallinen tuki kokonaan ei painettujen lehtien kulttuurisivuilla näy. Se ei ole poliittisesti korrektia. Mutta ehkä juuri näistä äänenpainoista johtuu, että t-sanaa ja taidekontekstia vierastetaan kulttuuripuheessa. On parempi olla puhumatta siitä ja mistään ismeistä, koska se ärsyttää yhä laajempaa kuluttajakuntaa. Kaikki me tiedämme, että nettisivut, sosiaalinen media ja mielipidesivujen lyhyet tekstiviestiplastat ovat täynnä sen kaltaisia mielipiteitä taiteesta kuten ”kaikki ei-esittävä on paskaa”, ”lapsikin osaa paremmin”, ”miksi tukea taidetta kun terveydenhoito ja työllisyysaste ovat kuralla”. Kertoo minusta lehtien taiteelle myönteisestä itsesensuurista, että poliittisesti epäkorrekteja mielipiteitä ei ole päästetty paria poikkeusta lukuunottamatta mielipide-sivuille. Ne eivät osoita hienostunutta makua.

”Kulttuurista on tullut terveystuote, jota voi suorittaa kuin punttisaliohjelmaa pidemmän elämän toivossa.”
Kati Hiekkapellon kolumnista, K 6.2.

Samalla kun taiteen tukea on ryhdytty kyseenalaistamaan, Opetus- ja kulttuuriministeriö on ottanut kultturipuheessaan käyttöön kriteerin taiteen eheyttävästä, tervehdyttävästä ja hyvinvointia edistävästä vaikutuksesta (sillä voi puolustaa myös taiteen tukemista). Ministeriö käynnisti poikkihallinnollisen kulttuurin hyvinvointivaikutusten toimintaohjelman vuosille 2010-2014 julkaisemalla Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -ehdotuksen vuonna 2010. Ohjelman kolme painopistealuetta ovat: 1) kulttuuri osallisuuden, yhteisöllisyyden, arjen toimintojen ja ympäristön edistäjänä, 2) taide ja kulttuuri osana sosiaali- ja terveydenhuoltoa ja 3) työhyvinvoinnin tukeminen taiteen ja kulttuurin keinoin. Ohjelman toimeenpanoa valvoo Sosiaali- ja terveysministeriö ja yhteisöt voivat hakea valtionavustusta kulttuurin hyvinvointivaikutuksia edistäviin hankkeisiin Taiteen edistämiskeskuksen alueellisilta taidetoimikunnilta.
Olipa apurahaa saatu tai ei, näen ohjelman totueutuvan esimerkiksi teattereiden yhteisöllisinä produktioina, laajempana yhteistyöhalukkuutena, jalkautumisena laitoksiin, päiväkoteihin ja kouluihin. Turun Sanomien Ilona Kankaan Toveri K -esityksessä kaipaamat ”symboliset pelastuspaketit” ovat siis levinneet konkreettisiksi pelastuspaketeiksi ja moni taidelaitoksen johtaja pelkää nyt sitä mikä osuus kunnan sosiaalityöstä kaatuu taiteen kannettavaksi.

 

SE PUNAINEN LANKA

”Yli-Juonikas kuorii taitavasti proosalta juonivetoisuutta sekä niin sanotun todellisuusilluusion pönkittelyä. Kirjallisuus syntyy kirjallisuudesta ja on sittenkin loppujen lopuksi vain pelkkää peliä. Kaikella kunnioituksella. Juuri nyt nimenomaan Jaakko Yli-Juonikas taitaa olla kiinnostavin kirjallinen pelaajamme.” HS 9.1.

Näin Antti Majander kirjoitti Jaakko Yli-Juonikkaan kirjasta Vanhan miehen tarina ja vahvisti poikkeuksella punaisen langan kriteerin, eli läpitunkevan halun seurata tarinaa ja löytää se vaikka väkisin. Tarina on ilmeinen elementti kertovissa taiteenlajeissa mutta sitä kaivetaan esiin kaikkialta. Kun elämme periaatteessa täysin vapaan ilmaisun maailmassa, jossa t-sana kaikkine ismeineen on käytettävissä kuitenkin vain puhuttaessa todella merkittävistä taiteilijoista, musiikista tai kuvataiteesta – niin mitä välineitä kulttuuritoimittajalle jää puhua t:stä? Adjektiivit, henkilöt, kokonaisuus ja tarina.

”Suvantojen arkaainen hiivintä saattoi kuulostaa ensin muniin puhaltelulta, mutta pian yhtyeen jäntevä dramaturginen tietoisuus veti mukaansa. Hälyt kasvoivat merkityksiksi ja merkitykset suureksi tarinaksi jostain – ja ei mistään. – – – Tosin pari persoonallista temaattista taitetta ei olisi ollut pahitteeksi. Kuvallinen jälkimaku oli kuitenkin pitkä.”
Jukka Hauru Ma-a Trion konsertista Laulumiehissä, HS 30.1.

Kulttuurisivuilla ei esitetä yksioikoista kuvaa siitä miten tarina pitää käsittää tai kertoa. Se voi yhtä hyvin olla perinteinen, aristotelinen ja kronologinen tai se voi olla (post)modernisti fragmentaarinen, monitasoinen ja polyfoninen – mutta sen on oltava seurattavissa. Lauri Meri aivan puutuu huonoon tuoliinsa Sirius Teaternin Under-esityksessä (HS 27.1.). Se on hänestä liian pitkä, ideat kuluneita ja väkinäisiä, ja – hän jättää sen sanomatta mutta näin tulkitsen – esityksestä puuttuu se punainen lanka.
Kalevassa arvioitiin 26.1. valokuvaaja Aki Roukalan Leena-näyttely, joka kertoo rintasyöpään menehtyvän ystävän tarinan. Aamulehdessä 18.1. arvioitiin kitaristi ja lauluntekijä Wilko Johnsonin keikka Helsingin Tavastialla kertomalla taiteilijan tappavasta haimasyövästä. Henkilökohtainen tragedia oli molempien juttujen varsinainen tarina, joiden läpi taide arvioitiin parilla lauseella. Jos teoksen tarinassa ei ole henkilöitä, joiden kohtaloihin kiinnittyä ja samastua, tarinan voi kaivaa taitelijasta ja hänen suhteestaan teokseen.

 

HUMAN INTEREST

Ihminen on keskeinen tapa puhua taiteesta ja se muodostaa yhden kulttuuripuhekriteerin. Sanomalehtien kulttuurisivut tekevät teoksista uutisia nimenomaan henkilökuvilla. Kun teos katsotaan merkillepantavaksi, tekijä tai teoksessa esiintyvä henkilö nostetaan esiin. Tämä tapahtuu erillisessä nostossa, henkilöhaastattelussa tai arvion yhteydessä. Esimerkiksi Päivi Tapola arvioi Aamulehdessä 4.1. Markku Jokisipilän ja Janne Könösen kirjaa Kolmannen valtakunnan vieraat kirjoittamalla lähinnä teoksen päähenkilöstä. Marsalkka Mannerheim on Tapolalle niin merkittävä ihminen, että hän ei arvioi kirjaa kirjallisena teoksena ollenkaan vaan tyytyy kritisoimaan kirjoittajien mielipidettä Mannerheimista.
Mannerheim on tietenkin huomattavasti tunnetumpi kuin Jokisipilä ja Könönen, joten tässä tapauksessa hän on kiinnostavampi noston aihe kuin tekijät. Mutta kun tekijä on tunnettu, julkkis, televisiosta tai muusta mediasta tuttu, tai hän on voittanut palkinnon, tekijän nostoarvo voi olla suurempi. Nostoarvoon vaikuttavat tekijän henkilökohtaiset ominaisuudet, kuten esimerkiksi provosoiva tapa esiintyä, pukeutua tai puhua. Tekijällä voi olla poikkeuksellisen kiinnostava henkilöhistoria. Näillä tekijöillä arvotetaan myös teosta. Mitä enemmän teoksella on henkilöstatusta, sitä enemmän se saa palstatilaa ja taiteen kaanonin portit avautuvat tekijälle ja hänen teokselleen. Esimerkiksi Turun Sanomissa 2.1. Kaisa Kurikka sijoittaa Riikka Pulkkisen uutuusromaanin Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän chick lit -genren suomalaiseksi valioedustajaksi. Verrattuna hänen aikaisempaan vakavaan tuotantoonsa se on varsinainen naurupommi. Tämän lisäksi romaani kuuluu naiskirjallisuuden traditioon, kertoo Kurikka. Samalla sivulla arvioidaan lyhyemmin Pauliina Rauhalan Taivaslaulu ja Veera Niemisen Avioliittosimulaattori, mutta kumpaakaan näistä romaaneista ei aseteta taidekontekstiin samalla voimalla kuin Pulkkisen romaania eikä niissä ole yhtä suurta kuvaa kirjailijasta.
Mutta on Pulkkisellakin vielä tekemistä ennen kuin hän saavuttaa kulttuuripuheen huipun, joka on olla myyttinen taiteilija, instituutio. Kuten esimerkiksi edellä mainittu Bruce Springsteen tai huomattavasti monialaisempi kirjailija ja kuvataitelija Tove Jansson, jonka juhlavuotta juhlimme. Kuten Springsteen, Janssonkin saavutti myyttisen aseman jo eläessään. Jansson ja hänen teoksensa sulautuivat 1950-luvun muumibuumin jälkeen yhdeksi kuolemattomaksi insitituutioksi, erilliseksi arvostelukategoriakseen. Sen jälkeen hän ei enää tarvinnut muuta taidetta vertailukohdakseen ollakseen hyvän taiteen (tai taitelijan) synonyymi. Janssonin ei myöskään tarvinnut enää osoittaa olevansa ammattitaitoinen. Tove oli beyond.
Ja edelleen kauppa käy.

 

”KULTTUURISSA ON AIKA OPPIA LASKEMAAN”

”…hömppäkanavien kanssa samassa sarjassa painii Yle Teema alle kolmen prosentin osuudellaan, mikä on hätkähdyttävän alhainen luku kansainväliset mitat täyttävälle kulttuurikanavalle.”
Tero Vainio Finnpanel-tutkimusyrityksen uusimmasta televisionkatseluvuosikatsauksesta, K 1.2.

”Juuri tämä on koko kirja-alan kannalta olennainen kysymys: miten saadaan ihmiset sisään myymälöihin tai edes nettikauppojen listojen ääreen, tutustumaan siihen mitä on tarjolla?”
Antti Majanderin kolumni, HS 29.1.

Yksi taidepuheen kiistaton kriteeri on kaupallisuus. Se ilmenee lehdissä ensisijaisesti numeroin ja listauksin. Kaleva julkaisee säännöllistä ”myydyimmät ja varatuimmat” -listaa kirjoista, Turun Sanomat listaa katsotuimpia elokuvia, Helsingin Sanomat listasi tammikuun alussa vuoden 2013 tärkeimmät taide-elämykset. Näiden viihdelistojen lisäksi kaikki lehdet kyttäävät taidelaitosten kävijämääriä ja lipunmyyntitilastoja, koska nimien lisäksi ne ovat niitä harvoja kovia faktoja, joita kulttuuripuheessa on. Luvut eivät ole monitulkintaisia. Vaikka sitä vastaan toisinaan kulttuuripuheessa kapinoidaan, se on hyvää mikä myy. Esimerkiksi kotimainen draama, kuten Kalevassa uutisoitiin 14.1.
Tampereen Teatterin yt-neuvottelut ja Tampereen Työväen Teatterin heikko taloudellinen tilanne tekivät alkuvuodesta otsikoita. Aamulehden 13.1. pääkirjoituksen otsikko oli ”Kulttuuri kaipaa laskutaitoa” ja viesti oli lyhyesti seuraava:
”Tampereen Teatterin yt-neuvottelut kertovat uudistusten tarpeesta. – – – Kulttuurissa on aika oppia laskemaan. – – – Ennakkoluulottomuus ei aina auta. – – – Jäykkyys on kiusallinen vaiva. – – – Taide on arvo, mutta ei itseisarvo.”
Hieman aiemmin (4.1.) lehdessä kysyttiin, että ”onko [teattereiden] ahdingon syy huonosti myyvissä, ’taiteellisissa’ esityksissä vai avustusten pienenemisessä?”
Savonlinnassa ei ole jääty odottelemaan vastauksia, raportoi Tapani Mylly Kalevassa (14.1.): ”Savonlinnan teatterissa tuloja on haalittu myös tavallisen teatteritoiminnan ulkopuolelta. Teatterin väki on vetänyt työhyvinvointikoulutuksia, ja toimintaa aiotaan jatkaa.”
Miksi tämän kaiken jälkeen pitäisi edes kysyä miksi t-sana ei ole muotia? Jos sillä ei voi myydä teoksia, miten sillä myytäisiin sanomalehtiäkään? Sellainen on aika rakennemuutoksen runnomassa Suomessa.

Kaupallisuutta on puhua taiteesta puitteina, eli niinä tiloina, joissa taide laitetaan esille ja joiden rakentamiseen tai remontoimiseen sijoitetaan rahaa. Alkuvuoden puitekeskustelun kuuma peruna oli tietenkin Helsinkiin mahdollisesti rakennettava Guggenheim-museo, joka kirvoitti kirjoituksia kaikissa lehdissä. Turun Sanomissa (4.1.) kirjoittava Jarmo Huida osuu minusta olennaiseen: ”[Sisällön] sijasta puhutaan turistivirroista ja kansainvälisestä arkkitehtuurikilpailusta. – – – [Guggenheim] on jälkiteollisen ajan tuotantolaitos. Kun varsinainen teollinen tuotanto karkaa Aasiaan ja seuraavaksi ehkä Afrikkaan, ja kun tietotekniikka korvaa yhä useamman työn, ainoa toivomme on imaginaarisessa tuotannossa. – – – Guggenheim on enemmän puhetta luovasta taloudesta ja kulttuurin hyvinvointivaikutuksista kuin taiteen sisällöistä ja merkityksistä.”
Huida tulee samalla epäsuorasti nostaneeksi esille valtiotason toisen kulttuuripuhekriteerin, joka koostuu keinoista, jolla perinteinen teollisuus korvataan kulttuuriteollisuudella.

Vuonna 2010 Opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi Kulttuuri – tulevaisuuden voimavara, Toimikunnan ehdotus selonteoksi kulttuurin tulevaisuudesta. Se on ehdotus siitä, miten rakennemuutoksesta selvitään kulttuurin avulla. Visio Suomesta vuonna 2035 oli seuraavanlainen:
”Aineeton, ekologinen ja eettinen kulutus sekä kulttuurin kulutus kasvavat. Vapaa-aika, elämän laatua ja elämyksellisyyttä korostava elämäntapa sekä kiireettömyys ja leppoistelu lisääntyvät.”
Tiivistetysti voi sanoa, että ehdotus sisälsi jo mainitun taiteen eheytyskriteerin lisäksi sellaisia arvonostoja kuin yrittäjähakuisuus, kansainvälisyys, monialaisuus ja taiteen hajautuminen tuote-, palvelu- ja toimitakonseptikehittelyksi. Myös monikulttuurisuus, kulttuuriperinnön vaaliminen, kestävä kehitys ja ekologisuus mainitaan mutta ymmärrän ne tässä yhteydessä kulttuuriteollisuuden, toiselta nimeltä sisällöntuotannon, materiaaliksi.
Tämä ehdotus jäi heti ilmestymisensä jälkeen Taiteen edistämiskeskus -lainsäädäntöprosessin ja sitä seuranneiden säästötalkoiden jalkoihin, eikä siitä ole puhuttu sen koommin. Mutta ehdotuksen sisältö ja kriteerit elävät sanomalehtien kulttuuripuheessa. Se näkyy esimerkiksi Salmisen kirjoituksissa.
Hän juhlii koko sivun jutulla (TS 6.1.) instituutiota nimeltä Spede Pasanen. Juttu on arvio Spede – täydellinen kokoelma -dvd:stä, jossa Salminen asettaa Pasasen elokuvatuotannon osaksi elokuvataiteen historiaa, tarkemmin 1960-luvun uuteen aaltoon, yhdellä ratkaisevalla poikkeuksella. Siinä missä uuden aallon taitelijat tekivät elokuvansa ”hartaan oikealla tavalla”, Pasanen ei välittänyt säännöistä, ei taiteesta eikä politiikasta, vaan sotki kansainvälisiä lajityyppejä oman päänsä mukaan ja osui elokuvillaan suoraan suuren yleisön sydämeen. Tulkitsen niin, että Salmisesta Pasanen oli aikaansa edellä. Hän ymmärsi mitä kulttuuriteollisuus vaatii onnistuakseen: omapäisyyttä, häpeämätöntä kaupallisuutta ja kansanomaisuutta. Näin ollen, tämän päivän kulttuuripuheen kriteereillä, Spede oli hyvä taiteilija – tai sanotaanko raudankova ammattilainen. En halua tahrata hänen muistoaan t-sanalla.
Salmisella on muutakin sanottavaa taitelijoista.
”Tekeekö alkoholi luovan ihmisen erityisen herkäksi ja havaitsevaksi? Kuuluuko viina olennaisesti kiihkeän ajattelu- ja työrupeaman jälkeiseen laukeamisvaiheeseen? – – – Vaikuttaa siltä että kirjailijat juovat enemmän kuin väestö keskimäärin”, hän kirjoittaa kolumnissaan (A 11.1.) ja tulkitsen, että hänestä juoppokirjailijamyytti on aikansa elänyt. ”Ehkä nyt on enemmän sellaista urasuuntautunutta tyyppiä liikkeellä.”
Näin on. Tänä päivänä kaivataan vain raudankovia kulttuuriammattilaisia, jotka pitävät korkin kiinni, muistavat kuntoilla, nukkuvat riittävästi, harrastavat sopivasti, pysyvät terveinä ja työkykyisinä eivätkä koskaan jää eläkkeelle. Ennen kaikkea raudankova kulttuuriammattilainen ymmärtävät markkinoita, aivan niin kuin valtionhallinto meiltä edellyttää.

 

AMMATTILAISEN TEKNIIKKA

”Teosten vaivaton ja spontaani sivellinjälki kätkee taakseen innovatiivisen ja hallitun tekniikan.”
Harri Mäcklin Melek Mazicin näyttelystä Valon, unen ja mielen maisemia, HS 12.2.

Mikään ei ole niin noloa kuin tulla kutsutuksi ”harrastelijamaiseksi”. Se ja ”ammattitaito” näyttäytyvät taidepuheen kriteereinä mutta käytännössä ne ovat samanlaisia kumileimasimia kuin ”syvä” ja ”pinnallinen”. Adjektiiveja, joihin on ladattu voimakas arvolataus. Jos kulttuuritoimittajalla ei ole mitään sanottavaa, näillä sanoilla on helppo summata teksti niin, että jälki näyttää ammattimaiselta. Oikeastaan kaikki aiemmin luettelemani hyvää ja huonoa osoittavat laatusanat ovat käyttökelpoisia tässä mielessä.
Mutta mitä ”ammattimaisuus” pitää sisällään kulttuuripuheessa? Sitä käytetäänkin lähinnä vain silloin kun harrastajaryhmän teosta halutaan kehua ja nostaa – tai kun ammattilaisia halutaan lohduttaa hiukan heikosta tekeleestä. Sillä voidaan korostaa sitä, että taiteilija on vain yksi meistä, työläinen, joka tekee oman osansa sen eteen, että kapitalistinen mylly pyörii.
Mietin tiesikö Salminen, joka löysi kolumniinsa vain Marguerite Duras’n esimerkiksi juopottelevasta naiskirjailijasta, että Tove Jansson ei sylkenyt kuppiin? Olen kuullut puhuttavan, että hän poltti pilveäkin.
Vapauttavan naurun minusta irroitti Virpi Suutarisen kolumni Helsingin Sanomien koti-liitteessä (26.1.), jossa hän paljastaa 27 vuotta sensuroidun taiteilijapuheenvuoron. Silloinen kesätoimittaja Suutarinen teki Janssonista 80-vuotispäivähaastattelun ja taiteilija oli pyytänyt häntä tuomaan mukanaan pullon viskiä. Kun pullo oli puolillaan, Jansson sanoi: ”Äsch, että taiteilijalla olisi muka joku tehtävä, ja paskat! Me teemme mitä meitä huvittaa. Joku kysyi, mitä tarjottavaa sinulla on tuleville sukupolville, johon minä vastasin, että ei mitään! Minä kirjoitan vain itselleni, huu haa! Olipas ilkeästi sanottu! Taitelijan pitää saada työskennellä vain itselleen, se on ainoa mahdollisuus.”

Janssonin kaltaiselle kannuksensa ansainneelle taiteilijalle ammattilaisuus on jo hiukan ryppyotsainen ja alentava laatusana. Eikö taitelijan kuuluisi olla se kohtuuttomuuksiin menevä hullu kapinallinen, niin kuin Turkka Aiheissa kuvailee?
Suutarisen tekemää haastattelua ei koskaan julkaistu koska Janssonin puoliso taidegraafikko ja professori Tuulikki Pietilä kielsi sen. Julkaistuna haastattelu olisi häirinnyt Janssonin työrauhaa. Se oli varmaan viisas päätös mutta näin taitelijana huomaan kaipaavani tämän tyyppistä, rohkaisevaa ja rehellistä taidepuhetta. Sellaista tapaa enää koti-liitteisiin piilotettuna, joidenkin merkille pantavien taiteilijoiden haastatteluissa tai sitten marginaalisissa kulttuurilehdissä, joihin taiteilijat kirjoittavat itse.
Niin, kukapa kissan hännän nostaisi ellei kissa itse. Se tuo mukanaan sisäsiittoisuutta ja kuppikuntaisuuden ongelmat. Niiden välttämiseksi ja taiteen rikastamiseksi pidän asiantuntevaa julkista kulttuuripuhetta äärimmäisen tärkeänä – ja toivon että se voisi sisältää myös taidepuhetta. Ymmärrän kyllä, että kulttuuritoimittaja ei ole taiteilijan vaan yleisön palveluksessa. Allekirjoitan ilolla Kaisa Viljasen itsekriittisen lauantaiesseen Helsingin Sanomissa (18.1.), jossa hän toteaa: ”…Kriitikko on lukijan tavoin taiteen käyttäjä, jolla ei ole mitään syytä esittää coolia. Kun toimittaja asettaa oman riehaantumisensa elävästi laajempaan yhteyteen, taiteen historiaan ja muualle yhteiskuntaan, taiteesta saattaa kiinnostua joku taideväkeen kuulumatonkin…”

* * *

 

lähteet:
– Aamulehden kulttuurisivut 2.-31.1.2014, pääkirjoitus 13.1.2014
– Helsingin Sanomien kulttuurisivut 2. – 31.1.2014, kulttuuri- ja mielipidesivut 12.2.2014
– Kalevan kulttuurisivut 11.1. – 10.2.2014
– Turun Sanomien kulttuurisivut 2. – 31.1.2014
– Liikanen, Hanna-Liisa: Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia – ehdotus toimintaohjelmaksi 2010 – 2014, Opetusministeriön julkaisusarja 2010:1, Opetusministeriö, Kulttuuri-, liikunta- ja nuorisopolitiikan osasto, 2010
– Kulttuuri – tulevaisuuden voima, Toimikunnan ehdotus selonteoksi kulttuurin tulevaisuudesta, kirjoittajana toimikunta (jonka puheenjohtajana Leif Jakobsson), Opetusministeriön julkaisuja 2010:10, Opetusministeriö, Kulttuuri-, liikunta- ja nuorisopolitiikan osasto, 2010
– Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia, väliraportti 1.1.2011 – 31.5.2013