Kesäteatterilla on merkitystä. Jopa sellaista merkitystä, josta nykyteatteri voi usein vain haaveilla. Siinä missä nykyteatteri on etsinyt erilaisia yleisösuhteita - 90-luvulla yhteisöllisyyttä ja 2000-luvulla erilaisia vuorovaikutuksen ja osallistamisen malleja-maaseudun kesäteatterit ovat vuosi toisensa perään muodostaneet yleisönsä kanssa merkityksellisen yhteisön ja elävän vuorovaikutuksen.
Maaseudun kesäteatteri on jokavuotinen paikallinen tapahtuma, joka kerää yhteen paikkakunnalta eri-ikäisiä ja taustaltaan osin erilaisia ihmisiä niin näyttämölle kuin k atsomoonsakin. Yhteisiä nimittäjiä ovat ainakin paikallisuus ja tuttuus, ”festivaalinomainen” tunnelma sekä viihde. Luonnonmaisema on osa kesäteatteria, kuten myös ennustamaton ilmasto valon vaihteluineen, yllättävine äänineen ja hallitsemattomine luonnonolioineen. Näin kesäteatterin näyttämöllä ja katsomossa ruumiillisesti aistii ne elementit, joiden kokemiseen nykyteatterikin mielellään yleisönsä johdattaa. Kesäteatterissa rakennetun ja luonnon ympäristön suhde otetaan usein annettuna, kuten kepeä viihdekin. Nykyteatterissa suhde luontoon ja viihteeseen on usein problematisoitu.
Pirkko Kosken mukaan kansanteatterille on ominaista kansan (eli yleisön) nimissä puhumisen perinne ja vallanpitäjien pilkkaaminen. Ohjelmistojen perinteistä kauraa ovat olleet kansannäytelmät, komediat, farssit ja musiikkinäytelmät aina onnellisine loppuineen ja stereotyyppisine hahmoineen. Voisin kuvitella, etteivät nykyteatterin tekijät ajattele yleisöä kansana tai ylipäänsä massana. Siinä missä kesäteatteri viihdyttää yleisöään stereotyyppisine valtasuhteineen ja sovinnais-sovinistisella huumorilla, nykyteatteri vierastaa kumpaakin strategiaa.
Suomalainen nykyteatteri ja viihde eivät viihdy yksissä. Toisinaan toki voi nähdä niiden kainosti flirttailevan keskenään. Viihde ymmärretään sopeuttavana, yhteiskunnallista status quota vahvistavana. Korkeakulttuurin näkökulmasta viihde yhdistetään massoihin, matalaan, ylikansalliseen, kaupalliseen, määrälliseen ja valheelliseen.
Jos viihde on jotain helposti sulavaa ja liukkaasti tyhjennettävää, nykyteatteri etsii usein pysyvämpää vaikutusta eli jonkinlaista muutosta kokijansa tajunnassa. Teemu Mäki kirjoittaa artikkelissaan ”Onko avantgardella tulevaisuutta?” muun muassa kriittisen taiteen mahdollisuuksista toimia viihteen vastavoimana. Tämä edellyttää yleisökäsityksen uudelleenpohdintaa siten, että massasubjektin edelle asetetaan yksilö. Tällöin yhdenkin ihmisen kokoinen henkinen mullistus esityksen kokijana on Mäen mukaan merkittävää. Tämän kaltaisen periaatteen varassa moni suomalainen nykyteatteriesitys mielestäni toimii. Ja näin se todennäköisesti toimisi tehdessään kesäteatteriakin.
Mutta tarkoittaako viihteen vastaisuus korkeakulttuurin puolelle tai alueelle asettumista? Viihde, kansantaide ja populaari eivät ole sama asia, eikä populaari ole yksi vaan monta aivan kuten nykyteatteri ja kesäteatterikin. Kuitenkin korkeakulttuuri on halunnut tehdä selvän eron niin viihteeseen, kansantaiteeseen kuin populaariinkiin. Maaseudun kesäteatterissa esitykset usein ovat,
Kansankulttuurin perinteistä mallia seuraten, yhteisön itsensä luomia tuotoksia. Kansankulttuurin pitkässä historiassa tämä on joskus tarkoittanut sitä, että tekijä ja katsoja jakavat kutakuinkin saman taustan; luokan tai säädyn ja tämän mukaisen habituksen makumieltymyksineen, käyttäytymistapoineen ja arvoineen. Ja tämä habitus on ollut alaluokkainen.
Vaikka teollisen yhteiskunnan luokkajako ei Suomessa enää sellaisenaan pädekään, olisi mielestäni mieletöntä väittää, etteivätkö sen hajut yhä tuoksahtaisi nykyisissä yhteiskunnallisissa kerrostumisissa. On todennäköistä että taiteen ja viihteen kulutus karkeissa pääpiirteissään on yhä jakautunut samankaltaisesti kuin teollisen ajan luokkayhteiskunnan hierarkiassa. Toisaalta pakkaa sekoittaa se, että esimerkiksi kouluttautunut keskiluokka nauraa mielellään farssille ja viihtyy musikaalin äärellä, siinä missä nykytaiteen museoissakin. Nykytaide on aina ollut elitististä ja vaikka se mielellään on kriittistä taidetta, on se ehkä tahtomattaan luovuttanut tilan porvarillisen habituksen omaksuneille katsojille ja tekijöille. Nykyteatterin kohdalla taiteilija ja katsoja on mielletty kuitenkin yhteiskunnalliselta taustaltaan neutraaliksi.
Teatterin historiassa tekijät eivät aina ole olleet teatteritilan määrittelijöitä, saatikka hallitsijoita. Vielä 1800-luvun alkuvuosikymmeninä Pohjois-Amerikassa teatteritila oli yleisön hallitsemaa julkista tilaa. Taustaltaan tämä yleisö oli lähinnä työväenluokkaista ja hallitsi tilaa äänekkäillä kommenteillaan ja voimakkailla eleillään. Vuosisadan puolessa välissä taistelu työväestön ja porvariston välillä teatteritilan hallinnasta kiihtyi ja päättyi meidänkin tunteman porvarillisen tapakulttuurin, makumieltymysten ja arvojen voittoon. Yleisöstä tuli taiteen hiljainen ja passiivinen vastaanottaja. Alaluokat karkotettiin tai ne etsiytyivät muualle, porvarillinen keskiluokka valtasi tilan.
Nykyteatteri etsii erilaisia suhteita yleisöönsä mutta voisiko se antaa nykyajan alaluokan äänen hallita esitystilaa? Mitä se tarkoittaisi? Mikä tämä esitystila olisi? Mitä tilan määrittelyvallan luovuttaminen katsojalle tarkoittaa? Minkälainen ääni tilasta silloin kuuluisi?
Marja Silde, teatterintekijä
