klubimiksaus

DYNAMO-KLUBI, TURKU, KESÄ 2011:

Elämysinsinööri Pekko Koskinen sivelee kimaltelevaa parikymppistä klubimimmiä sulalla, karjuu ja valmistautuu tekemään taikoja kuplamuovilla. Toisaalla omaan aisticocktailiinsa valmistautuvat uudet asiakkaat. Tanssilattialla soi tiukka elektrofunk ja katossa on miljoonan ilmapallon installaatio, jota tanssijat heittelevät toisilleen.

Keskikesän kuumuudessa tanssijoita viilentää jääpaloilla jääkuningatar Pirjo Yli-Maunula ja muualla omia elämyksiään tarjoilevat yleisölle Kadonneen Kaupungin insinöörit Berliinistä, Brysselistä, Kööpenhaminasta ja eri puolilta Suomea.

Kadonnut Kaupunki Oy:n kanssa yhteistyössä toteutettu Elämyspuisto Turku 2011 Avajaisklubi kesällä 2011 olivat parhaat bileet, jotka olen järjestänyt yli kymmeneen vuoteen.

Dynamon yläkerta oli tupaten täynnä neljään asti aamulla. Avajaisklubilla yhdistyi taiteellisesti kiinnostavat kokeilut kuumiin tanssibileisiin, jotka houkuttivat mukaan niin tavallista klubiyleisöä kuin uusista elämyksistä kiinnostuneita kokeilijoitakin. Samassa tilassa juhlivat ne, jotka halusivat vain tanssia tiukan klubimusiikin viemänä, ja ne, jotka nauttivat yhden drinkin, katselivat hetken hulluutta ja jatkoivat sitten matkaansa yöhön, sekä ne, jotka halusivat kaiken: tanssia, juoda itsensä iloiseen humalaan, nauttia valoista ja visualisoinneista, tavata uusia ihmisiä ja kokeilla jotain, mitä ei missään muualla olisi enää koskaan mahdollista kokeilla.

Yhteinen juhla syntyi siitä, että hyvin erilaiset ihmiset saattoivat jakaa yhteisen tilan kukin omilla ehdoillaan. Eräs monivuotinen Dynamon kanta-asiakas kommentoi klubia sanoen, että ei ole koskaan nähnyt Dynamossa näin ”häröä” menoa.

Nykytaidekeskusteluun on koko urani kuulunut puhe siitä, että nykyaikana yleisöt ovat pilkkoutuneet ja voi voi, kun yleisöä on niin kovin vaikea tämän vuoksi tavoittaa. En usko, että yleisöä on sen helpompaa tai vaikeampaa tavoittaa kuin Shakespearen tai kreikkalaisen teatterin syntymisen aikaan. Ihmiset ovat erilaisia ja kiinnostuneet erilaisista asioista. Interaktiivisen taiteen uuden nousun aikana yleisö on kävellyt taiteen keskiöön ja on huomattu, että se ei ole kasvoton massa vaan moninaisuus.

 

NEVER GROW OLD -BAARI, OULU, TALVI 2006:

Ranskalainen koreografi William Petit aloittaa esityksensä pienessä oululaisessa baarissa sytyttämällä sinne 100 lämpökynttilää, laittamalla suklaakonvehdin suuhunsa ja suutelemalla ensimmäistä vastaantulijaa. Kaksi tuntia myöhemmin koko baari rokkareineen, hipstereineen ja hippeineen tekee nykytanssisarjaa 20 asteen pakkasessa kadulla. Harvoja heistä olen tätä ennen nähnyt koskaan Oulussa teatterissa tai katsomassa nykytanssia.

Klubeihin on aina kuulunut yleisön aktiivisuus. Se on kuulunut klubeihin jo siksi, että dj soittaa musiikkia, jota ihmiset tanssivat. Aloitin klubien tekemisen samoihin aikoihin kuin taiteellisen työnikin, 1990-luvun lopussa, ja ne nivoutuivat luonnollisesti yhteen. Vuorovaikutus taiteessa on kiinnostanut minua alusta saakka ja klubit antoivat siihen helpon rakenteen.

Klubit tapahtuvat useimmiten ravintoloissa ja baareissa, jotka ovat kaupallisia toimijoita. Kuvio on yksinkertainen: jos ei jengiä tule, klubit loppuvat. Monesti tämä on vapauttavan selkeää kulttuurikentän diskurssikaaokseen verrattuna.

Ja jos jengiä tulee, baarit antavat vapaat kädet. Tämä antaa hyvän lähtökohdan kokeilla yleisöä osallistavia esityksiä, pelejä ja kokeellisia toimintarakenteita. Jos ne toimivat, niitä ei tarvitse teoreettisesti perustella. Baareille ei tarvitse lähettää apurahahakemuksia.

 

NEVER GROW OLD -BAARI, OULU, TALVI 2011, KALTIO-LEHDEN KLUBI:

Brittiläinen räppäri, käsikirjoittaja ja runoilija The Leano on vierailemassa järjestämälläni Kaltio-lehden klubilla. Haastattelen häntä taiteen tekemisen olosuhteista Lontoossa aikana, jolloin hallitus leikkaa lähes kaikkea ruohonjuuritasolla tapahtuvaa kulttuuritoimintaa.

Keskustelun lopuksi hän ehdottaa freestyle-sessiota. The Leano pyytää yleisöä näyttämään hänelle esineitä ja hän improvisoi niistä klubin dj:n kanssa pitkän ja absurdin räpin, joka nivoo baarin hyvin erilaiset ihmiset yhteen. Session lopuksi kaikki ovat myytyjä, niin sattumalta paikalle tulleet polttareita viettäneet skotit kuin muutamat taiteilijat ja oululaiset räppäritkin.

Klubeilla voi kokeilla kaikkea mitä teatterissakin, mutta olosuhteet ovat erilaiset. Esiintyjän ei kannata fiksata kaikkea, koska baarissa huojuu lukemattomia muuttujia. Ne kannattaa käyttää hyväksi. Muuttujat ovat loppumaton vuorovaikutuksen mahdollisuuksien runsaudensarvi. Tämä koskee sekä dj:tä että esiintymistä klubeilla. Klubi pitää suunnitella ja tiedottaa, jotta ihmiset osaavat tulla paikalle. Soittamisen tai esiintymisen hetkellä pitää kuitenkin olla valmis heittämään suunnitelmat tuuleen ja tarttumaan siihen mitä universumi tarjoaa.

Jos klubia on mainostettu Balkan-klubina niin siellä todennäköisesti kannattaa soittaa ainakin jonkin verran balkania. Aika harvoin kuitenkin rajaan klubini musiikillisesti yhteen tyyliin. Rajojen lempeä ylittäminen kiinnostaa minua, myös musiikillisesti.

Helsinkiä pienemmissä kaupungeissa klubin rajaaminen tiukasti yhteen tyyliin on myös kaupallinen itsemurha. Kuinka monta vuoden -62 syksyn hollantilaiseen souliin erikoistunutta hipsteriä luulet Rovaniemeltä löytyvän?

Dj:nä rakennan usein laajaa dramaturgista kaarta, jossa alkuillan rauhallisemmasta musiikista siirrytään tiukempaan rytmiin yön syvetessä. Samaa tekee suurin osa dj:stä.

Tällä hetkellä omista klubeista pisimpään pyörineellä BOOGALUMBIA! –klubilla soitan alkuillasta orgaanisempaa rytmiä brassifunkin, vinyylisoulin ja uuden tanssijatsin muodossa ja myöhemmästä illasta liu’un uuteen elektroniseen rytmiin. Tällä hetkellä levylautasella soi usein argentiinalainen nueva cumbia.

Klubi elää jokaisen yleisön, paikan, baarin ja tilanteen mukaan. Dj:n pitää osata lukea yleisöä. Hyvä dj käyttää näkemysten, tekniikoiden ja lähestymistapojen tarjoamia mahdollisuuksia ja seuraa sitä virtaa mikä lähtee viemään. Hyvä dj on hyvä improvisoija.

 

CENTRE CULTUREL JEAN-HOUDREMONT, LE CORNEUVE, PARIISI, 2007:

Olemme kuukauden kestävässä residenssissä Pariisin muslimilähiössä sijaitsevassa kulttuurikeskuksessa Rialto Fabrik Nomade –nykytanssiryhmän kanssa. Keskus on pidetty suljettuna alueen asukkailta vuosien ajan aseistettujen vartijoiden avulla. Nyt politiikan käännyttyä alueen asukkaat halutaan ottaa mukaan keskuksen toimintaan.

Osana residenssiä järjestämme aikuisten ja lasten esityksiä, katuesityksiä, työpajoja ja klubin.

Klubilla ei tarjoilla alkoholia eikä sinne saavu nuorisoa lähes lainkaan. Paikalla on pääasiassa muslimiäitejä lapsineen. Klubin tilana on iso hallimainen esitystila, jossa on iso valkokangas ja lastenesityksen jäljiltä ainakin 100 tyynyä. Ryhmän valokuvaaja Guy Thouvignon heijastaa kankaalle upeita valokuvia.

Yleisö ujostelee soittamaani soulia ja testaan mitä mieltä he ovat algerialaisesta raista. Naiset villiintyvät ja lapset alkavat heitellä ryhmän tanssijoiden kanssa tyynyjä ympäri tilaa.

Lopetamme klubin esitykseen, jossa soitan biittejä levyiltä kun ryhmän laulaja Hassounia improvisoi melismaattisia melodioita ja ryhmän koreografi William improvisoi tanssin suuren rakennustelineen kanssa.

Klubeihin kuuluu elimellisesti myös genretietoisuus. Musiikkigenreihin liittyy kokonainen kulttuuri. Hip hopiin kuuluu oma visuaalinen, musiikillinen ja suullinen historia, jonka kautta sen tunnistaa. Tästä voi poiketa rankastikin, mutta sen tarjoama lähtökohta ja perinne kannattaa käyttää hyväkseen.

Viimeisten viiden vuoden aikana eri taidetahot ovat yhä enemmän alkaneet käyttää klubi -sanaa erilaisten tapahtumien yhteydessä. Usein taiteilijoiden klubeilla ei käy muita kuin taiteilijoita ja yksi klubien kiinnostavimmista mahdollisuuksista jää käyttämättä. Klubit ovat mahdollisuus yhdistää erilaisia yleisöjä ja tavoittaa myös ne, joita taide ei lähtökohtaisesti kiinnosta.

Taiteilijat tekevät helposti klubeja, jotka menevät tavalliselta yleisöltä yli kampauksen ja ovat harvoin taloudellisesti kannattavia muutaman kokeilukerran jälkeen. Toisaalta jos klubit lähestyvät liikaa kaupallisia tanssiklubeja niiden taiteellinen – ja yleensä muukin – kiinnostavuus jää heikoksi.

Genrekoodien käyttäminen klubeja tehdessä antaa mahdollisuuden laajentaa klubien yleisöpohjaa. Tämä ei ole pelkkää kylmää markkinointia vaan se on osa uuden kaupunkikulttuurin tuntemista ja uudenlaista kulttuurista sivistystä, johon kuuluu muutakin kuin länsimaisen korkeataiteen perinteiden tunteminen.

Klubit ovat uutta kaupunkikulttuuria parhaimmillaan.

 

RION KARNEVAALIT, RIO DE JANEIRO, BRASILIA 2005:

Sambakulkueet rullaavat kaupungilla. Rion keskustan bisneskorttelissa musta mies kävelee puku päällä tai tarkemmin katsoessa hänellä itse asiassa on päällään vain puvun yläosa ja kullanväriset tangat – sekä salkku.

Ipanemalla vastaan tulee noin 70-vuotias transvestiitti, joka ulkoiluttaa perässään pienessä kärryssä noin metrin pituista tekopenistä. Normaalina päivänä vastaantulevat machomiehet vetäisivät häntä turpaan, mutta tänään kaikki tervehtivät iloisesti.

Rion karnevaalit ovat maailman suurimmat bileet. Sambakulkueiden teemat viittaavat usein poliittisiin aiheisiin ja koko karnevaalin sydän on uskonnollinen. Se on myös täysin maallistunut. Uskonnollinen ja maallinen eivät karnevaalissa sulje pois toisiaan.

Aina hyvien juhlien ei tarvitse olla välttämättä erityisen kiinnostavia. Minulle riittävät myös planeetan parhaat bileet.

 

Uusimmat klubit löydät osoitteesta www.samihenrik.me

 

teksti: SAMI HENRIK HAAPALA, näyttelijä, tanssija, dj

kuva: TOMI HURSKAINEN