osallistumisenkulttuuria

teksti • Pauliina Seppälä

Internetin ja sosiaalisen median myötä informaatioympäristömme on muuttunut radikaalisti. Kaikki voivat julkaista ja kaikki voivat tuottaa sisältöä muiden nähtäväksi yli omien verkostojensa. Kaikki voivat olla aktivisteja.

Kulutuskulttuurista ollaan siirtymässä osallistumisen kulttuuriin. Informaation lähettäjät ja vastaanottajat eivät juuri erotu toisistaan, ja kaikilla on käytössään monipuoliset tuotantovälineet sisällöntuottamiseen. Tämä mullistaa myös taiteen tekemisen. Tämä muutos on vähintään yhtä merkittävä kuin kirjapainon ja lukutaidon yleistyminen, tai rautateiden rakentaminen. Samalla yhteiskunnan perusrakenne uudistuu pysyvästi.

Netti on avoin, rajaton systeemi. Tällaisilla systeemeillä on taipumusta kaihtaa kontrollia ja järjestystä, ajautua kohti epäjärjestystä ja katkoksia. Netti on kuin vellova meri. Informaatio leviää verkostoissa ja saavuttaa kiihtyvällä tahdilla vastaanottajia, yhtyy muihin informaatiovirtoihin ja muuntuu matkalla.

Itse koin tämän sosiaalisen median kumuloitumisvaikutuksen ensi kertaa syksyllä 2010, kun aamuyön tuntina heitin huvikseni ajatuksen Facebookiin: Punavuoreen avattavan turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksen ihmisiä pitäisi kohdella vieraanvaraisesti. Refugee Hospitality Club Punavuori -ryhmän perustaminen kesti vaivaiset viitisen minuuttia.

Aamuun mennessä ryhmään oli liittynyt satoja ihmisiä, osa tuttuja, osa tuntemattomia. Jotkut ryhtyivät heti toimeen: laativat turvapaikanhakijoille kaupunkioppaan, pitivät keskuksessa taidetyöpajaa, istuttivat ankeiden huoneiden ikkunalaudoille kasveja ja niin edelleen. Media innostui, ja ryhmä esiintyi niin lehdissä kuin televisiossakin. Ryhmän järjestämät lumenluontitalkoot olivat yhden illan televisiouutisten skuuppi.

Kiehtovaa tässä oli se ääretön helppous, jolla asioita saatiin tapahtumaan. Yksi nopeasti avattu Facebook-sivu sai sanan leviämään ja keräsi erilaisia aikaansaavia ihmisiä omine motiiveineen. Epämääräinen joukko ihmisiä loi jotain uutta yhdessä, eikä kukaan tiennyt tarkkaan mitä seuraavaksi tapahtuu. Samanlainen projekti jonkun virallisen organisaation suunnittelemana ja toteuttamana olisi ollut todella kallis.

Toiminnassa oli mukana hurmosta ja valtavasti energiaa, ihan kuin taideteoksen maalaamisessa joskus. Nyt vain materiaalina oli sosiaalinen maailma.

 

SOSIAALINEN MEDIA JA AKTIVISMI

Olen pohdiskellut paljon sitä, miksi vain muutamista aloitteistani verkossa on syntynyt yhtä laajoja sosiaalisia prosesseja kuin tuosta turvapaikanhakijaprojektista.

Taustalta on löytynyt yksi yhteinen tekijä: yhteiskunnallinen ongelma. Refugee Hospitality Clubin kohdalla se oli kasvanut muukalaisviha, kierrätystä ja kaupunkikulttuuria edustavan Siivouspäivän kohdalla liian pitkälle menneet säännökset siitä, mitä kaupungissa saa tehdä ja mitä ei. Olin polkaisemassa käyntiin myös Multicoloured Dreams -katutaideryhmää, joka osui sopivasti graffitien pitkän nollatoleranssikauden päättymiseen.

Sosiaalisten liikkeiden teorian näkökulmasta nämä kokemukset muistuttavat paljonkin sosiaalisia liikkeitä. Tarvitaan jokin pinnan alla paisuva ristiriita ja tarvitaan toimintatila. Toimintatila oli esimerkiksi perustamani Facebook-ryhmä, mutta koko netti ja ennen kaikkea sosiaalinen media voidaan nähdä tällaisena toimintatilana. Jos jokin mättää, tai jos jollakin on näkemystä siitä, mitä maailmassa pitäisi tehdä, voi yrittää sytyttää isot kansanjoukot kotisohvaltaan pyjama päällä. Liikkeiden syntymistä auttaa, jos joku antaa liikkeelle kasvot ja artikuloi, mistä liikkeessä on kyse.

Mutta ei pidä jäädä kiinni sosiaalisen liikkeen käsitteeseen, sillä se korostaa liiaksi jonkun yksittäisen ihmisen roolia ja jonkin asian puffaamista

Ensinnäkin me kaikki voimme kytkeytyä isoihin ihmisjoukkoihin – ja myös mainontaan. Facebookissa minulla on käytössäni täsmälleen samat mainostyökalut kuin Coca Colalla. Toiseksi tämä yhteys ei ole vain oman asian puffaamista, vaan myös organisoitumista. Siihen ei tarvita muodollisia organisaatioita, vaan voimme organisoitua ilman kustannuksia ja pääomia mediassa. Yhteisöllisyys ei ole vain mukavaa kimppakivaa, vaan pystymme organisoitumaan päämäärätietoisiksi kollektiiveiksi meille tärkeiden asioiden ympärille.

Tämä muuttaa yhteiskuntamme tuotannon rakenteen. Kulttuurissa siirrytään kulutuskulttuurista osallistumisen kulttuuriin. Kaikilla on monipuoliset tuotantovälineet sisällöntuottamiseen ja julkaisemiseen: halvat kamerat, videokamerat, editointiohjelmat, CAD-suunnitteluohjelmat, 3D-printterit, mainostyökalut, sosiaalinen media ja niin edelleen. Kun tämä yhdistetään siihen, että informaation lähettäjät ja vastaanottajat eivät selkeästi erotu toisistaan roolit yleisön ja tekijän välillä muuttuvat. Tämä vaikuttaa myös taiteeseen.

 

MITÄ TAITEILIJOIDEN PITÄISI TEHDÄ?

Olen kuullut taiteilijoiden harmittelevan sitä, että nykyisin rahoitusta tuntuu saavan vain osallistavaan työhön. Taiteilijoiden rooli lähenee jonkinlaista sosiaalityöntekijän, nuorisotyöntekijän tai ainakin valmentajan roolia. He ohjaavat työpajoja, joiden tuloksista tulee näyttely. Tekevät nuorten kanssa katutaidetta.

Tämä johtuu muuttuneesta informaatioympäristöstä, jota olen aiemmin kuvaillut. Taiteilijoillakin on käytössään organisoitumisvälineet, tapoja tavoittaa osallistujia ja yleisöjä ilman taideinstituutioita. He voivat alkaa organisoida taidetta ‒ kaikkien taidetta ‒ sen sijaan että tekisivät omaa taidetta. Taiteilijat voivat innostua mahdollisuuksista luoda sosiaalisia liikkeitä, muuttaa maailmaa yhdessä muiden kanssa.

Muutos on jo käynnissä. Refugee Hospitality Clubiin tuli mukaan paljon taiteilijoita, kuten yhteisötaidetyöpajoja vetänyt ja aikaisemmin esimerkiksi autistilasten kanssa työskennellyt Helena Ertz. Hän on kertonut olevansa taiteilijana parhaimmillaan yhteisöllisessä live-tilanteessa, jossa hän voi aistia kollektiivisen teoksen suuntaa ja olla läsnä osallistujille. Kuvataiteilija Heta Kuchka organisoi Punajuuri Block Party -juhlaa ja on mukana kaupunkia uudistavassa School of Activism -projektissa. Nämä taiteilijat näkevät maailmassa, naapurustossa ja muissa ihmisissä mahdollisuuksia sekä haluavat muuttaa maailmaa porukalla.

 

SOSIAALINEN MAAILMA ON MATERIAALIA JA TYÖKALUJA

Missä määrin aktivismi voi olla itsessään taidetta? Tai missä määrin muut ihmiset ja nettityökalut voivat olla taiteen materiaaleja?

Elissa Erikssonin Taideteollisen korkeakoulun taiteellinen lopputyö Haluan nähdä muutakin oli oivaltava teos. Hän perusti Facebook-ryhmän, jossa hän kertoi aikovansa ostaa ulkomainostilaa ja täyttää sen vapaasti syntyvän avoimen yhteisön viesteillä. Viestejä tuli, ja Eriksson sommitteli nämä julisteiksi. Mainostilan rahoitus meni uusiksi, sillä ryhmän tykkääjät vastasivat siitä.

Minua ihmetyttää, kuinka vähän tällaista taidetta vielä tehdään. En ole nähnyt kenenkään revittelevän Facebook-mainoksilla tai luovan kummallisia sosiaalisen median tapahtumaketjuja, jotka avautuvat vain taiteena. Israelilaistaiteilija Yael Bartana on luonut kuvitteellisen kansanliikkeen taideteoksena. Olisi hyvin helppoa kokeilla, voiko sellaisen luoda oikeasti.

Tällaisena toimintamedian ja aktivismin valtavirtaistumisen aikana on syytä myös kysyä, mitä taiteella voidaan tehdä. Voinko palkata taiteilijan osaksi aktivismikampanjaani? Esimerkiksi Bogotan pormestari elävöitti katukulttuuria ja siirsi painopistettä autoista jalankulkijoihin palkkaamalla kaduille esittäviä taiteilijoita. Tämä toimi: Kadut alkoivat näyttäytyä paikkoina, joita voi käyttää, joissa voi olla ja tehdä asioita – ei vain siirtyä paikasta toiseen.

Tämän kaiken viesti taiteilijoille on yksinkertainen: You can do anything.

Kirjoittaja on tutkija ja yhteiskunta-aktiivi.