kohti_suvun_tarinaa_sarjis

teksti: Ranja Omaheimo
avustavat kysymykset: Raisa Omaheimo
sarjakuva: Joonas Lehtimäki

Perhe menee kotiin
25.8.2013 Helsingin Juhlaviikot
Konsepti, toteutus: Tellervo Kalleinen, Oliver Kochta-Kalleinen
Esiintyjät: Max Bremer,
Johanna af Schulten

Mun mielestä hyvässä esityksessä pitää olla joku kunnon juoni joka tempaisee mukaansa, hyvät näyttelijät jotka osaa eläytyy siihen. Ja että pysyy hyvä yhteishenki mukana. Esityksessä tarvitsee lavasteita, musiikkia ja roolivaatteita. Ja käsikirjoituksen ja ohjaajan ja tuottajan ja valoja. Ja yhteishenkeä. Tällä hetkellä tahtoisin nähdä jonkun fantasiaesityksen.
Huono esitys on sellainen, joka on tylsä, jossa ei niinku tapahdu mitään jännittävää, mitä odottaisi. Ja jos esimerkiksi näyttelijät puhuvat liian hiljaa, ei kuule mitään, ja ne tekee jotain ihan lötköjä liikkeitä vaan. Hyvä näyttelijä ei ole mikään lötkö makaroni näyttämöllä.
Tämä esitys ei ollut perinteinen, koska esitykseen pääsi osallistumaan itsekin. Esityksen nimi oli Perhe menee kotiin. Esitys oli mielenkiintoinen ja todella luova! Esityksen teemana olivat perheet, sukulaiset ja suku. Tämä oli tämmöinen ”tule itse mukaan” -näytelmä. Tässä pääsi itse kaikkeen toimintaan mukaan.

Kerron siitä, kun minä ja äitini menimme sinne. Ensin menimme bussilla Pukinmäkeen ja sitten suunnistimme apunamme vain äidin iPhone. Ensin kävelimme ihan vain tietä pitkin mutta sitten menimmekin todella kaunista pellonlaitaa. Ja käännyimme hiekkatielle ja melkein metsään. Hämmästyin vähän, kun näytelmä olikin ihan oikeassa kodissa. Olisi voinut ajatella, että esitys olisi ollut jossain teatterissa. Koti missä esitys pidettiin, oli todella kaunis.
Esityksessä oli kolme osaa. Ensimmäinen oli sukumuistipeli. Siinä olimme neljän ryhmissä ja meille annettiin korttipakka ja ajastin. Ja sitten aloitettiin. Korttipakka ei ollut tavallinen, korttipakassa oli nimittäin kysymyksiä omasta suvusta, ja niihin piti vastata kahden minuutin aikana. Kysymys saattoi olla esimerkiksi ketä sukulaistasi muistutat eniten.

Toinen osa oli sukukokous ja sitä ennen oli väliaika. Väliajalla meidän piti valita joku sukulainen. Sukulaisen nimi kirjoitettiin tarralapulle ja liimattiin omaan rintaan kiinni. Ja sen jälkeen menimme sukukokoukseen. Siis me leikittiin että meillä oli sukukokous, ja me kaikki katsojat oltiin joku oma sukulaisemme siellä. Ensin esittelimme itsemme. Olin valinnut tätini Jennin ja esittelin tietysti itseni Jenninä. Mun äiti valitsi sen oman äidin Pipsan. Äiti kertoi siinä kokouksessa Pipsan nuoruudesta, enkä mä ollut kuullut niitä juttuja ollenkaan aikaisemmin. Osa katsojien tarinoista oli aika hurjia. Esimerkiksi yksi nainen oli saanut 12 lasta, ja kantanut kaikki vedet itse kaivosta ja hoitanut vammaisen miehen.
Kolmas osa oli improvisaatio. Näyttelijät olivat kuunnelleet sukumuistipelejä ja esittivät niistä improa.

Rupesin miettimään tuossa esityksessä, että mä en ollut ollenkaan kuullut joistain ihmisistä joista äiti puhui, esimerkiksi Onnista, joka on mun vaarin isä. Mä mietin, että onko mulla tällaisiakin sukulaisia. Me ei kauheesti tiedetä meidän sukulaisista. Mä tiedän mun oman perheen ja isovanhemmat, mun kaksi serkkua ja tädit ja kummitädit – ja siinä se.
Mietin myös kovasti sitä, että miten tämä esitys oli tehty. Tällaisessa näytelmässä olisi varmasti mukavaa näytellä. Tällaista teatteria haluaisin todellakin tehdä itse!

Kirjoittajan esittely:
Olen Ranja, 9 vuotta. Olen itse harrastanut teatteria kaksi vuotta. En ole mitenkään maailman eniten käynyt katsomassa teatteria, mutta jonkun verran kuitenkin. Olen käynyt katsomassa esimerkiksi Suomenlinnan kesäteatteria monta kertaa, ja olen käynyt Kuhmossa ja Oulussakin teatterissa.