demos_02

Olisinpa oppinut tämän koulussa

Taide- ja museokeskus Sinkka

26.8, –31.8, 8.9. 2012

Koulu. Toisilta oppimisen festarit

Lapinlahden sairaala

24–26.8.2012

 

Helsingin kantakaupungissa kaupunkitila on jo muutaman vuoden ajan näyttänyt oudon avoimelta. Jokapäiväisyyttä läpäisevät yhtäaikaisesti Ravintolapäivä, Puistokirppis, Siivouspäivä, WÄRKfest, Kallio Block Party, Pimpelipom, Tuunaamo, kaupunginosaliikkeet, kyläjuhlat, katujuhlat, lukuisat pienet musiikkifestivaalit, fiksityöpajat sekä omaehtoista oppimista ja jakamista kannustavat tapahtumat, joihin kuka tahansa saa ilmoittaa työpajan tai luennon.

Suomessa ryhmä tutkijoita ja aktivisteja pyrkii luomaan vapaan tai vaeltavan yliopiston, joka lainaa muotoa vastaavilta jo Euroopassa toimivilta tahoilta. Ensimmäisen kokouskirjeen alta löytyy kolme tuttua nimeä; Markus Himanen, Antti Paakkari ja Eetu Viren. Vapaan tutkimusyksikön tavoitteena on luoda jatkuva rakenne, joka tuottaa seminaareja, luentoja ja työpajoja, ja joka pystyisi toimimaaan rajaamattomammin kuin julkisen rahoituksen leikkausten myötä osin toimintakykynsä menettäneet yliopistot ja muut korkeakouluinstituutiot. Vapaa tutkimusinstituutio on osa samaa trendiä kuin tapahtumaluonteiset kevyet koulut, vaikka tuntuukin niitä kunnianhimoisemmalta.

Julkisuus kaipaa uupumatta henkilöitä puhumaan hyvästä elämästä. Se tarjoaa tilaa heille, jotka haluavat kertoa tuunaamistaan vaatteista, kylpyhuoneista tai betonisista lintulaudoista tai jotka ovat löytäneet syvähenkisen elämän onnellisuusoppaiden avulla. Vapaa-ajan ja työn fuusioitumisesta, josta mainostuloista elävät blogit ovat esimerkki, nousee uudenlaista epäselvää asiantuntijuutta, joka ei perustu ammattitutkintoon tai työuraan. Puoliammattimaiset pop-up -liikkeet ja Korjaamon vasta avattu Kolmas Tila osallistuvat samaan: ne tarjoavat yksityisen kodin ja työn väliin jäävää olohuonemaista tilaa, jossa luovat joutilaat voivat tavata ja työskennellä innostavien projektien parissa. Intohimoisesta harrastamisesta nouseva ei-ammattimainen asiantuntijuus on yhtäkkiä arvokasta eikä tyhjä kuriositeetti.

 

45 MINUUTTIA

 

Maija Hirvasen, Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen Olisinpa oppinut tämän koulussa Keravan Taidemuseon avajaisryhmänäyttelyn yhteydessä on vuoden työskentelyn tulos. Olisinpa oppinut tämän koulussa koostuu kolmesta koulupäivästä ja kahdestatoista 45 minuutin mittaisesta oppitunnista. Oppituntien aiheet ovat keskenään hyvin erilaisia, esimerkiksi ensimmäinen koulupäivä päättyy kättelemisharjoituksiin ja toinen Merja Puustisen oppituntiin otsikolla ”… että kun raiskaaja laittaa aseen naamallesi, niin tarkista onko kyseessä ilma- vai kaasupistooli”.

Koulupäivien opettajat löytyivät postituslistojen, sosiaalisen median, Keravan taidemuseon sekä Helsingin Sanomien ja Keravan paikallislehden juttujen perusteella. Hakijat lähettivät ehdotuksensa kirjallisina ja taiteilijat valitsivat niistä mieleisensä. Valituille opettajille järjestettiin 5-6 tunnin mittainen työpaja, jossa käytiin ennalta läpi oppituntien rakennetta ja sisältöä.

Projektia varten ryhmä tutustui keravalaiseen erityisluokkaan ja muutamiin helsinkiläiskouluihin, mutta he eivät halunneet tehdä taidemuseoon teosta, joka kommentoisi suoraan koulujärjestelmää.

”Sellainen teos pitäisi tehdä suoraan koulussa tai yhdessä koulujen tai opetusministeriön kanssa, mutta tässä kontekstissa halusimme tehdä teoksen, joka ei käsittele koulua vaan koulun ja elämän välistä matkaa. Se juju on siinä, että ne oppitunnit lähtevät henkilökohtaisesta kokemuksesta, joka ei välttämättä ole taidollinen. Se päätaso voi olla vaikka julkisessa suremisessa, mitä avataan mustan huumorin keinoin”, Hirvanen tarkentaa.

Hirvasen, Kalleisen ja Kochta-Kalleisen kouluadaptaatiossa sen konteksti on vahvasti läsnä. Taidemuseon tila ohjaa teoksen tulkintaa ja rajaa sitä, mitä oppitunnilla voi tehdä. Vanhat puupulpetit on lainattu Keravan Koulukeskuksesta, mutta muutoin tila on ennallaan, tunnistettavaa hohtavanvalkoista museoarkkitehtuuria. Keskisuuressa huoneessa seinät tulevat nopeasti vastaan, mikäli jokainen pulpetti on käytössä.

Ryhmä on hyödyntänyt lähinnä taiteen osallistamisen teoriaa, ei niinkään filosofisia tai pedagogisia tekstejä. ”Jos joku koulumaailman sisältä tekisi tämän niin se olisi varmaan aika erilainen. Me olemme aika vapaita siitä mitä tarkoittaa olla koulutettu opettaja”, Hirvanen kertoo.

”Päädyimme tähän muotoon, jossa kysymyksenasettelu on: olisinpa oppinut tämän koulussa. Se vie keskustelun enemmän elämän, elämänpituisen oppimisen ja koulunmuistikuvien väliseen vuoropuheluun sen sijaan, että tekisimme vapaata koulua tai teosta, joka suoraan kommentoi koulujärjestelmää. Me olemme olleet kiinnostuneita jakamisen tilanteesta. Meillä on kaikilla muistikuva koulusta ja puhuessamme siitä, me jaamme asioita elämistämme.”

 

KAUHEAN KIVA ATMOSFÄÄRI

 

Ajatushautomo Demos, Helsingin Juhlaviikot, Aalto Yliopisto ja Sitra järjestivät kahden päivän mittaisen kokeilun Koulusta, jossa opettaminen vapautettiin festivaalihengessä. Opetustarjonta kattoi uskomushoitoja, mentaalisia tekniikoita, käytännöllisiä taitoja ja kattauksen filosofian tunnetuimpia nimiä. Tapahtumaa pyörittivät vapaaehtoiset sekä itse-ilmoittautuneet opettajat. Kutsulippuja oli jaettu yltäkylläisesti. Sisäänpääsymaksu oli 30/12€ viikonlopulta. Lapinlahden entisen sairaalan tyhjät tilat täyttyivät innokkaista etelähelsinkiläisistä.

 

Alussa oli iloisesti kuhiseva tungos, joka pakkautui neliskulmaisille infoteltoille ja opintojenohjaukseen – noin kolmenkymmenen hengen auditorioon, jossa video näytti, miten palkitsevaa oppiminen voi olla sekä kehotti kokeilemaan kaikkea sitä, mitä ei ole ikinä ennen ollut mahdollista koettaa.

”Kauhean kiva atmosfääri, ja kauhea kiire valita niitä kursseja”, Jaakko Turkka, yksi tapahtuman osallistujista, kuvailee myöhemmin. Järjestäjien näkökulmasta tapahtuma oli menestys. Koulun alueella vanhan Lapinlahden mielisairaalan tiloissa oli järjestäjien mukaan noin 800 ihmistä, joista yli 200 oli vapaaehtoisia palkattomia opettajia.

Käytössä oli piha-alueita ja yli kolmekymmentä erisuuruista tilaa, joihin useimpiin oli tarjolla kuusi oppilaspaikkaa. Muutamaan suurempaan tilaan oli yhdeksän tai kaksikymmentä paikkaa ja auditorioon olisi mahtunut yli neljännes kaikista osallistujista. Opettajat, jotka olivat käyneet yhden tunnin mittaisen esikoulun, olivat saaneet valita, tarjoaisivatko he 15, 45 ja 90 minuutin oppituntien ja koko aukiolon ajan mittaisen non-stop -työpajan välillä. Tasaisin väliajoin 1840-luvulla valmistuneessa rakennuksessa soi nauhoitettuja väliaikasoittoja, lasten juoksun ja leikin ääniä.

 

Hajanainen opetussuunnitelma aiheutti tungosta halutuimmilla oppitunneilla ja verkkaista hiljaisuutta niillä, jotka syystä tai toisesta eivät vetäneet yleisöä. Esikoulussa opettajia valmisteltiin kutsumaan itse omat oppilaansa, sillä muutoin vilkkaan tarjonnan keskellä saattaisi käydä siten, että he puhuisivat tyhjälle huoneelle. Pallogrillaus, longbordaus, kirjoittaminen ja Nietzschen relativismi tuntuivat olevan tärkeitä aiheita, jotka täyttivät niille osoitetut tilat.

Toisissa tiloissa -ryhmä ja Todellisuuden tutkimuskeskus osallistuivat Kouluun yhteensä neljällä työpajalla, yli viidellä tunnilla opetusta. Lauri Kontula Toisista tiloista ohjasi kaksi 90 minuutin mielikuvaliikuntatuntia, joissa yhteensä kahdeksantoista oppilasta oleilivat pihlajanmarjan, pilven, atomin ja sienen kokemusmaailmoissa. Opettajien näkökulmasta suuren mittakaavan tapahtumassa oli helppoa tavoittaa uudenlaista yleisöä.

Juuri mittakaava ja kynnyksettömyys olivat Koulun tärkeimpiä erottavia tekijöitä suhteessa vastaaviin tapahtumiin. Kontula kiitti erityisesti yksinkertaisen konseptin toimivuutta ja itseohjautuvuutta. Festivaalinomainen tapahtuma sijoittui ikään kuin kolmannelle alueelle, taiteen ja aktivismin tuottamien koulukokeilujen ulkopuolelle, alueelle jossa mediakoneistoa on enemmän, katot eivät vuoda eikä kukaan paheksu. Koulu rinnastui luontevammin Flowhun kuin aktivistihenkisiin Turun Taideslummiin tai hautajaisistaan puhuvaan Opiskelijatoimintaan.

Koulun verkkosivut painottavat vertaisoppimista, opettajia, jotka ovat ”sellaisia kuin sinä”; eivät alansa juhlittuja asiantuntijoita tai pedagogiset opinnot suorittaneita kansankynttilöitä, vaan jokapäiväisiä ihmisiä, jotka osaavat jotakin, mitä he haluavat jakaa. Mukana oli myös lukuisia ammatinharjoittajia, jotka näkivät Koulun mahdollisuutena laventaa asiakaspohjaansa ja jakaa kuponkeja myöhemmästä verotuksenalaisesta yksityisopetuksesta.

 

KOULUNKÄYNNIN JÄLKEEN

 

Taide ja aktivistiliikkeet tuntuvat reagoivan samoihin yhteiskunnallisiin muutoksiin hyödyntäen samaa koulurakennetta. Toistuvat oppitunnit samassa peruskoulujärjestelmässä lapsuudesta aikuisuuteen yhdistävät eri sukupolvia. Vaikka ihmiset käyvät kouluja eri paikkakunnilla, eri vuosikymmenillä ja osittain erilaisten pedagogisten mallien alla, he jakavat silti jotain pohjavireeltään samanlaista. Koulu on jotakin tuttua, jaettua maaperää, jonka pohjalta tarkastella maailmaa, ja sellaisena mielekäs lähtökohta niin taiteelle, kritiikille kuin aktivismillekin.

Murtuvien yhteiskunta- ja talousrakenteiden aikana elämänpituinen oppiminen on käynyt yhä tärkeämmäksi termiksi ja siihen kannustaminen poliittisten ohjelmien ja jälkipuintien lempilauseeksi. Samalla elämänlaatu on saanut viittauskohteekseen monimutkaisempia asioita kuin omistusasunnon ja kaksi autoa; laadullisia määreitä määrällisten rinnalle. Taloudellisten vaatimusten lisäksi yksilön tulisi täyttää vaatimuksia elämän mielekkyydestä, vapaudesta, yhteisöllisyydestä, luovuudesta, ajanhallinnasta – ja nekin tulisi tavoittaa sen saman taikasanan, elämänmittaisen oppimisen avulla.

 

Sanna Uuttu