Val_Smith_02_net_photo_Hannu_Seppala

NEW PERFORMANCE TURKU 2014: MONIÄÄNISYYS PERFORMANSSIKRITIIKIN VÄLINEENÄ -KIRJOITUSSARJA

teksti: Jani Virta
esitys: val smith : Circle in Box, Kutomo, 1.10.2014
kuvat: Hannu Seppälä

Joku mainitsee, että uusiseelantilainen performanssitaiteilija paimentaa meitä kuin lammaslaumaa. Siitä ajatuksesta en pääse – enkä oikeastaan haluakaan päästä – irti.

val smithin (sic) teoksen Circle in Box alussa yleisö odottaa Nykytaidetila Kutomon ahtaassa eteistilassa. Kun yleisön seassa liikkuvan taiteilijan mikrofonin kautta antamat käskyt alkavat kuulua, teemme niin kuin pyydetään: liikumme poispäin, liikumme kohti, pysymme paikallamme. Tilaa on vähän, mutta ehkä sen verran ettei kukaan koe tapahtumaa ahdistavana. Taiteilija on pukeutunut mustaan. Meitä ympäröivät verhot ovat valkoiset. Niiden valkoisuus tarttuu meihin – olemmehan lampaita.

En saa selvää jokaisesta mikrofoniin lausutusta sanasta. Liekö kyse aksentista, vai vieraista sanoista? En tiedä mihin hän käskyttämisellään pyrkii. Ei vaikuta siltä että hän jakaisi meitä ryhmiin, ennemminkin tämä kaikki tuntuu arbitraariselta. Ehkä hän haluaa vain osoittaa meille valtansa – näyttää kuka määrää. Hänen nimensä on tapahtumaesitteessä; me olemme täällä häntä varten. Toiminnassa on jonkinlaista komiikkaa mutta smith ei taida hymyillä kertaakaan koko esityksen aikana. Mustiin pukeutuminen korostaa vakavaa vaikutelmaa.

Täällä on hämärää. Meidät on ohjattu Kutomon isoon saliin. Lattiaan on teipillä tehty neliö ja sen sisään ympyrä. Enää taiteilija ei käskytä vaan olemme hajaantuneet satunnaisesti ympäri huonetta. Äsken opittu on kuitenkin mielessäni ja odotan uusia toimintaohjeita. Mitään ei tapahdu. Seison jotakuinkin ympyrän kaarella, muutaman metrin päässä smithistä. Me kaikki taidamme odottaa jotain.

Kun taiteilija ei vaikuta tekevän mitään, alkaa huomioni siirtyä muihin ihmisiin ja tilaan: mitä muut tekevät? Kuinka he ovat asemoituneet? Katseeni siirtyy vuorotellen smithiin, lattiaan, toisiin katsojiin, lattiaan ja niin edelleen. Lammaslaumaan assosioituneena alan ajatella, että ehkä me olemme nyt niityllä ja meillä on lupa käyskennellä halumme mukaan. En kuitenkaan liiku mihinkään, sillä tämä ei ole minun teokseni, joten en halua herättää huomiota. Ehkä meidän tulisi jutella keskenämme? Emme voi syödä ruohoa, mutta voisimme jutella.

Kun mitään ei tapahdu, osa lampaista istahtaa lattialle. Sitten taiteilija hivuttautuu hiljalleen lähemmäs jotakuta, mutta ei ”tee mitään”. Haluaako hän osaksi ryhmää vai reaktion joltakulta? Mitään ei tapahdu. Hän tulee seisomaan myös minun viereeni ja katseemme kohtaavat, mutta en osaa päättää miten toimia. En halua väistää häntä mutten koe luontevaksi pitää pysyvää katsekontaktiakaan. Hän siirtyy pois ja löytää kohta jonkun, jonka katse ei siirry maahan. Hetki on yhtä aikaa huvittava ja jännittynyt: onko kyse kilpailutilanteesta? Vai yrittääkö taiteilija taas saada aikaan reaktion? Jotenkin alkaa tuntua, että hän ei enää ole paimen, vaan on ottanut lampaan roolin. Ehkä hän lähestymällä toisia koettelee reviiriään. Ainakin minä hieman väistän kun hän kävelee läheltä ohitseni.

Jos hän on nyt yksi meistä, kannattaako minun enää seurata häntä – vai tapahtuuko muualla huoneessa jotain kiinnostavampaa? Ovatko keskus ja marginaali vaihtaneet paikkaa, vai sekoittuneet toisiinsa? Huolimatta liikkeen suunnasta tuntuu tuon erikoisen lajitoverin etäisyys laumamme sisällä olevan aina sama. Valaistus tekee meistä kaikista yhtä massaa. Spottivalojen suunnassa olevia on vaikea katsoa ja muiden kasvot ovat kovin hämärässä. Tässä vaiheessa useimmat jo istuvat. Itse en vieläkään halua herättää huomiota. Kun olen näin kauan seissyt paikoillani olisi istuutuminen erikoista. Nyt voin vain vaihtaa painoa jalalta toiselle ja nousta hetkeksi varpailleni. Tuskin kukaan sitä huomaa. Enkä minä ole täällä esiintymässä, smith on  ja ehkä te muut (minulle).

Val_Smith_06_net_photo_Hannu_Seppala

Olen lukenut ruumiista ja kosketuksesta ja voin nähdä, että ruumiiden painovoima toimii. Useimmat ovat keräytyneet pieniin ryhmiin tai kiinnittyvät seinään tai pylväisiin. Jotkut vetäytyvät sen verran kauas muista ettei heidän tarvitse erityisemmin ponnistella vastustaakseen muita ruumiita. On kiistatta vaikeampaa olla melko lähellä kuin kiinni tai kaukana. Olemme tottuneet katsomaan performansseja: metrin etäisyys on kovin liki katsomiseen mutta liian kaukana koskettamiseen. Toisinaan smith tuo performanssinsa riittävän lähelle, mutta miltä tuntuu heistä, jotka taiteilija ohittaa? Yksi on varmasti helpottunut mutta toinen pettyy, eikä uskalla edes sanoa: ”Määääää.” Olemme liian kohteliaita ääntelemään.

Emme enää odota mitään muuta kuin ehkä performanssin loppua. Ehkä smith odotti meiltä enemmän aloitteellisuutta, vaan me seisomme, ja istumme. Katsomme kenen luokse taiteilija seuraavaksi kävelee, jotta näemme kuinka tuo joku reagoi. Vaikka nimetyn tekijän ja yleisön välinen raja onkin hämärtynyt smithin hiljaisen toiminnan myötä, on hän huoneessa edelleen ainoa, jonka oletetaan olevan toistuvasti aktiivinen. Hänen olemassaolollaan on enemmän painoa kuin meillä muilla. Katseet ovat kyllä osittain siirtyneet havaitsemaan kaikkea tilassa tapahtuvaa liikettä mutta ”vastuu performanssin toteuttamisesta” on yhteinen ja liikkuva.

Onko se hänen tarkoituksensa? Missä määrin hän oikeasti haluaa meidän toimivan? Ehkä hän tulee yhden luokse vain ottaakseen tämän rekvisiitaksi toisten katseita varten. Voiko esiintyvä taiteilija oikeasti haluta sulautua yleisönsä joukkoon siten, että taiteilijaa ei enää ole? Se olisi kiinnostava koe, mutta jos kyse olisi tietoisesta pyrkimyksestä ja taiteilija tuntisi sen onnistuessa tyydytystä, olisi koe mielestäni epäonnistunut. Ehkä vain taiteilijan unohtaessa roolinsa voi tapahtua teoksen ”jääminen omilleen” ja performanssi yhtä aikaa jatkua loputtomiin ja olla päättynyt jo unohduksen hetkellä.

Kun smith alkaa hyvin pienin kädenliikkein palata paimenen rooliin ja ohjata lampaitaan, tuntuu että performanssi lähestyy loppuaan. Sen hiljaisuus ja hitaus ovat vaikuttaneet osallistujiin. Paimenen lähes huomaamattomiin eleisiin lähestyä ja etääntyä vastataan lähes yhtä huomaamattomalla – mutta selkeällä – liikkeellä. Kun ei komenneta mikrofonin välityksellä emme ryntäile vailla tolkkua. Vaikka jokainen, johon smith toimintansa kohdistaa, varmasti ymmärtää olevansa huomion (toisena) keskipisteenä, kukaan ei edelleenkään halua rikkoa teoksen oletettua rytmiä ja tunnelmaa. Kukaan ei halua vaihtaa paikkaa yleisö-osallistujasta taiteilijaksi.

Loppuhuipennusta ei ole – ainakaan siinä mielessä, että taiteilijaksi tunnistettu tekisi jotain näyttävää ja teoksensa kiteyttävää. Sen sijaan lammaskatras saa pitkästä matkastaan palkinnon ja pääsee ruokailemaan pikkupurtavan ääreen. Jollain tavalla hieman painostava – tai vähintään odottava – tunnelma purkautuu huvittuneisuuteen. Olen ilahtunut. Olen lammas, mutta se on monimutkaisessa maailmassa tyydyttävän yksinkertainen osa. Ja saan syötävää!

Hiljalleen ravistelen roolin pois yltäni ja totean mielessäni että en muista nähneeni performanssia joka olisi päättynyt yhtä luontevasti. Monissa teoksissa tulee hetki, jolloin joutuu miettimään päättyikö tämä nyt tähän, ja vasta jostain suunnasta saatu, teokseen kuulumaton merkki todistaa performanssin olevan ohi. Tälläkin kertaa päättymisen ymmärtäminen kestää hetken, mutta se tapahtuu ilman aplodeja tai kumarruksia. On tavallaan luonnollista, että lammasaivoni käsittelevät tapahtuneen hieman hitaasti.

En osaa sanoa, oliko Circle in Box elämys vai kokemus – vai jotain, mitä täytyi aktiivisesti havainnoida ja käsitellä. En myöskään tiedä, tulinko juuri huiputetuksi jollain tavalla, mutta sen voin sanoa, että olin läsnä.