puutarha

teksti: Mateusz Salwa
käännös: Usva Vinttilä
kuva: Aino Nieminen / Ainoa Graphic Design

”Se tosiasia, että maisema-arkkitehtuuri perustuu luonnonelementteihin (…) ei rajoita sen esteettisiä mahdollisuuksia sen enempää kuin muiden taiteenlajien joilla on vastaava perusta. Myös tanssi perustuu luonnonelementtien käyttöön, mutta sen esteettistä legitimiteettiä ei kyseenalaisteta.”
G.C. Argan, ”Landscape architecture”, teoksessa Encyclopaedia of World Art, 1963

”(…) puutarhataide ei ole vailla sukulaissidettä musiikkiin, jota on ikiajat ilmaistu ääneen perustuen ja välittömyyden kautta.”
F. Fariello, Architettura dei giardini, 1967

”Ehkä nämä tunteet joita musiikki liikuttaa ja ne vastaavat tunteet joita puutarhat nostattavat ovat syy siihen että näillä taiteilla on terapeuttisia vaikutuksia (…).”
R. Stuart, What are Gardens for? 2012

Puutarhat ovat maisemarkkitehtonisia “teoksia”. Niitä suunnittelevat ihmiset kutsuvat itseään yleensä arkkitehdeiksi eivätkä puutarhureiksi, sillä jälkimmäiset vain istuttavat puutarhoja. On ilmeistä, että tähän liittyy muutakin kuin halu ylläpitää ammatillista hierarkiaa. Tämän nomenklatuurin taakse piiloutuu pitkä perinne. Vaikka puutarhojen rakentaminen on osa hortikulttuuria – Encyclopaedia Britannica standardiksi muodostunut määrittely toteaa puutarhan olevan maapalsta jossa kasvatetaan yrttejä, hedelmiä, kukkia, vihanneksia tai puita – se voi palvella myös ”ylevämpiä” (poliittisia, sosiaalisia ja esteettisiä) päämääriä siinä missä taiteetkin. Ei ole ihme että puutarhoja pidettiin jossakin vaiheessa täysivaltaisina taideteoksina ja että ne ovat olleen esteettisen tutkimuksen kohteena. Tämä ei tosin tarkoita sitä, että puutarhoja olisi käsitelty täysin autonomisena taidemuotona. 1700-luvun filosofit ajattelivat niitä maalauksen, runouden ja arkkitehtuurin kautta. Tähän aikaan ei vielä tiedetty tulisivatko puutarhat pysyvästi osaksi arkkitehtuuria. Esimerkiksi Immanuel Kant puhui puutarhoista maisemamaalauksina, jotka oli ikään kuin maalattu luonnollisten kohteiden avulla ja kielelle analogisesti.

Vielä nykyään, kun puutarhurointia määritellään arkkitehtonisesti, esimerkiksi ”eksteriööri-tilojen luomisena” (J.D. Hunt), yllämainittu lähestymistapa ei ole vaipunut unholaan, päinvastoin.

Vaikka puutarhoja ani harvoin käsitellään tai vertaillaan runoihin tai maalauksiin (jotkut arkkitehdit tosin tekevät tätä), niitä kuitenkin tulkitaan kuin ne olisivat tekstejä tai kuvasarjoja. Tässä mielessä valistustraditio ei ole täysin poistunut joukostamme. Se muodostaa käsitteellisen perustan kaikille kulttuurisille tulkinnoille. Tämä perspektiivi vahvistuu kun puutarhoja yleensä tutkitaan epäsuorasti, esimerkiksi kuvausten, runojen, suunnitelmien, maalausten ja valokuvien kautta. On kaiken epäilyn ulottumattomissa, etteikö sellainen teksti- tai kuvapohjainen lähestymistapa olisi hedelmällinen ja etteikö se auttaisi meitä ymmärtämään minkälainen puutarha kerran oli ja miksi se näyttää siltä miltä se näyttää nykyään. Silti voisi kysyä: vieläkö nämä perinteiset taiteet tulisi nähdä käsitteellisinä kehikoina puutarhoille?

Mikäli vastaisimme kysymykseen ”mikä on puutarha?”, ehkä paras vastaus olisi: ”puutarha on puutarha”. Vaikka vastaus on tautologinen, se ei ole täysin epäinformatiivinen. Se viittaa siihen, ettei puutarha ole rakennus, teksti eikä kuva. Parhaimmillaankin sitä voidaan käsitellä vain ikään kuin se olisi jokin näistä. Ei siis ole mitään syytä olla etsimättä muita vertauskohtia. Tiettyyn pisteeseen asti mistä vaan voidaan puhua jonakin muuna.

Laajasta puutarha- ja maisema-arkkitehtuurikirjallisuudesta voi löytää muunkinlaisia vertailuja, esimerkiksi vertauksen maataiteeseen, tai sitten – tämä on kiinnostavampaa – musiikkiin ja tanssiin. Nämä mainitaan silloin tällöin taiteina jotka jollakin tapaa muistuttavat puutarhoja. Voidaan lisätä että puutarhat olivat usein teatterin esityspaikkoja (italiaksi on olemassa käsite teatro di verdure joka tarkoittaa ”vihreää teatteria”, esimerkiksi vegetaalisia seiniä ja arkadeja jotka toimivat tilaa rajaavina elementteinä) ja vieläkin ne ovat sitä erilaisissa sosiaalisissa performatiivisissa tapahtumissa. Miksei sitten käytettäisi näitä assosiaatioita ja historiallisia faktoja eräänlaisena uutena avauksena ajatuskokeelle?

Kuvittele että olet puutarhassa, ei väliä kuinka suuressa tai pienessä, yksityisessä tai julkisessa, barokkipuutarhassa tai vihannesmaalla. Ei ole väliä mitä teet siellä – ehkä vain kävelet ympäriinsä, ehkä työskentelet haravan tai kuokan kanssa. Muistuta itseäsi kuuluisasta Walt Disney -elokuvasta Fantasia (1940), sienistä ja kukista jotka tanssivat Tšaikovskin Pähkinänsärkijän tahtiin. Kuvittele sitten ettei tämä ole fantasiaa, vaan että se tapahtuu. Tai jos toisin halutaan ajatella: projisoi nämä mielikuvat puutarhaan ympärilläsi. Ajattele että olet tullut puutarhan esitykseen.

”Esitys” voi tarkoittaa monia eri asioita. Tässä haluan silti painottaa tanssia, musiikkia, teatteria tai mitä vaan nykyajan esitystä kapeassa mielessä. Jätetään sivuun kaikki mahdollinen metodologinen kritiikki niitä ongelmia koskien, joita puutarhan vertailu tanssiin, musiikkiin tai teatteriin voi aiheuttaa. Ei tässä ole mitään sen kömpelömpää kuin puutarhojen vertaamisessa arkkitehtuuriin, maalaukseen tai runouteen. Mutta uuden metaforan avulla voidaan nähdä uusia puolia ilmiöstä. Puutarhojen ja arkkitehtuurin vertaaminen auttaa meitä näkemään puutarhat tiloina, joissa liikumme ja olemme. Puutarhoista puhuminen kuvina painottaa niiden visuaalisia aspekteja. Puutarhojen näkeminen teksteinä painottaa niiden salattuja merkityksiä. Maksamme jokaisesta vertailusta hinnan. Arkkitehtuuriin vertaaminen työntää sivuun puutarhojen vegetaalisen luonteen, maalauksiin vertaaminen poistaa muut tärkeät aistit ja keskittyminen salattuihin merkityksiin saa meidät helposti unohtamaan että koemme puutarhat itse asiassa ruumiillisesti. Sama pätee esitysvertaukseen. Vaikka tässäkin vertailussa on puutteensa, esitysvertaus pystyy kuitenkin tavoittamaan sen mitä minä pidän puutarhojen tärkeimpänä erikoispiirteenä (luonnon aktiivinen rooli) ja sen kuinka koemme ne aktiivisesti (otamme osaa). Juuri tästä syystä esitysmetafora – niin spekulatiiviselta kuin se saattaakin vaikuttaa – reflektoi toimivasti sitä miten yleensä koemme puutarhat, olipa puhe sitten vierailijasta tai puutarhurista.

Vaikka puutarhan käsite olisikin hankala hahmottaa ja vaikea, ellei jopa mahdoton määritellä, voimme kuitenkin listata universaaleja puutarhaominaisuuksia (nota bene seuraava lista on kaukana täydellisestä): puutarhat ympäröivät meidät ja tämä tarkoittaa sitä ettemme katselijoina kontemploi niitä etäisyyden päästä, vaan olemme niihin immersoituneita, toisin sanoen, otamme niihin osaa.

Puutarhat ovat dynaamisia sillä ne muuttuvat vuosien, vuosikymmenten, vuodenaikojen ja biologisten vuosittaista kasvua ja kuihtumista säännöstelevien prosessien seurauksena. Puutarhat ovat suurelta osin vaikeasti ennustettavia eikä niitä voida täysin hallita. Toisin kuin arkkitehtuurissa, joka on pääasiassa pysyvää ja liikkumatonta, puutarhoissa on elävää muotoa. Tämä tarkoittaa sitä, ettei kukaan ikinä oikeastaan tarkalleen tiedä mitä niitä koskevista päätöksistä ja teoista seuraa. Tuloksena kaikki yritykset ”jäädyttää” alkuperäisiä tai ideaalisia muotoja jäävät varsin abstrakteiksi, eikä niillä ole mitään tekemistä puutarhojen todellisuuden kanssa. Puutarhoilla on fenomenologinen ulottuvuutensa, sillä sellaiset tekijät kuten valo, lämpötila ja sää ovat merkittävässä roolissa siinä miten ne meille näyttäytyvät. Siksi on mahdotonta olla samassa puutarhassa kahdesti. Kasvit vanhenevat, mutta yhtä lailla se mitä koemme on jatkuvassa muutoksessa. Näin on ihan jo siksikin että auringonvalon määrä ja kulma on joka kerta erilainen. Lopultakin, puutarhat ovat paljon muita taiteenlajeja multisensoriaalisempia, sillä vaikka katse johtaa niiden tarkastelua, koemme niitä kaikin aistein ja ruumiillamme.

Verrataan yllä olevaa listaa puutarhojen ominaisuuksista joihinkin esitystaiteista esitettyihin luonteenpiirteisiin. Viittaan tässä E. Fischer-Lichten esitysteoriaan (The Transformative Power of Performance: A New Aesthetics). Hän painottaa sitä miten seuraavat ominaisuudet luonnehtivat esitystaiteita: ei ole kontemplatiivisia katsojia, vaan ainoastaan immersoituneita osallistujia (kontemplaatio on vain yksi osallistumisen muoto tässä yhteydessä). Esitykset eivät ole pysyviä, sillä jokainen esitys on erilainen. Niillä on vahva fenomenaalinen puoli, sillä sellaiset asiat kuten valo, tila ja aika ovat ratkaisevia sille mitä yleisö kokee. Näitä asioita ei voi pitää teokselle ulkopuolisina ilmiöinä. Esitykset ovat multisensorialisia, sillä ne korostavat kehollista vuorovaikutusta ja reaktioita. Tätä kautta niiden merkitys rakentuu. Lisäksi ne hämärtävät perinteistä jakoa tekijän ja näyttelijän tai luojan ja yleisön välillä kun kaikki osallistuvat omalla tavallaan luomaan yhdessä ja uudelleenluomaan esitystä kerta toisensa jälkeen. Siksi on väärin käsitellä näyttelijöitä pelkkinä välineinä kirjoittajan ja ohjaajan ideoille. Tämän tuloksena esitykset ovat aika ennalta-arvaamattomia eikä niillä ole pysyvää merkityssisältöä.

Fischer-Lichten teoria redusoi teatteriesitykset pitkälti uniikeiksi esityksiksi, joita ei pysty enää toistamaan vaikkakin ne noudattavat yleistä ja pysyvää kaavaa, kun taas kysymys siitä miksi ja miten nämä tapahtumat viittaavat alkuperäänsä (tekstiin tai käsikirjoitukseen) on vähemmän tärkeä. Fischer-Lichten teoria jota tässä toistan ja joka on arvostettu esitysteoria painottaa sitä mitä muutkin, eli sitä että teatterin, musiikin ja tanssin ollessa kyseessä on virheellistä käsitellä näyttelijöitä tai muusikoita vain välineinä. On näin ollen väärin ajatella että kun lähdemme katsomaan Tšaikovskin Pähkinänsärkijää, kuuntelemme ja katselemme aina samaa taideteosta. Toki sävellys on sama, mutta joka kerta erilainen ja jossakin määrin autonominen. Voisi sanoa, että esitysten vaihteleva luonne on jotakin fundamentaalista koko taiteenlajille.

Mikäli hyväksymme nämä ajatukset, on vaikea olla näkemättä puutarhoja ja esitystaiteita jokseenkin samanlaisina. Mitä tämä yhteneväisyys kertoo meille puutarhoista? Mitä sellaista esitysmetafora nostaa esille mihin muut vertaukset eivät pysty?

Esitysmetafora nostaa esille jotakin joka perinteisesti on ollut hyljeksittyä ja samalla itsestäänselvyytenä pidettyä, jotakin joka näistä syistä ei ole päätynyt akateemiseen diskurssiin, nimittäin luonnon läsnäolon. Filosofisesti sanoen, luontoa pidetään usein tekijänä joka voi tehdä kyseenalaiseksi puutarhan esteettisen statuksen. Silti näyttäisi olevan virheellistä antaa luonnolle vain negatiivinen rooli. Vaikka emme ajattelisikaan puutarhoja ekosysteemeinä, ekologiana tms., arvostamme luontoa niissä ja osa puutarhavisiittien viehätyksestä perustuu siihen että saamme kokea luontoa (siitäkin huolimatta ettei se aina taivu tahtoomme).

Selkeyttääkseni analogiaa, meidän on kysyttävä kaksi kysymystä: kuka esittää ja mitä esitetään? Kun ajattelemme ihmisten suhdetta puutarhaan ja käytämme teksti- tai maalausmetaforaa oletamme että vain kaksi toimijaa kohtaavat: tekijä ja vastaanottaja. Kun sen sijaan käytämme esitysmetaforaa, ajattelemme, kuten esitystaiteissa, että on olemassa tekijä, esiintyjät ja yleisö. On ainakin kaksi erilaista tapaa ajatella tätä.

Voimme ajatella puutarhaa musiikkiesityksenä. Toisaalta on olemassa maisema-arkkitehti joka on tekijä, mutta ei niinkään itse konkreettisen puutarhan vaan sen suunnitelman. Usein puutarhasuunnitelma on analoginen sävellykselle ja arkkitehti on säveltäjä, joka ei ikinä tule näkemään kaikkia esityksiä. Toisaalta, on olemassa anonyymeja puutarhureita jotka vastaavat muusikkoja jotka soittavat sävellystä. Lopultakin meillä on myös vierailijoita jotka ovat kuin musiikkiteoksen yleisö. Tämä analogia redusoi elävän ja kuolleen luonnon passiiviseksi instrumentiksi jota manipuloivat ihmiset ja joka siksi on vain väline heidän ideoidensa eteenpäinviemiseksi.

Tällainen lähestymistapa käsittää vain inhimilliset toimijat aktiivisiksi ja se on problemaattinen. Tämä voidaan nähdä kun vertaamme puutarhaa teatteriin. Vaikka voisi olla samaa mieltä siitä, että puutarhan suunnittelija on kuin dramaturgi tai ohjaaja ja että puutarhan kävijät vastaavat esityksen yleisöä, emme lähtisi helposti väittämään että puutarhan työntekijät ovat näyttelijöitä ja että luonto on heidän tarvikevarastonsa. Mikäli haluamme pitää analogiasta kiinni, meidän pitäisi ennemminkin käsitellä puutarhan luonnollisia elementtejä kuin näyttelijöitä ja puutarhan työntekijöitä teknisenä henkilökuntana, kun sitten sellaiset ilmiöt kuin sää, lämpötila ja valo voisivat toimia analogiana esimerkiksi näyttämön valaistukselle.

Olemme tullet toiseen tapaan ymmärtää tämä metaforamme puutarhoista esityksinä. Suurin ero puutarhojen ja musiikin sekä teatterin vertailussa on se että jälkimmäinen antaa luonnolle toimijuuden. Jos työstetään metaforaa pidemmälle ja verrataan puutarhaa tanssiin, voisi sanoa että puutarha-arkkitehti on koreografi (puutarhan työntekijät sitten hänen apulaisiaan), siinä missä kasvit ovat tanssijoita, koreografin ajatusten toteuttajia ja tulkitsijoita, silti kylliksi autonomisia siinä mielessä että heidän toimijuuteensa on viitattava. Näin ollen esitysmetafora johtaa eräänlaiseen anti-antroposentriseen perspektiiviin ja panee käsittämään puutarhan luonnolliset elementit esiintyjiksi jotka esiintyvät esityksessä jonka ihmiset ovat suunnitelleet.

Luonto kollektiivisena esiintyjänä on se mitä me yleisönä (kävijöinä) koemme kun tulemme puutarhaan. Lisäksi, luonnon ympäröimänä otamme osaa puutarhaan esityksenä, mikä merkitsee sitä että emme ole pelkkiä vierailijoita, vaan pikemminkin pitäisi ajatella että me puutarhoissa kävijät olemme myös mukana luomassa teosta, seuraammehan hieman välillä omia reittejä tapaillen niitä polkuja joita puutarhurit ja maisema-arkkitehti ovat meille antaneet. Voimme jopa sanoa että teemme mitä kasvit haluavat meidän tekevän. Laskeudumme alas haistelemaan kukkien tuoksua, menemme lähemmäs puita havainnoidaksemme niitä paremmin, pysähdymme kuuntelemaan hiljaisuutta tai ääniä, istumme alas tai menemme makuulle nauttimaan joko auringon lämmöstä tai raikkaasta varjosta. Tässä mielessä olemme osallisia toimijoita ja luojia koko esitykselle.

Mikä on sitten tämän ehdotetun ajatuskokeen tulos? Voiko mielikuvitustamme mallintaa Disneyn Fantasian tapaan ja näin uudelleenajatella puutarhoja ja ehkä jopa vaikuttaa myös puutarhasuhteeseemme? Mitä tarkoittaa se, että käsitämme puutarhat esityksiksi?

Ensinnäkin se tarkoittaa sitä että painotamme niiden tapahtumallista luonnetta, eli käsitämme puutarhat tapahtumiksi jotka keräävät meidät ja luonnon arkkitehdin määräämiin rajoihin. Voisi myös sanoa että käyntimme luo tapahtuman samalla tavalla kuin sitä luovat puutarhan elementit ja kaikki mikä niille tapahtuu. Tapahtuma on yhtä lailla aistillinen ja ruumiillinen kuin mitä se on intellektuaalinen. Puutarhan merkitys meille vierailijoille on näin ollen jatkuvasti uudelleenluotu, ei totaalisesti, mutta tiettyyn pisteeseen asti. Samaan puutarhaan ei oikeastaan voi tulla kahta kertaa. On myös nähtävä puutarhat loputtomina prosesseina ja luonnon esittäminä tekoina. Puutarhat eivät ole vain tilallisia vaan myös ajallisia entiteettejä. Puutarhojen kuvaaminen prosesseiksi asettaa niiden historian yhtä tärkeäksi kuin muiden taiteiden historian. Puutarhuri vain aloittaa ja luo reunaehdot prosessille, jota hän sitten pystyy hallitsemaan tietyssä määrin. Niin kauan kuin puutarha on olemassa, tämä prosessi on vääjäämätön, mikä on toinen syy sille miksi joka kerta olemme uudessa puutarhassa, vaikka kyseessä olisi sama ”maaläntti”.

Summa summarum, esitysmetafora alleviivaa kahta eri puutarhan piirrettä. Yhtäältä siinä arvostetaan puutarhan luontoa aktiivisena mitenkään silti unohtamatta ihmisen roolia prosessissa. Alain, ranskalainen filosofi, sanoi hienosti että ”luonto ei luo puutarhoja”. Silti, luonto luo rajat niiden suunnittelulle. Eikä ole mitään muuta tapaa päästä puutarhoihin sisään ja arvottaa niitä esteettisesti kuin tajuamalla luonnon keskeinen rooli puutarhataiteessa. Puutarha ei ole spontaani esitys, vaan aina suunniteltu, vaikka suunnittelu voi hyvinkin olla enemmän luonnon mahdollisuuksista riippuvainen kuin tulemme arkisesti ajatelleeksi. Toisaalta, esitysmetafora antaa meille muistutuksen: ihmiset, jotka ovat puutarhassa, ovat elimellinen osa puutarhojen luonnetta. Puutarhat – kuten maisema-arkkitehtuuri yleisemminkin – ovat jotakin jota luodaan ihmisille. Se ei tarkoita, etteikö millään muulla olisi merkitystä. Päinvastoin: ihmiset eivät ole enemmän tai vähemmän tärkeitä puutarhoille kuin luonto. Puutarha on esitys jota ei olisi olemassa ilman inhimillisiä ja ei-inhimillisiä toimijoita.

Jokainen puutarha – kuten kaikki maisema-arkkitehtuuri – on avoin teos. Umberto Eco, jolle olemme tämän käsitteen velkaa, käytti sitä kuvaamaan esimerkiksi 20. vuosisadan musiikkia, joka on vaatinut soittajia olemaan aktiivisemmin osa sävellysten täytäntöönpanoa. Puutarhoissa tämä avoimuus on sitäkin fundamentaalisempaa. Ne ovat avoinna kaikelle ja kaikille, hyvässä ja pahassa. Ainakin niiden pitäisi olla. Se ei tarkoita, toisaalta, että voisimme tehdä mitä haluamme niissä. Mutta ei luontokaan voi. Mitä puutarhoissa loppujen lopuksi tapahtuu, ei ole estetiikkaa vaan etiikkaa.

Huomio:
Tämä teksti esittelee ydinkysymykset pidemmästä tutkimusartikkelistani The Garden as a Performance (Estetika. The Central-European Journal of Aesthetics, 2014/1, s. 42-61).