clouds_05

teksti: Janne Saarakkala

Janne Saarakkala toimii Esityksen teatterireportterina 13.-20.9.2016. Hän vietti tiistain ja keskiviikon Kansallisteatterin Sumu-näytelmän viimeisissä harjoituksissa ja ensi-illassa raportoiden Facebookin välityksellä sekä näyttämön takaa että yleisölämpiöstä.

Teatterireportteri Kansallisteatterin kampaamossa ennen kenraaliharjoitusta 13.9.2016 (julkaistu Esityksen Facebookissa 14.9.):

”Kun kysyn näyttelijä Jani Karviselta mitä hän ajattelee suhteestaan Venäjään Sumun harjoitusprosessin jälkeen, hän ei halua ottaa voimakasta kantaa.
’Tarinoita ja näkökulmia on niin monia, eikä itsellä ole mitään absoluuttisia totuuksia. Ehkä tää tietty varovaisuus mikä tässäkin vastauksessa on, niin se on läsnä tässä ajassa; ihmiset säikähtää kun kysytään suhteesta Venäjään.’
Karvinen kertoo, että työryhmän jäsenet ovat jo saaneet halveksuvia viestejä näytelmän tiimoilta.
’Että te ootte vain näyttelijöitä, ei teillä ole mitään mielipiteitä. Että nämä viestien lähettäjät tietää totuuden Itä-Ukrainasta ja jos meillä näyttelijöillä olis mielipiteitä, meillä ei ois enää edes töitä.’
’Eihän ne tätä näytelmää tuu kattomaan, jotka raivostuu’, näyttelijä Kari Ketonen puuttuu puheeseen. ’Ne kuulee tai lukee jostain pari avainlausetta ja alkaa vaan kommentoimaan.’
Sellaista on keskustelu tänä päivänä. Onneksi kannustustakin on tullut.
Ketonen ja Karvinen pohtivat hetken pitäisikö työryhmällä olla yhteinen politiikka miten kommentointeihin reagoidaan.
’Vaikea sanoa mitä tää esitys aiheuttaa’, Ketonen summaa. ’Katotaan sitte kun niitä tappouhkauksia tulee.’”

Ohjaaja, näytelmäkirjailija Juha Jokelan näytelmä Sumu käsittelee suomalaisten kiemurtelevaa suhdetta Venäjään. Itänaapuria näytelmässä edustaa Larissa-niminen tulkki, josta tulee tahtomattaan synnyinmaansa edustaja, reflektiopinta, jota vasten näytelmän suomalaishahmot heijastelevat epäluulojaan ja pelkojaan. Kansallisteatterissa Larissaa esittää venäläissyntyinen Pietarin valtiollisesta teatteritaiteen akatemiasta valmistunut näyttelijä Elena Spirina, joka on asunut Suomessa vuodesta 2001. Kun kysyn häneltä, onko hän harjoitusprosessin aikana joutunut roolihahmonsa tavoin edustamaan Venäjää ja vastaamaan työryhmän kiperiin poliittisiin kysymyksiin, Spirina vastaa yksikantaan että ei. Hän sanoo, että Sumun työryhmä on sen verran hyvä porukka, ettei sellaisia kysymyksiä esitetä. Oletan, että Spirinasta sellaiset kysymykset olisivat liian henkilökohtaisia ja hänestä tehty haastattelu MTV:n nettisivulla vahvistaa käsitykseni. ”Minä olen näyttelijä, en poliitikko”, Spirina toteaa. Minulle hän tarkentaa, että Venäjän toimia esimerkiksi Ukrainassa on käsitelty työryhmässä vain Jokelan kirjoittaman tekstin, eli tosipohjaisen fiktion, tasolla mutta henkilökohtaisia keskusteluja näistä asioista ei ole Spirinan kanssa käyty – eikä hän sellaisia ole varmasti kaivannutkaan.

Ymmärrän häntä hyvin ja häpeän tungettelevia kysymyksiäni. Harvemmin taiteilija haluaa olla jonkin yleisen edustaja, puhuttiinpa sitten kansallisuudesta, politiikasta, uskonnosta, ihon väristä tai seksuaalisesta suuntauksesta. Leima rajoittaa yksilön vapautta, ja erityisesti sellainen rajoittaa näyttelijän vapautta taiteilijana.

Jokin asiassa kuitenkin vaivaa minua.

Kun utelen Sumun työryhmän jäsenten mielipidettä Venäjästä, ja että onko se muuttunut harjoitusprosessin myötä, vastaukset ovat järjestäen merkillepantavan ympäripyöreitä, suorastaan sumuisia. Kukaan ei ota voimakasta kantaa, ja se osuu minusta näytelmän aiheen kanssa niin saumattomasti yhteen, että se sattuu. Sumussa ollaan kirjaimellisesti ja munaskuita myöten aiheen äärellä. Ehkä niin syvällä, että asiaa ei voi edes katsoa suoraan. Lavalla näytelmän henkilöt paljastavat sisäiset motiivinsa ja tunteensa paljon suoremmin kuin heitä näyttelevät näyttelijät tai muut työryhmän jäsenet. Lavalla näytelmän henkilöt saavat käyttäytyä epäkorrektisti (vaikka tietenkin yrittävät muuta) mutta siviili-ihmisinä me olemme paljon taitavampia kätkemään sen mikä on vallitseva Venäjä-suhde: pelko.

Asia vaivaa minua koska tunnen pelkoa itse.

Valmistaudun parhaillani marraskuiseen työmatkaan Venäjälle, Marin tasavaltaan. Kun minulle esiteltiin tämä mahdollisuus puhelimessa, ensimmäinen reaktioni oli järjetön pelko; että en tule siltä reissulta takaisin elävänä. Välittömästi syytin itseäni pelkuruudesta ja päätin, että juuri siksi pitää lähteä, ehkä todistaakseni itselleni jotain, ja toisaalta nähdäkseni itse omin silmin minkälaista Venäjällä on. Tarkemmin sanottuna, minkälaista Venäjällä on nyt patriotismin ja uuden kylmän sodan aikana. Onko kaikki se mitä kirjoitetaan ja kuvataan, totta? Edellisestä Venäjän-matkastani on seitsemän vuotta ja on huomion arvoista, että pelko on syntynyt vasta sen jälkeen. Nyt taistelen tuon tunteen kanssa ja yritän ajatella, että matka on mielenkiintoinen mahdollisuus. Arvaan, että tulen käyttäytymään juuri niin suomalaisesti kuin Larissa-hahmo Sumussa sanoo: varovaisesti.

Miksi? Mistä tämä varovaisuus? Jos länsimainen media ei valehtele päin näköä, en mitenkään voi hyväksyä Venäjän toimia Ukrainassa enkä esimerkiksi ”homopropagandan” kieltävää lakia. Miksi se on niin vaikea sanoa ääneen? Tullaanko minut nyt pysäyttämään rajalla tämän kirjoituksen takia – tai jotain vielä pahempaa?

Juuri siitä on kyse. Pelkoni koskee väkivaltaisen yhteenoton mahdollisuutta, fanatismin takia mielivallan kohteeksi joutumista. Että yksilönä minua ei enää kuunnella tai kunnioiteta, että en ole enää ihan tavallinen ihminen vaan jotain vähemmän, jonkin ala-arvoisen edustaja – minun tapauksessani esimerkiksi seksuaalivähemmistön edustaja.

Juuri kun huuliltani pari vuotta sitten pääsi lause, että kaikki tabut on nyt länsimaissa rikottu, tässä meillä on uusi – vai pitäisikö sanoa uusvanha – tabu: väkivaltaisen konfliktin mahdollisuus Venäjän kanssa. On hurjaa huomata, että tabu on molemminpuolinen. Suomalainen ei mielellään puhu siitä, venäläissyntyinen suomalainen ei mielellään puhu siitä – ja olen kuullut, ettei Venäjälläkään iso osa kansasta mielellään puhu siitä, oletettavasti samoista syistä kuin Spirina. Koska se on liian henkilökohtaista.

”Katotaan sitte kun niitä tappouhkauksia tulee”, sanoi Kari Ketonen. Se oli tietenkin kärjistys, hirtehinen tapa varautua pahimpaan. Minut se kuitenkin pisti miettimään, onko tämä meidän tapamme käsitellä tabua: sitä pidetään tikun päässä ja poissa silmistä aina siihen saakka kunnes ollaan edetty liian pitkälle ja yleinen vihanpito on ottanut ylivallan henkilökohtaisesta, yksityisestä.

Sumu jos mikä on ajankohtainen näytelmä, totta tosiaan.