Teksti: Louna-Tuuli Luukka

Kuva: Tommi Lehtovirta

 

Teatteri SudenEnne: Kasvien salattu elämä, Forum Box 14.9.2016

Ohjaus: Niina Lindroos

Esitysdramaturgia: Elina Minn

 

Materialistisen elämäntavan kriisi alkaa pakottaa vastahankaisempiakin ihmisiä hyväksymään, että ihmiskeskeisestä maailmankuvasta seuraava kulutus on vaarallista ja aiheuttaa monipuolista, laajaa kärsimystä nyt sekä tulevaisuudessa. Taide on luonteeseensa kuuluen reagoinut tähän. Post-humanistinen taide on noussut marginaalin keskiöön, mikä ei välttämättä tee siitä globaalin muutoksen airutta, mutta välttämättömän paradigmanmuutoksen ilmentymän kyllä, ja siksi se tuntuu huojentavalta maailmanlopun tunnelmien lomassa. Ilmiön hahmottaminen ei kuitenkaan tarkoita, että ihmiskeskeisyydestä luopumaan pyrkivä taide olisi sen helpommin lähestyttävää. Voimme ojentautua toisiin lajeihin päin koko tahdollamme, mutta emme voi todella täysivaltaisesti saavuttaa niiden kokemusta elämisestä. Mahdottoman tavoittelussa ei kuitenkaan ole mitään väärää taiteen tekemisessä. Asian yrittäminen saattaa olla kiinnostavampaa kuin asiassa onnistuminen.

Nukketeatteriryhmä Teatteri SudenEnteen Kasvien salattu elämä näyttää ihmisen, joka kurkottaa kohti kumppanuutta toislajisten eläjien, kasvien, kanssa. Esiintyjä Leena Harjunpää ruumiillistaa mahdottomuutta tavoittelevan ihmislajin edustajan, joka näyttää elävän kuin parisuhteessa kookkaan peikonlehden kanssa. Kasvi ei ole aito, vaan nukke, kuten taitavat olla muutkin esityksessä esiintyvät kasvit. Esityksen ihminen asettuu peikonlehden viereen kuin kotisohvalle, kietoo käsivarren tämän ympärille ja sytyttää kirkasvalolampun, jonka edessä ihmisestä ja kasvista muodostuva kaksikko näyttää televisiota katsovalta pariskunnalta. Kuvan voisi nähdä traagisena yksinäisyyden kuvauksena, mutta kehystys lajienvälisistä suhteista on riittävän vahva siihen, että näin ei käy. Esityksestä ei muutenkaan välity angsti eikä suru. En voi väittää, että uskoisin kuvan hahmojen kumppanuuteen, mutta jos jokin kokemani tunne olisi nimettävä, se olisi empaattinen toiveikkuus ihmishahmon puolesta, että tämä todella kokisi yhteisyyttä peikonlehtensä kanssa.

Seuraavassa kohtauksessa ihminen viettää joulua kasvinsa kanssa. Hän avaa petteripunakuonokuvioisen lahjapaketin kasvilleen, mikä on tietysti järjetön teko. Tunnistan tilanteen omasta elämästäni. En sentään ole antanut lahjoja kasveilleni, mutta joulunviettoon on kuulunut, että lemmikkini ovat saaneet parempaa ruokaa syödäkseen, vaikka eihän niille ole olemassa sellaista asiaa kuin juhla. Se selittyy tosin sillä, että tuntuu reilulta, että jos ihmiset syövät paremmin, niin niiden kanssa elämään pakotetut eläimetkin syövät paremmin. Joulun alla markkinoidaan kuitenkin lahjoja myös lemmikeille ja muistan lapsena olleeni vieraana koiran syntymäpäivillä. Esityksen lahjapaketista paljastuu sumutepullo, jolla ihminen suihkuttelee vettä rakkaansa lehdille. Miksipäs ei. Kohtauksessa näkyy yksi ihmisen ja toislajisen välisen tasa-arvoisen suhteen mahdottomuus: ihminen ei pääse kulttuuristaan eroon. Sen sijaan, että ihminen olisi hankkinut tarpeellisen sumutepullon ja ottanut sen käyttöön tavallisena tiistaina, hän kääri sen lahjapaperiin, jonka näki vain omilla silmillään ja otti sen juhlan hetkenä itse pois. Ilman kontaktia teemme tällaisia asioita vain itseämme varten. Kysymys post-humanistisesta taiteesta on, että voiko se koskaan olla muita kuin ihmisiä varten.

En tiedä, kertooko se enemmän itsestäni vai esityksestä, että luin ihmisen suhdetta kasveihin romanttisen rakkauden eri puolien kautta. Kauempana yleisöstä lavalle oli kaktus, jonka laella, tai päässä, oli punainen, kukkamainen hörsö, kuin Frida Kahlolla ikään. Koska esityksen kasvit olivat nukkeja, eli henkilöitä, näin koristellun kaktuksen eksotisoituna kaipuun kohteena. Sen kuviteltua hemaisevuutta korosti, että se sai ylleen magentanväriset kitschvalot. Ihminen näytti kaktukselle vesivärimaalausta, jossa alastomalla ihmishahmolla oli juuria jalkoina ja lehviä käsinä. Ymmärsin tämän omakuvana, itsen paljastamisena, mikä on ihastuneen ihmisen riskialtis teko. Tulkintani, että peikonlehti on esityksen ihmisen elämänkumppani ja kaktus taas ujon ja eroottisen rakkauden kohde, voi olla banaali, mutta en päässyt siitä eroon.

Kun ihmisen voimakas suuntautuminen kasvien suuntaan oli voimakkaasti pedattu, eväsrasian esiin ottaminen herätti heti odotukseni. Mitä tuo kasveille omistautuva ihminen syö? Lihaa? Ehdin hetken rakentaa tulkintoja rasiasta kaivetusta makkarasta (jonka olin tunnistavinani tofugrilleriksi), ikonisesta lihansyöjän ruoasta. Mietin, väittävätkö tekijät, että on lopulta toivotonta yrittää valita ja poisvalita eettisintä mahdollista ravintoa flooran ja faunan keskuudesta. Ennenkuin ehdin provosoitua päättelyketjustani, muistin käsiohjelmatekstissä kerrotun tarinan elektroniikkainsinööri Lawrencesta, johon esitys osittain perustuu. Lawrence oli äänittämässä villikaktusten viestejä itse rakentamillaan rekisteröintilaitteilla vuonna 1971. Evästauolla, makkaranpuraisun hetkellä, hänen laitteidensa signaalit muuttuivat. Hämmennyksestä seurasi Lawrencen usko sen mahdollisuuteen, että linnunradan liikkeellä oli vaikutusta kasvien, tarkennettuna kaktuksen, vastaanottamiin signaaleihin. Koska en tunne tarinaa sen paremmin, en myöskään voi tavoitella sen logiikkaa tämän enempää.

Signaali lopulta katkeksi. Esityksen ihminen yritti uutterasti löytää yhteyttä uudelleen. Harjunpää tanssi liikekielellä, joka vaikutti syntyneen peikonlehdestä inspiroituneena. Hän ympäröi suuren kasvin liikkeillään, ilman vastakaikua. Kun hän puki nuken ylleen ja siten luopui osittain omasta ihmisyydestään, myös kasvi alkoi elää ja tanssia ihmisen kanssa. Esitys päättyi kohtaukseen, jossa kaktukselle näytetyn paljaan kasvi-ihmishybridin kuvan näköinen pieni nukke upposi akvaarioon, jossa veden mukana liikehti köynnösmäisiä kasveja. Saavuttiko ihminen oman utopiansa yhteisestä elämästä ja tietoisuudesta kasvikunnan kanssa, vai menettikö hän tietoisuutensa ihmisyydestään, joka on erotettu toisista lajeista?