Laurie Anderson & Lou Reed: The Yellow Pony and Other Songs and Stories
Huvilateltta 30.8.2009, Helsingin Juhlaviikot
Minä rakastan Laurie Andersonia. Olen rakastanut häntä aina siitä lähtien kun oivalsin, että musiikki on muutakin kuin pelkkiä listahittejä, tarkkaan ottaen vuodesta 1987. En koskaan kuvitellut, että minulle tulisi mahdollisuutta nähdä häntä livenä, mutta tässä minä kuuntelen hänen sound checkiään Huvilateltan ulkopuolella, loppukesän auringonpaisteessa. En ole tuntenut tällaista totaalista faniutta pitkään, pitkään aikaan.
Laurie lähti liikkeelle viulusta, taidegalleriataiteesta. 1981 hän ilmestyi sattumalta Englannin listoille laulullaan O Superman. Sen piti olla vain kokeilu mutta pop-musiikista tuli pysyvä osa Laurien taidetta. Näistä äkkivääristä ja kekseliäistä levytyksistä minäkin hänet parhaiten tunnen. Ne olivat oheistuotteita Laurien multimediaspektaakkeleihin, joissa yhdistyivät elektroninen ja akustinen musiikki, ääni- ja videotaide, tanssi, teknologiset keksinnöt, tarinankerronta ja runous. Jotain Laurien monialaisuudesta kertoo se, että 1980-luvun läpilyöntivuosina hänestä kirjoittavat Suomessa niin rocklehti Soundi kuin Taide-lehtikin. Huvilateltan eteen kertyvistä ihmisistä voi huomata että Laurie on vaikuttanut useaan sukupolveen, yleisön ikäjakauma on noin 20 – 60 vuotta. Minusta hän on 1980-luvun ilmiö. Se haisee yleisöstä.
1990-luvulla Laurie siirtyi spektaakkeleista minimalismiin ja etualalle tuli se, mikä mielestäni on Laurien taiteen ytimessä; tarinankerronta. Jokin siinä asetelmassa, että lavalla on vain nainen, kone ja tarina, puhuttelee minua. Se on hyvä kuva. Siinä on jotain kiihottavaa ja nykyaikaista. Aivan kuin hän olisi aikalaistarinoiden dj. Omaperäinen, vitsikäs, kevyt, yhtäkkiä pelottavan syvällinen ja niin very cool. Kaikkea mitä minä olen aina halunnut olla. Minä olen aina halunnut olla Laurie Anderson. Enkä varmasti ole ainoa, ajattelen, kun tapaan avecini Titta Halisen ja menemme Huvilateltan portista sisään.
Kauko Röyhkä marssii jo salin puolelle. Tuolla istuu Tove Idström. Katariina Numminen naputtaa minua selkään ja pyytää ottamaan lippalakin päästä, muuten hän ei näe lavalle. Siellä on kolme konepöytää. Vasemmalla on Andersonin kosketinsoitin-tietokone yhdistelmä, keskellä on elektronisti Seth Calhoun laitteet ja oikealla Lou Reedin koneet. He kävelevät lavalle. Laurie näyttää pieneltä postpunkkaripojalta; lyhyt tukka on pystyssä, kauluspaita, housut ovat mustat. Ulkonäön puolesta minusta tulisi ihan helposti Laurie. Lou sen sijaan näyttää t-paidassaan pökkelöityneeltä rock-ukolta, joka on juuri herännyt. He eivät sano mitään. Laurie asettaa viulun leuan alle, Loun kitararoudari ojentaa mestarille sähkökitaran. Laurie seisoo, Lou istuu. He aloittavat. He katselevat toisiaan enemmän kuin yleisöä. He näyttävät pariskunnalta. Kuvittelen kuinka he juovat kahvia aamulla jossain loft-asunnossa Manhattanilla. Nyt he yrittävät löytää yhteistä säveltä. Yhdessä esiintyminen on kokeilu, ei pariskunnan arkipäivää. Edellisen päivän Hesarin haastattelussa Laurie kertoi, että Lou ei koskaan tee mitään samalla tavalla ja että se hermostuttaa häntä järjestelmällisenä ihmisenä. Sen huomaa. Myös Lou vaikuttaa vähän hermostuneelta. ”Soita enemmän viulua”, hän sanoo yllättäen Laurielle kesken omaa kappalettaan. Laurie tekee parhaansa.Tästä Lou saa kuulla illalla hotellihuoneessa, ajattelen.
Laurie ja Lou esittävät omia kappaleitaan enemmän tai vähemmän vuorotellen, toisen säestäessä. Laurien kappaleet ovat välillä lauluja, välillä tarinoita. Lou esittää omia biisejään mutta saa ne kuulostamaan proosarunoilta tai rapilta. En tunne Lou Reedin tuotantoa niin hyvin että tunnistaisin muita kuin kappaleet I'll Be Your Mirror ja Pale Blue Eyes, jonka Laurie laulaa. Jälkeenpäin saan lukea, että yksi illan kappaleista, Junior Dad, oli pariskunnan yhdessä säveltämä. Loun biisit eivät minua liikuta. Minähän olen tullut tänne katsomaan Laurieta – ja hänen aviomiestään jonka Andy Warhol aikoinaan löysi. Kumma kyllä, sillä on minulle merkitystä.
Laurie esittelee kaikki tavaramerkkinsä: 1.) Lyyrisen, melodisen, surumielisen ja hyvin yksinkertaisesti toteutetun laulun (Progress, Maybe If I Fall). 2.) Tarinan Amerikasta, jonka hän puhuu laitteen läpi, joka muuttaa hänen äänensä matalaksi, autoritääriseksi miehen ääneksi (Beginning). 3.) Henkilökohtaisen tarinan (Story About A Story), joka kerrotaan äänimaton päälle mutta omalla äänellä. 4.) Maanisen, tarttuvan elektronisen biisin (Only An Expert, joka kertoo Amerikasta ja sokeasta luottamuksestamme asiantuntioihin). Jos Laurien kappaleet eivät ole surullisia, ne ovat aina ironisella huumorilla höystettyjä ja – yllättävää kyllä – pelottavia. Ajattelen, että se on nykyajan leiritulella eli televisio- tai tietokoneruudun ääressä paistattelevan urbaanin ihmisen pelkoa siitä ettei tämän kaiken takana ole mitään muuta kuin tyhjyyttä. Se soi Laurien kappaleissa, hän nostaa kätensä ylös kuin saarnaaja antaakseen ironiselle sanomalleen painoa, ja selkäpiitäni karmii ihanasti.
Konsertin tunnelma on intiimi ja kokeileva. Laurie ja Lou ikään kuin demoilevat. Tunnelma on latautunut mutta ei missään tapauksessa rento. Tähän on mielestäni useampikin syy. Kyseessä on selvästi klubikeikka ja meitä on minusta liikaa. Haluaisin olla lähempänä. Vieressäni istuva mies on ottanut mukaan lintukiikarit. Olen hänelle kateellinen. Akustiikassa tai äänentoistossa on minusta jotain mätää. Soundit eivät ole kirkkaita. Ja me istumme kuin kirkossa. Jokainen sekunti ihmeellisen Laurien ja hänen miehensä kanssa tuntuu tärkeältä, liian tärkeältä. Yritän nähdä ja kuulla tarkemmin, yksityiskohtaisemmin. En saa menettää elettäkään. Hartiani kiristyvät ja tuskin hengitän. Laurie ja Lou eivät puhu meille, katsovat vain toisiaan ja esiintyvät. Minulle tulee sellainen olo, että heille on yhdentekevää ovatko he nyt Kööpenhaminassa, Tokiossa vai Helsingissä. Haluaisin, että he jotenkin tunnustaisivat meidän olemassaolomme, sanoisivat vaikka hei. Mutta ei. Laurie ja Lou pysyvät kuplassaan. Jussi Liimatainen kertoo minulle myöhemmin, että kymmenisen vuotta sitten Tukholman kiekalla Laurie oli yrittänyt naurattaa yleisöä imitoimalla tyhjää hetkeä new yorkilaisissa cocktailtilaisuudessa kun teennäinen nauru- ja puhetäyte hetkeksi taukoavat eikä kukaan tiedä mitä pitäisi sanoa. Se ei ollut kenestäkään hauskaa Tukholmassa. Oletan että hekin istuivat kuin kirkossa. Ehkä Laurie on sen jälkeen päättänyt että skandinaavien kanssa on turha vitsailla.
Loppukiitoksissa, kun esiintyjät vihdoinkin kääntyvät meidän puoleemme, minä liikutun. Lauriella on niin ihana hymy. Lou pysähtyy hetken mielijohteesta näyttämään voitonmerkkejä ja köpöttelee lavan taakse. Minä olen myyty. Mutta kuitenkin tyhjä. Konsertti oli ja meni. Aivan kuin en olisi siellä ollutkaan. Nyt voin sanoa kaikille, että olen nähnyt hänet. Kun ihmiset kysyvät minkälainen keikka oli, sanon että ihan hyvä mutta tarkoitan, että olen nähnyt hänet. Ehkä kahdenkymmenen vuoden odotukset, joiden en koskaan edes uneksinut täyttyvän, olivat liian valtavat kenenkään täytettäviksi. Voisin verrata tilannetta siihen kun näkee originaalin Mona Lisan Louvressa. Se on pieni ja etäinen teos kaukana panssarilasin takana, jota kaikki tungeksivat katsomaan – pettymys verrattuna niihin monivärisuurennoksiin ja versioihin, joihin tottuu. Tämän takia olen jälkeenpäin iloinen siitä, että Lou oli mukana. Hän toi konserttiin särmää. Ja kertoohan se myös siitä etteivät kokeilut ole ohitse.
Rakastan edelleen Laurie Andersonia ja odotan innokkaasti hänen uutta levyään ja menen katsomaan häntä uudelleen jos eteen sattuu, mutta en enää niin kauheasti halua olla kuin hän. Se tekee minut vähän surulliseksi.
Janne Saarakkala
