esityslogo_e_yellow

teksti: Pilvi Porkola

Performanssia ei perinteisesti ole pidetty hauskana lajina. Kun katsoo performanssitaiteen ikoneita, esimerkiksi Chris Burdenia tai Joseph Beuysia, näen vakavahkoja miehiä aseen tai kuolleen jäniksen kanssa. Marina Abramović performanssit eivät ole tehneet poikkeusta, hän pukeutuu usein mustaan tai punaiseen ja tiedämme, että hän osaa käyttää veistä. Siksi olikin erityisen hauskaa löytää YouTubesta klippi, jossa Marina Abramović kertoo vitsin.

Videolla Abramović on kädessään hehkulamppu ja hän toteaa, että on olemassa monia vitsejä hehkulampuista, niin juutalaisvitsejä kuin irlantilaisvitsejäkin, mutta kukaan ei ole koskaan kertonut hehkulampuista performanssivitsiä. Vitsin rakenne on siis kaikille tuttu: kuinka monta blondia/juutalaista/asianajajaa/nörttiä/budhhaa/humanoidia tarvitaan vaihtaman hehkulamppu? Sen sijaan että Marina aloittaisi vitsin kaavan mukaan, ”kuinka monta performanssitaiteilijaa…”, hän aloittaakin kysymällä: ”Kuinka monta hehkulamppua tarvitaan…”. Tajutessaan mokansa, Marina repeää nauramaan ja aloittaa alusta. Mutta jälleen hän sekoilee sanoissaan, unohtaa repliikkinsä ja aloittaa taas. Tämä toistuu kymmenkunta kertaa, Marina yrittää muistaa vitsiä, mokaa, luovuttaa ja ryhdistäytyy jälleen. Lopulta hän saa kerrotuksi vitsin. Vitsi on tässä vaiheessa jo toisaalla, ei siinä mitä hän kertoo, vaan siinä, miten hän sen kertoo. Kuten klippi on otsikoitu: ”How many hours does it take for a performance artist to tell a joke?”

Lyhyestä pätkästä voi lukea monta asiaa. Ensinnäkin sen, että vitsillä on aina rakenne ja suuri osa vitseistä perustuu rakenteelle, jonka tunnemme. Kun kertoja aloittaa, meillä on jo ennakko-oletus siitä kuinka tarina etenee. Nauru syntyy osittain odotuksesta.

Toiseksi, Marina tulee todistaneeksi minulle jotakin, mikä on iso osa nimenomaan performanssitaiteen viehätystä: mitä tahansa voi tapahtua kun valmis kaava kyseenalaistetaan. Marina kuuluu niihin performanssitaiteilijoihin jotka vannovat taiteenlajinsa autenttisuuden nimin. ”It’s real”, hän toteaa Taten esittelyvideolla määritellessään mitä performanssi on. Performanssikeskusteluissa performanssitaiteen autenttista luonnetta vakuutellaan kiusallisenkin usein. Sen sijaan että autenttisuuden todistelu kertoisi jotain olennaista performanssitaiteesta, sen avulla rakennetaan arvojärjestystä ja osoitetaan paremmuutta suhteessa muihin taiteenlajeihin. Autenttisuudella tarkoitetaan usein, että siinä missä esimerkiksi perinteinen teatteri perustuu harjoittelulle, illuusion luomiselle ja esiintymiselle (merkityksessä pretending) performanssin tavoitteena on toteutua reaaliaikaisena toimintana ilman illuusiota. Suhteessa kuvataiteen stabiileihin veistoksiin ja seinille ripustettuihin maalauksiin, artefakteihin, performanssin ”tosi” tarkoittaa paikkaan, aikaan ja ruumiillisuuteen sitoutuvaa taidetta. Itse olen monesti kuitenkin ajatellut, että autenttisuuden määrittely viittaa nimenomaan modernismin keskusteluihin ja aikakauteen, jolloin vielä uskottiin että joku asia on alkuperäinen ja ”real”. Postmodernista tai konstruktivistisesta näkökulmasta aitouden vakuuttelu kuulostaa lähinnä eksoottiselta; kaikkihan on kierrätettyä, esitykset viittaavat tosiinsa, rakentuvat suhteessa toisiinsa. Ymmärrämme esityksen, olipa kyse sitten esitystaiteesta tai performanssitaiteesta, koska olemme nähneet muita vastaavan kaltaisia esityksiä. Länsimaissa Coca-Cola ”is the real thing”.

Kertoessaan vitsiä Marina tulee kuitenkin käytännössä todentaneeksi, mitä performanssitaiteilijan tosi voisi olla. Se on erehtymistä, sanojen unohtamista, tipahtamista ja tyhjä katse. Se on epäonnistumista suhteessa odotuksiin ja konventioon. Ja silti se on mitä suurimmassa määrin onnistumista. Marinan vitsi onnistuu naurattamaan, vaikka nauru syntyykin jostain muusta kuin mitä oletettiin. Hän tekee sen minkä performanssitaiteilijat monesti hyvin taitavasti tekevät; luovat taitamattomuudesta jotain uutta ja hienoa.

Mutta mikä vitsissä on tietysti parasta, on sen itseironia. Marina Abramović on yksi tunnetuimpia performanssitaiteilijoita, moneen kertaan kuningattareksi tai performanssin grand old womaniksi tituleerattu. Marinan performanssit eivät lähtökohtaisesti ole vitsailevia, vaan monella tapaa nimenomaan ruumiinrajoja koettelevia ja kestollisia. Vuonna 2010 hän esimerkiksi istui Momassa New Yorkissa kolme kuukautta, viitenä päivänä viikossa, kahdeksan tuntia päivässä ja katsoi ihmisiä silmiin, yhtä kerrallaan. Marinan performanssit ovat jyhkeitä, ja vitsinkertomisen hienous on myös juuri tässä: nauraessaan itselleen Marina nauraa samalla ikonisuudelleen.