KIASMA-TEATTERI
TUIJA KOKKONEN/MAUS&ORLOVSKI:
ESITYS MERNÄKÖALALLA (KOIRAN KANSSA/KOIRALLE) –II MUISTIO AJASTA
Vivecan Evita (Eka), Sini Haapalinna, Jukka Hytti, Kaisa Illukka, Tuija Kokkonen, Tomi Suovankoski, Robin Svartström, Tuire Tuomisto
Millaisen kokemuksen tarjoaa esitys, joka perustuu pikemminkin esille asettamiseen kuin esiintymiseen ja lähistöllä oloon läsnäolon sijaan? entä mitä jää käteen katsojalle, jolle annetaan vapaus muodostaa saatavilla olevista elementeistä oma esityksensä? Tuija KoKKosen ja Maus&orlovsKin Esitys merinäköalalla (koiran kanssa/koiralle) tarjoaa yhden vastauksen näihin kysymyksiin.
Kahdesta itsenäisestä osasta koostuva teos on osa Kokkosen ohjaamaa sarjaa Muistioita ajasta, joka tutkii kolmen esityksen voimin aikaa ja kestoa inhimillisestä ja ei-inhimillisestä näkökulmasta. työryhmä on sijoittanut sen ennalta jonnekin teatterin, performanssin, Live Artin ja ympäristötaiteen välimaastoon, mutta se, mistä kontekstista käsin se kullekin avautuu - ja avautuuko se ylipäätään lainkaan - riippuu pitkälti katsojan omasta mielestä ja olotilasta: teos itse pakenee määritelmiä ja pysyviä totuuksia sekä muotonsa että sisältönsä osalta.
Ajan ja paikan rajallisuus
Ensimmäinen esitys vie meidät muinaiselle merenrannalle Jakomäen ja Kivikon väliseen maastoon. Se alkaa bussimatkalla, jonka aikana tutustumme käsiohjelmaan ja esitysalueen karttaan. Bussin ikkunasta näkyy Kiasman kylkeen maalattu teksti: ”En ihan ymmärrä”. Kaiuttimista kuuluva meren kohina sekoittuu ilmastointilaitteen hurinaan ja ulkoa suodattuviin ruuhkan ääniin.
Perille saavuttuamme retkioppaana toimiva Jukka Hytti ohjaa meidät alueen keskellä sijaitsevalle teltalle, joka toimii esityksen kokoavana pisteenä; siellä saamme ohjeet ja kuuntelulaitteet sekä kokoonnumme esityksen lopulla kuuman keiton ääreen. Lähdemme kukin itsenäiselle kahden ja puolen tunnin tutkimusretkelle maastoon. Karttaan on merkitty kuusi eri tapahtumapaikoille johtavaa, värikoodein merkittyä reittiä, joista joudun heti kättelyssä valitsemaan omani. Tiedostaessani jatkuvaa päätöksentekoa vaativan rakenteen vaarat päätän luottaa ensisijaisesti hetkellisiin havaintoihini ja antaa esityskokemukseni muodostua oman luontoni ja käsillä olevan ympäristön ehdoilla. Pyrin vaeltelemaan esityksellisten elementtien välisessä vapaassa maastossa vailla suuntaa aina, kun katsomisen ja kokemisen velvollisuudet hellittävät.
Tapahtumarastien ja näiden välillä suunnistamisen varaan rakennettu kaari on esityksen kantavaksi rakenteeksi melko löyhä, ja se jättää katsojalle paljon valinnanvaraa. Oman rytmin kuuntelu ja sen ehdoilla kulkeminen vaatii silti annoksen röyhkeyttä tai välinpitämättömyyttä. Se, millä tavoin ja kuinka kuuliaisesti kukin rastinsa suorittaa, määrittää yksilöllisen esityskokemuksen rytmin ja laadun, minkä johdosta katsojan suhde annettuun vapauteen ja määrittelemättömyyteen muodostuu nopeasti esityksen keskeiseksi teemaksi.
Huomaan stressaantuvani käytettävissä olevasta kokonaisajasta, joka minulle on ilmoitettu. Vaikka aikaa on käytettävissä kolmisen tuntia, muutaman rastin jälkeen alan laskea, kuinka paljon aikaa voin käyttää kunkin jäljelläolevan rastin kohdalla: en halua jättää yhtään väliin. Lopulta arki-minäni, kelloa tuijottava suorittaja, ottaa vallan ja palauttaa esityksen ajan arkiseen aikakokemukseeni. Esityksen aika ei tunnu kiireettömältä, ja oma kokemukseni kestosta pikemminkin korostaa inhimillisyyttä kuin vie siitä poispäin.
Ei-inhimillinen kesto tulee kuitenkin minulle näkyväksi esityksessä mukana olevan koiran myötä. Lähimpänä telttaa sijaitsevalla oranssilla rastilla Robin Svartström siivoaa kallioon louhitun luolan suulle muodostuneesta lammikosta jätteitä. Laudanpätkien ja pyöränraatojen noukkimisen lomassa Svartström jähmettyy pitkiksi ajoiksi patsasmaiseen asentoon ja jää tuijottamaan horisonttiin. Puuhun sidottu, märkänä vikisevä koira puolestaan tuijottaa herkeämättä jähmettynyttä isäntäänsä. Se ei tunnu ymmärtävän, että Svartsröm näyttelee.
Esityksen reviiri rajautuu lännessä pieneen lentokenttään, jonka läsnäolo tekee ihmisen vaikutuksen erityisen tiettäväksi muutoin kohtalaisen luonnontilaisella alueella. Kiitoratojen ylle kohoavan kallion reunalle on sijoitettu pöytä sekä sen ääreen kaksi tuolia, joista toisella istuu esiintyjä ja joista toinen on tyhjänä minua varten. Esiintyjä tuijottaa liikkumatta edessä levittyvää laaksoa aurinkolasit päässä. Istun hänen viereensä ja jään tuijottamaan pöydälle asetettua ajanottokelloa, joka lähestyy sekunti sekunnilta H-hetkeä. Koen ainoan kerran esityksen aikana inhimillistä samaistumista - olemmehan me ainakin hetken rinnakkain saman näyn äärellä. Mitä ajan huvetessa nollaan tulee tapahtumaan, kenen aikaa kello mittaa? Ajan vähenemisen vääjäämättömyys saa minut tuntemaan oloni jännitteiseksi ja tietoiseksi siitä tuhosta, jota eri puolilla maapalloa näiden sekuntien ja minuuttien aikana tapahtuu. Vastoin odotuksia sivilisaation paino tuntuu Kivistössä paljon raskaammalta ja ahdistavammalta kuin kaupungissa; mietin, milloin edessäoleva lentokenttä tulee häviämään maan pinnalta ja miltä maisema sen jälkeen näyttää.
Esityksen reunoilla
Esityksellisiä elementtejä on kaikkiaan melko vähän. Opasta lukuunottamatta esiintyjät ovat sijoittuneet maastoon esineiden tapaan: he näyttäytyvät katsojalle mykkinä ja sisäänpäinkääntyneinä, kohdistaen katseensa poikkeuksetta tästä poispäin ja sulkien tämän oman maailmansa ulkopuolelle. Kokemuksen ydintä kalvaa ulkopuolisuuden tunne, joka saattaa saada katsojan sulkeutumaan yksityisten maailmojensa pariin ja kokemaan yhteisyyttä pikemminkin paikallisten ohikulkijoiden kuin esiintyjien tai muiden katsojien kanssa. Mikäli katsoja tuo mukanaan näyttämötaiteelle tyypillisen tavan kiinnittyä inhimillisyyteen ja esiintyjän ja katsojan väliseen vuorovaikutukseen, esiintyjäntyön laatu muodostuu keskeiseksi kokemusta määrittäväksi kysymykseksi. Kuinka poissaoleva esitys voi olla, ennen kuin se lakkaa kokonaan olemasta esitys?
Monet tapahtumista ja tapahtumattomuuksista asettuvatkin vähäeleisyydessään ja installaationomaisuudessaan luontevammin ympäristö- kuin esitystaiteen piiriin. Samoin ulkopuoliseksi jäävän katsojan osa on helpompi mieltää kuvataiteen kontekstista käsin: näyttelyvieraan näkökulmasta katsottuna teoksen mykkyys ja etäisyys tuntuvat jostain syystä hyväksyttävämmiltä, eikä sen sisällön jääminen omien assosiaatioiden varaan turhauta samalla tavoin. Vahvimman jäljen jättävät silti osioista ne, jotka asettavat katsojan harkittuun ja jollain tapaa aktiiviseen suhteeseen läsnäolevan ympäristön kanssa sekä lataavat asetelman ohjaamalla tämän havaintoa ja olemista.
Hajakivien ja -puiden reunustamalla kallioaukealla minua pyydetään kuvittelemaan, mitä kyseisellä paikalla on seuraavana päivänä, viikon, kuukauden, vuoden, sadan, tuhannen, sadan tuhannen tai miljardin vuoden päästä. Tehtävä haastaa mieltämään maapallon muutosta ja sitä määrittäviä ilmiöitä mittakaavassa, joka on ihmiselle mahdoton hahmottaa. Kuvitellessani paikan olemusta kahden tuhannen vuoden kuluttua tunnen helpotusta ajatellessani, että silloin paikalla tuskin on ketään ajan kulkua ja tapahtumien suuntaa manipuloimassa ja että ihmislaji lienee tuolloin jo siirtynyt kadonneiden lajien joukkoon. Kurkkua kuristaa vähän, yksinkertainen ajatus saa minut tajuamaan oman rajallisuuteni. Silmänräpäys, eikä kukaan edes muista olemassaoloani tällä planeetalla. Olo on samanaikaisesti lohdullinen ja lohduton.
Korvalapuista kuunneltavat mp3-äänitteet koostuvat kuunnelmista, joiden taustalla soi bussin kaiuttimista tuttu meren kohina. Käsiohjelman tekstien tapaan puheen sisältö ei pyri avaamaan esitystä, eikä sitä ole suunnattu katsojalle. Tekstit on sijoitettu tarkoituksellisesti triviaaliin; ne eivät suuntaa katsojan huomiota esityksen keskiöön vaan kiinnittävät sen horisonttiin, esityksen reunoille. ydin jää avoimeksi; sinne syntyy tavoiteltuja hiljaisuuden ja yksinäisyyden saarekkeita, ei-kommunikaation tyhjiöitä, odotusta, ei-mitään.
Kaiken esityksessä olevan tekstin merkitys jää lopulta runolliseksi: fragmentit, dialogit ja tarinat välittävät tunnelmia tyytyen ainoastaan sävyttämään esityksen sisällä liikkuvan katsojan kokemusta. Sama pätee myös installaatioissa käytettyihin esineisiin. Metsään asetellut, kuvitteelliseen aikakapseliin aiotut maisemakuvat, koristellut nenäliinat ja panda-aiheiset kitsch-esineet tuntuvat yhtälailla hellyyttäviltä, triviaaleilta tai tärkeiltä kuin mikä tahansa muukin inhimillisestä kertova. Avaruuteen lähetettäväksi tarkoitetun, haalistuvaa maailmaa edustavan kapselin sisältö muodostuu analogiaksi esitykselle ja sen liepeille sijoittuville teksteille: kaikki, mitä sanomme tai teemme, muuttuu lopulta tuhkaksi.
Koira ja ihminen kaupungin katolla
Teoksen toinen osa sijoittuu Kodin Anttilan parkkihallin katolle, mahdolliselle tulevalle merenrannalle. Paikanvalinta avaa minulle odottamattomia ja tuoreita näkymiä tuttuun ja läpikotaisin kaluamaani kaupunkimaisemaan. Esityksen suurin anti onkin sen mahdollistama katuelämän havainnointi lintuperspektiivistä: jään pitkäksi aikaa seuraamaan liikenteen ja ihmismassojen johdonmukaista liikehdintää tiukasti rajatussa katutilassa pohtien kaupunki-ihmisen selviytymistä itse itselleen luomassa ympäristössä ja ekosysteemissä. Tämä tarjoaa poikkeuksellisen hyvän näköalan inhimilliseen toimintaan ja ihmisluonnon toteutumiseen ylipäätään. Sivilisaation tuntu on kevyempi kuin metsässä, kaupunki vaikuttaa yhtä pieneltä ja äärelliseltä kuin ihmisen elämä.
Luonnonympäristöön sijoitettuun esitykseen verrattuna itse paikka korostuu tässä esityksessä enemmän: se pyrkii jopa varastamaan huomion esitystä varten rakennetuilta elementeiltä ja tapahtumilta. Parkkitasanteelle on siroteltu pieniä installaationomaisia esinekokonaisuuksia, jotka kaikki viittaavat tavalla tai toisella luontoon ja erityisesti siellä äskettäin tapahtuneeseen esitykseen. tässä mielessä ensimmäinen esitys työntyy toisen sisään, kun taas tämä tyytyy pitkälti kommentoimaan ensimmäisen teemoja tuomatta niihin varsinaisesti mitään uutta. Esiintyjien tehtäväksi jää suunnata oma ja yleisön katse tasannetta ympäröivän suojakaiteen läpi ympäröivään maisemaan, toiseen ”luontoon”. Hahmoina he jäävät vielä etäisemmiksi ja irrallisemmiksi kuin ensimmäisessä osassa, jossa kullakin oli selkeä oma roolinsa.
Robin Svartström ja Sini Haapalinna puhaltelevat Kaisaniemen katolla saippuakuplia, koira ajaa kuplia takaa ja haukkaa niitä suuhunsa minkä kerkeää. Ajattelen, että leikki on lahja koiralle. Tekee mieli osallistua leikkiin, taputella koiraa, mutta koska olen esityksessä, en löydä tapaa jolla lähestyä.
Mahdollisen horisontit
Työryhmä mainitsee keskeisiksi lähtökohdikseen ajan lisäksi sään ja potentiaalisuuden, jotka ovat kumpikin omalla tavallaan sekä ajallisia että paikallisia ilmiöitä. Esityskontekstissa potentiaalisuus voidaan mieltää myös esityksen kykynä saada katsoja astumaan oman arkiolemisensa kynnyksen yli ja kohtaamaan itsessä ja ympäröivässä todellisuudessa piilevät mahdollisuudet, jotka eivät ole tavoitettavissa ilman taidetta. Mahdollisuus hyödynnetään tässä esityksessä vain puolittain: avaimet tuntemattoman ja merkittävän kohtaamiseen annetaan katsojalle pikemminkin viitteiden kuin kokonaisvaltaisten kokemusten muodossa. Kevyehkön otteen ansiosta myöskään mahdollisen katastrofin uhka ei juuri nostata pilviä satunnaisen katsojan ylle.
Sää ja sen muutosten tarkkailu tuovat kuitenkin kumpaankin esitykseen voimakkaan ajallisen ulottuvuuden muistuttamalla katsojaa päivän kulusta ja kokemuksen hetkellisyydestä. Yleisö on alati sään armoilla, ja katsomiskokemuksen kesto ja laatu määrittyvätkin pitkälti vallitsevien olosuhteiden mukaan. tässä käsitellyt esityspäivät olivat kauniita ja aurinkoisia, minkä myötä sää tukee muuta havainnointia viemättä koskaan pääosaa huomiosta. Voimakkaassa iltavalossa kylpiessään sekä muinainen että tuleva merenranta vaikuttavat lähes epätodellisilta, mikä vahvistaa kokemuksen irrallisuutta ja keveyttä; edes luonto itse ei vaadi kohtaamaan todellisuutta.
Esityspari asettaa katsojan menneen ja tulevan ajan väliseen polttopisteeseen tarjoamalla tälle näkymän sekä osin muinaiseen mutta alati muuttuvaan luonnonympäristöön että nykyiseen, jo muutoksilla kyllästettyyn ja peruuttamattomasti tulevaan suuntautuneeseen kaupunkitilaan. Näiden kahden horisontin välissä tasapainottelu voisi saattaa katsojan ottamaan kantaa omaan asemaansa elinympäristössä, joka on vääjäämättä ajautumassa yhä kriittisempään tilaan. Teos tyytyy kuitenkin ohjaamaan katsoja-kokijaa lempein käsin, horjuttamatta tämän olotilaa tai kyseenalaistamatta vallitsevaa asetelmaa. installaatiot kommentoivat ihmisen jälkiä ja luonnon tilaa kevyesti ja ikäänkuin erilaisia näkökulmia ehdottaen. Se, mitä katsoja esityksessä lopulta kokee ja mitä hän saa siitä irti, on pitkälti hänen mielensä rakenteen ja maailmankuvansa varassa, eivätkä ainakaan omat ajatukseni eksy esityksen aikana kertaakaan totunnaisista poikkeaville poluille.
Saara Hannula, arkkitehti
Janne Pellinen, esitystaitelija
