ml_lapimeno_070_29672785402_o

teksti: Janne Saarakkala
kuva:Yehia Eweis

Janne Saarakkala toimi Esitys-lehden teatterireportterina 13.-20.9.2016. Hän twiittasi kaksi päivää Espoon Kaupunginteatterin harjoituksista. Työn alla oli Tadeusz Słobodzianekin näytelmä Meidän luokka.

 

Meidän luokka on vahva ja koskettava kertomus luokkatovereista, joiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa. Tositapahtumiin perustuva tarina sijoittuu Puolaan ja kulkee vuodesta 1935 vuoteen 2003. Yhteiset lapsuuden leikit päättyvät, kun sota alkaa. Puolan miehittävät ensin venäläiset, sitten saksalaiset sotilaat. Puolet luokan oppilaista on juutalaisia, joiden aseman sota muuttaa hirvittäväksi. Toinen puoli luokasta on vastuussa juutalaisten luokkatovereiden kohtalosta.”

Edellisen luen Espoon Kaupunginteatterin tiedotteesta. Olen yllättynyt. Että keskellä kotimaisen draaman buumia joku uskaltaa kantaesittää jotain muuta. Miten virkistävää! Samalla kauhistelen, että kuinka niillä on pokkaa, miten ketään voisi kiinnostaa mikään muu kuin oman armaan kotimaamme kohtalot näinä ankeina aikoina, kun Suomen satavuotis-juhla on aivan kulman takana ja kautta maailman sydämet tuntuvat sykkivän vain isänmaille.

Mitä ihmettä Puolan meitä liikuttaa?

”Maskeeraaja Kaarina Kokkosen poika lähti Israeliin yeshiva-lukioon. #esityslehti #ajankohtaista #meidänluokka”
Teatterireportterin twiitti @RealityResCen 16.9.2016 16:42

Saavun Meidän luokka -näytelmän ensimmäiseen pääharjoitukseen perjantaina 16.9.2016 ja melkein heti ohjaaja Satu Rasila esittelee minulle maskeeraaja Kaarina Kokkosen ja kertoo että tämän poika on hiljattain kääntynyt juutalaiseksi ja muuttanut Israeliin opiskellakseen uskonnollisessa yeshiva-lukiossa.

Kun haastattelen Kokkosta, hän kertoo ettei ole itse juutalainen eikä hänen ex-mieskään, pojan isä, ole erityisen uskonnollinen vaikka onkin juutalainen ja kotoisin Israelista.

”Poika kasvoi siis ihan normaalissa tapakristillisessä perheessä mutta halusi yllättäen vaihtaa juutalaiseen kouluun ennen kuudetta luokkaa ja kääntyi sitten juutalaiseksi. Elokuussa hän muutti Israeliin”, Kokkonen kertoo.

Pojan kääntymys on hänelle mysteeri. Kun kysyn häneltä millä tavalla Meidän luokka on puhutellut häntä henkilökohtaisesti, Kokkosta alkaa itkettää.

”Kun mä vein poikaani lentokentälle, hän sanoi mulle että hänellä on sellainen fiilis, että hän on Raamatun Abraham, joka lähti johdattamaan valittua kansaa Egyptistä takaisin Israeliin. Ja Meidän luokassahan on Samuel Karlssonin esittämä Abram, joka muuttaa Yhdysvaltoihin. Joka kerta kun se lähtee sinne jenkkeihin näytelmässä, mä itken.”

Ennen muuttoa Kokkosen poika antoi Karlssonille roolin raaka-aineeksi oman mustan kipansa (päälaen peittävä päähine).

”Se on oikee ortodoksijuutalaisten käyttämä kipa”, Kokkonen tähdentää.

”Timo Torikka: Meidän luokassa käsittelen Syyrian uutisia, joita en muuten pysty käsittelemään. #espoonteatteri”
Teatterireportterin twiitti @RealityResCen 16.9.2016 17:14

Lauantaina 17.9. työryhmä tekee päivällä korjauksia illan toista pääharjoitusta varten. Harjoituksen päätteksi saan näyttelijä Wanda Dubielilta, joka esittää Meidän luokassa Doraa (1920–1941), viisitoista minuuttia. Varttimme aikana selviää, että Dubielin isä on puolalainen ja että Dubiel on saanut nimensä puolalaisen tätinsä Wanda Dubielin mukaan, joka kuoli viisivuotiaana. Miten se tapahtui, siitä on Dubielin mukaan erilaisia legendoja mutta ei minkäänlaista faktaa, tädistä ei ole säilynyt kuolintodistusta eikä edes valokuvaa jälkipolville. Sukutarinan mukaan Dubielin isoisä poltti suvun papereita Auschwitzin keskitysleiriltä palattuaan, ja papereita on tuhottu myös puolalaisissa virastoissa.

”Mä edustan Meidän luokassa tätä mun epämääräisissä olosuhteissa kuollutta tätiä”, Dubiel sanoo roolityöstään. ”Mä samastun voimakkaasti siihen, että meillä on sama nimi. Mä teen hänet näyttämöllä olemassaolevaksi, sen elämänilon ja elämänhalun – erityisesti kun esitämme näytelmässä lapsia, jolloin mä voin samastua viisivuotiaaseen – mutta koko roolikuljetus perustuu tätiin.”

Dubiel ei tiedä miksi hänen isoisänsä joutui Auschwitziin.

”Sukutarinan mukaan, kun venäläiset vapauttivat keskitysleirin vangit, isoisä käveli kotiin”, Dubiel kertoo. ”Minun isäni oli avannut hänelle oven eikä perhe ollut tunnistanut häntä. Ovensuussa oli seissyt langanlaiha mies, päällään venäläisen upseerin palttoo. Isoäidille isoisä oli sanonut, että minä olen sinun miehesi, ja isoäiti oli pyörtynyt siihen paikkaan.”

Puolalaisten sukulegendojen lisäksi Dubielista tuntuu, että hän kuljettaa mukanaan näytelmässä myös äidin puoleisen suvun kokemuksia talvi- ja jatkosodasta. Hänelle Meidän luokassa käsiteltävä aihe on geeneissä periytyvä sukupolvikokemus.

Samaan kokemukseen tarttuu myös näyttelijä Seela Sella, joka esittää näytelmässä Rachelkaa (1920–2002). Häntä ehdin haastatella ennen toisen pääharjoituksen alkamista.

”#seelasella a itkettää koko ajan: ’Puran #meidänluokka ssa tunnetta, jolle ei löydy sanoja.’ @EspoonTeatteri”
Teatterireportterin twiitti @RealityResCen 17.9.2016 18:25

”Tää näytelmä on mulle trauman purkamista”, Sella tiivistää. ”Siksi mua itkettää koko ajan. Mä olen niin onnellinen siitä, että mä saan purkaa näitä asioita, jotka on kasaantunut muhun kymmenien vuosien aikana.”

Kun edesmennyt näyttelijä Elis Sella pujotti Seela Sellan sormeen sormuksen vuonna 1962, naimakauppa sinetöi Sellan kääntymisen juutalaisuuteen. Siitä lähtien Sella on kokenut juutalaisuuden läheiseksi.

”Mä tunnen olevani juutalainen, suomalainen, hämäläinen, tunnejuuria on vähän siellä täällä”, hän selvittää. ”Mun lapsilla, joista toinen asuu Israelissa, on myös kaksois-identiteetti, hekin ovat suomenjuutalaisia.”

Eliksen kautta Sellalla on yhteys myös Puolaan.

”On sattumaa, että Elis syntyi Suomessa. Hänen puolalainen isoisänsä oli palveluksessa Venäjän tsaarin armeijassa ja asemapaikaksi osoitettiin Suomi. Yhtä hyvin se olisi voinut olla Valko-Venäjä, Latvia tai Liettua.”

Sellan mielestä Meidän luokka puhuu juuri sattumasta tai kohtalosta, siitä miten vähän ihmisellä loppujen lopuksi on historian käänteissä valinnan vapautta.

”Jokaisen näytelmän henkilön – ja ehkä katsojankin – on pakko jossain kohdin tätä näytelmää ajatella sitä mitä hän itse olisi tehnyt toisen asemassa ja ymmärtää miksi se ihminen teki niin, ja nähdä että totuus riippuu paljon siitä kenen kannalta sitä katsoo.”

Sella kokee suurta rakkautta ihmisiä kohtaan, joita työryhmä näytelmässä esittää.

”Mä tiedän miltä juutalaisista tuntuu kun ne tulee katsomaan tätä näytelmää”, hän lisää. ”Perisuomalainen tuntee ehkä eri tavalla, mutta ei saa unohtaa että vanhempi polvi kuljettaa mukanaan Suomen sisällissodan tapahtumia. Minä ainakin kuljetan, ja mun lapset kuljettaa. Vuonna 1918 ei aina kysytty mille puolelle sä haluat, ei ollut valinnanvaraa – ei voinut olla ottamatta kantaa.”

Toisin sanoen Sellan mielestä Meidän luokassa selvitetään Puolan tunnehistorian ohella myös Suomen tunnehistoriaa, kuljetetaan sukupolvitraumojen muistoa eteenpäin taiteen keinoin. Näin voimme ymmärtää omien vanhempiemme, isovanhempiemme ja sitä edeltäneiden sukupolvien valintoja ja kokemusta.

”Historia ei ole vain vuosilukuja vaan elävien ihmisten kokemaa suurta draamaa”, Sella sanoo. ”Ja ne kokemukset on meissä jokaisessa.”

”Läpimenon jälkeen lukiolaiset itkevät: ’Se oli niin totta.’ #meidänluokka #esityslehti #espoonteatteri #ajankohtaista”
Teatterireportterin twiitti @RealityResCen 16.9.2016 21:42

Voisi melkein luulla, että ohjaaja Rasila on pyytänyt Kokkosen, Dubielin ja Sellan työryhmään heidän taustojensa takia mutta se on sattumaa, minulle vakuutetaan. Niin tai näin, kahdessa päivässä Puola tulee minua lähemmäksi. Haastattelemieni naisten henkilökohtaisten yhteyksien läpi katsottuna Puolan historia ja sen luomat kohtalot tuntuvat läheisiltä. Kenties siksi, Sellaa lainatakseni, että ne kokemukset ovat jo minussa. Tässä mielessä Meidän luokka on aina ajankohtainen näytelmä. Sen esittämiä tragedioita tapahtuu koko ajan ja kaikkialla. Ja minä, siinä missä kaikki muutkin, kannamme niitä mukanamme, jos emme omasta takaa niin sitten veren perintönä.