muistelmia

Panu Varstala: Punk, Esitystaiteen markkinat 6.4.2013

Mysteeriteatteri: Varokaa, Punk tulee!, ohj. Mikko Niemistö 17.4.2013

 

teksti • Louna-Tuuli Luukka

kuva • Elina Niemistö

 

Kun taide käsittelee punkia, ovat aitoutta havainnoivat tuntosarvet erityisen ojossa. Skeptinen rockpoliisiasenne työntyy esiin. Kysymys siitä, ovatko tekijät punkkareita tai onko heillä punkmenneisyys, tuntuu jotenkin relevantilta. Järjellä ajatellen se ei ole vahvasti perusteltua. Ei taiteilijan tarvitse edustaa tutkimaansa kohdetta millään tavoin, pikemminkin on suotavaa, että asetelma olisi päinvastoin. Jos kuulisin dancehall-aiheisesta esityksestä, en olisi ensimmäiseksi huolissani siitä, ymmärtävätkö tekijät kyseisen alakulttuurin todellisen olemuksen. Toisaalta dancehallista en tajua mitään, punkista ymmärrän kenties häivähdyksen verran.

Joidenkin jo vuosikymmeniä sitten kuolleeksi julistama punk tuntuu herättävän ystävissään tarvetta varjella sitä ja sen puhtautta, kuin se olisi hauras ja harvinainen kukka. Punkin juroon ilmiasuun kätkeytyy kauniita hyveitä, kuten vapaus, riippumattomuus ja omaehtoisuus. Paradoksaalisesti tämä puhtaudenvalvonta on osaltaan johtanut genreorjalliseen musiikkityyliin. Itse seuraan nykypunkskeneä laiskanlaisesti, jos ollenkaan, koska en välitä kuunnella samanlaisilta kuulostavia bändejä. En ole punkkari. Jotkut suosikkiyhtyeistäni voisi luokitella punkyhtyeiksi niiden ilmaisun aggression, raa’an voiman tai muiden lajityypillisten piirteiden perusteella, mutta toisaalta ne ovat tyylilajeiltaan liian moniulotteisia läpäistäkseen puritaanisten rivien monet seulat. Näin luulen. Suurempaa asiantuntemusta voi löytää esimerkiksi Kalliossa Helsinginkadulla sijaitsevasta Lepakkomies-baarista.

Keväällä 2013 Helsingissä saattoi nähdä kaksi eri esitystä, jotka käsittelivät punkia. Toisesta, Panu Varstalan Punkista, näin demon Esitystaiteen markkinoilla, toisen, Mysteeriteatterin Varokaa, punk tulee!, kävin katsomassa Suvilahden Tiivistämössä. Kumpikin käsitteli aihetta muistelevana, ennemmin ilmiötä ulkopuolelta kuvaavana kuin sen sisältä tulevana.

 

PUNKIA ILMAN PUNKIA

Esitystaiteen markkinoilla soi väliaika- ja odotusmusiikkina enimmäkseen hardcorepunk. Valinta johtunee osittain pakosta soittaa teosto- ja gramexvapaata musiikkia, mutta se ei haittaa, sillä tämä musiikki sopii markkinatunnelmaan. Ilmapiiri on rento ja positiivinen. Panu Varstalan demo Punk on markkinat avaava esitys. Sen muoto ei ole totuttua punkestetiikkaa – se ei ole huono asia. Ennen tapahtumien alkua Varstala jakaa yleisölle tyhjiä A4-arkkeja ja kyniä. Alussa kerrotaan niiden käyttötarkoitus: tanssija Varstalan piirtäminen. DIY. Lavalla on neljä esiintyjää: kuvataiteilija Vappu Rossi, joka piirtää muita esiintyjiä esityksen aikana, kaksi muusikkoa, hanuristi Niko Kumpuvaara ja saksofonisti Joakim Berghäll (joka tuuttaa välillä kahta fonia yhtäaikaisesti), sekä Varstala itse. Rossi esittelee yleisölle kolme eri tapaa piirtää tanssijaa. Tekniikat ovat croquis, eli nopeat luonnokset koko hahmosta, ääriviivan piirtäminen niin, että aloittaa jostain kohdasta ja piirtää liikkeessä olevaa hahmoa niin pitkään, että pääsee takaisin samaan kohtaan (jolloin piirrokseen saattaa ilmaantua tavallista enemmän käsiä ja jalkoja), sekä yhden kehonosan seuraaminen. Minulle tulee vapaaehtoisesta tehtävästä mukava olo ja harhaudun hetkeksi puntaroimaan erilaisia piirtämisvaihtoehtoja.

Muusikot alkavat soittaa. Varstala huudahtaa: ”Jag ska hoppa en stund” ja ryhtyy hyppimään tasajalkaa ympyrää käsiään pyöritellen. Yritän suorittaa piirtämistä ja päädyn tylsästi lähinnä croquis-tyyppiseen piirtämiseen. Ääriviivavaihtoehto olisi ollut varmasti hauskempi. Varstala hyppii aikansa, itse olen unohtua tuhraamaan omaan paperiini, vaikka lavalla on esitys käynnissä ja elävän mallin piirtäjän tulisi katsoa piirtäessäänkin enemmän kohdettaan kuin paperiaan. Luovutan. Hengästynyt Varstalakin lopettaa hyppimisensä ja nojaa polviinsa. Hän lukee taskusta kaivamastaan paperista Atte Järvisen kirjoittaman tekstipätkän. Teksti on hauska, se summaa liikkeen olleen 1960-lukulaisuuden kainalossa syntynyt kapina, jolla oli huonommat laulut. Punkmusiikista puhuminen ”lauluina” arveluttaa, mutta mikäpä siinä. Tekstin ehdotus nykypäivän vastineeksi punkille naurattaa ääneen. Keskisormen näyttelemisen joka suuntaan hoitavat persut, pitkällevietyä epäsosiaalisuutta edustaa Nalle Wahlroos, vanhempien sukupolven arvomaailmaa taas järkyttävät rajusti Kokoomusnuoret. Varstala esittää liikkeen elinkaarta kuvaavan tanssin, näin käsitän. Koska markkinoilla esitysten kesto on rajattu 20 minuuttiin, emme näe enempää.

Vaikka pidän siitä, että esityksen muoto ei viittaa rockkulttuuriin, jään miettimään mikä on muodon suhde aiheeseen. Harmittaa, että kokonainen esitys tulee jäämään näkemättä. Ja miksi olen helpottunut siitä, että punkkaripuvustus ja räyhä esityksestä puuttuivat? Milloin minusta on tullut aitouden ja uskottavuuden portinvartija? Voiko punkmusiikkia ja punkia ilmiönä erottaa toisistaan? Pelkän ilmiön irrottaminen esityksen lähtökohdaksi taitaa olla tässä tapauksessa tarkoitus.

 

HIELLÄ SUOLATTU ROCKHISTORIIKKI

Ennen lähtöäni Mysteeriteatterin esitykseen Varokaa, Punk tulee! luin Facebookista tuttavani kertomuksen ekaluokkalaisesta pojastaan, jota isommat pojat olivat ilkkuneet. Äiti kertoi lapsensa näyttäneen persettä isoille pojille. Äiti ei ollut varma, pitäisikö kehua vai torua. Rehtori oli ollut jälkimmäisen kannalla, äiti vaikutti itse ennemmin ylpeältä. Tunsin tarinan virittäneen minut sopivaan tilaan illan esitystä varten.

Mikko Niemistön ohjaama ja Lauri Niskasen käsikirjoittama esitys alkaa Punkradio-nimisellä äänitteellä, jossa esiintyjien punkaltergot hölisevät räkäisillä äänillä, taustalla soi suttuisesti särökitara. Tältä kai kuulostaa, kun ei-punkkarit jäljittelevät mielikuvaa punkkareista. Mieleen tulevat lapsuuden kovisleikit, joissa keksitään nimiä joissa on sanoja. jotka tarkoittavat inhottavia ruumiillisia asioita – leikit, joissa esitetään kovaa, mutta joissa viattomuus kuultaa kaikesta läpi. Lasten leikkinä se on söpöä, aikuisten leikkinä jotain muuta. Nauhoitus on kuitenkin ihan hauska. Se ei tunnu tarjoavan tekijöiden näkemystä liikkeestä, vaan mielikuvaa mielikuvasta. Mitä on punk? ”Mulla oli joskus sellainen punamustaraitainen toppi, jossa luki punk”, kuuluu nauhalta. Niin.

Nauha päättyy, esiintyjät hölkkäävät sisään ja aloittavat perinteisillä teatterilämmittelyillä. Ote on energinen, touhukas. Vittumaisuutta ei tavoitella. Esiintyjät (Inka Kunnala, Sanna Liski, Riikka Niemistö, Janne Niinivaara ja Lauri Niskanen) avaavat ääniään ja harjoittavat artikulaatiotaan.

Tulee tunne, että harjoitemuodolla aloitetaan, koska teatterintekeminen on ryhmän oma vastine bändille, omaehtoista tekemistä omassa ryhmässä. Puvustus vastaa tavanomaista teatterintekemisen univormua: t-paita, verkkarit, lenkkarit. Alussa ei ole soundcheck, alussa on lämmittely. Ryhmä toimiikin yhteen hyvän bändin tavoin, viisihenkinen joukkio on tasavahva, sen jäsenet toisiaan täydentäviä, instrumentit ovat hallussa. He ovat hyviä.

Harjoitteesta varastetulla muodolla alkaa myös ensimmäinen repliikki, yksi monista, toistuvista yhteisrepliikeistä. Yhteen kerääntyvät näyttelijät muodostavat yhteisestä sopimuksesta lauseen. Lause on: Kick out the jams! Se on yksi punkin juurien legendaarisista huudoista, huuto, jolla Rob Tyner käynnistää MC5:n ensimmäisen, livenä äänitetyn levyn Kick out the Jams. Esityksen dramaturgiaa nivotaan yhteen toistolla, iskulauseita huudetaan kuorossa. Tärkeimmäksi huudoksi ja hokemaksi esityksessä nousee tapahtumia kommentoiva ja niiden merkitystä lisäävä ”Ja punk syntyi!”. Pophistoriallisesti merkittävät tapahtumat ja henkilökemialliset reaktiot kohotetaan kulttuuria muokkaaviksi impulsseiksi.

Näyttelijät toimivat kertojina ja tarinoiden henkilöinä. Esityksen rytmi on kiivas replikointia myöten, tekstimassa on hakattu pieniin osiin ja siroteltu tarkkaa työtä tekevien esiintyjien käyttöön. He ryöpyttävät tarinoita, tärisevät fiktiivisessä sähköshokissa ja vaatteet vettyvät hiestä. Mietin, pysyykö rytmi näin nopeana loppuun saakka ja arvostan esiintyjien kestävyyttä.

Esityksen tärkein kirjallinen aineisto, Legs McNeilin Please Kill Me, on runsaudensarvi tarinoita täysin vastuuttomasta, luovasta sekoilusta ja raivoisasta huumeidenkäytöstä. Minua alkaa hymyilyttää, kun kerrotaan siivon koulupoika James Osterbergin muutoksesta Iggy Popiksi. 1960-luvun Yhdysvalloissa hän päättää esiintyä yhtyeensä Stoogesin kanssa ensimmäistä kertaa hiukset foliotötteröillä, kulmakarvat ajeltuina, naama valkoiseksi maalattuna, yllään vanha 1800-luvun tyylinen isoäidin yökolttu. Hyvä mielihän sellaisesta tulee. Iggy Pop myös lähes tuhosi itsensä päihteillä. Esityksenkin Iggyä talutetaan kuin tohkeissaan olevaan koiraa.

Please Kill Me kuvaa ns. punkin esihistoriaa ja niin tekee myös Mysteeriteatteri. Esityksen rytmi pysyy kiihkeänä niin kauan kuin punkia synnytetään 1960-70 -lukujen Yhdysvalloissa. Kun punk alkaakin menestyä Briteissä, se katoaa marginaalista, lipuu alkuperäisten, nälkäisten tekijöidensä sormista eurooppalaiseksi sensaatioksi, ja esityskin rauhoittuu. Kun ärsyttävän Sid Viciousin ja moniongelmaisen Nancy Spungenin rakkaustarina päättyy verisesti, esiintyjät lausuvat: ”Ja punk kuoli”. He kaivavat jätesäkeistä naamiaisasumaiset punkkarikuteet ja vetävät ne vaisun oloisina päälleen.

Varokaa, Punk tulee!tarkastelee aihettaan pophistoriikkinäkökulmasta, mutta ei tunnu ehdottavan, miksi punkin pitäisi kiinnostaa nykyään muuten kuin 30-50 vuotta sitten soitetun hyvän musiikin vuoksi. Esityksen nimi tulee newyorkilaisesta undergroundlehdestä, jota Legs McNeil toimitti. Hyvä, että nimi selittyy, koska Mysteeriteatterin esitystä itseään ei tarvitse varoa. Siitä puuttuu vaara. Esitys tuntuu kuvaavan innolla, mistä punkissa alunperin oli kysymys, mutta samalla se hyväksyy sen, että punkilmiöstä on tullut korni reliikki. Esityksen aloittava Punkradio kovisleikkeineen ja esityksen päättävä esiintyjien pukeutuminen stereotyyppisiin punkkariuniformuihin, revittyihin, räikeisiin, tiukkoihin vaatteisiin, jotka näyttävät melkein vitsiltä, etäännyttävät uskosta rockkulttuurin kykyyn hätkäyttää. Englantilaiset varastivat nuorisoliikkeen, Sid tappoi Nancyn, ryhmä kertoo. Siihenkö punk loppui?