patriarkka

Juha Jokela: Patriarkka. Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 8.12.2012.

Liisa Pentti + Co: The Weight of My Heart. Esitykset Kiasma-teatterissa 1.12.2012.

 

teksti: Nora Rinne

 

Miten esitykset loppuvat? Mitä tapahtuu viimeiseksi? Katsoin kaksi uutta kotimaista esitystä, nykytanssia ja draamaa, ja olin kuin murrosikäinen runomatineassa: keskityin odottamaan milloin ja miten tämä loppuu.

Sekä Kansallisteatterin 140-vuotisjuhlaesitys Patriarkka että Kiasma-teatterissa näkemäni The Weight of My Heart katsovat nykyisyyttä menneen valossa ja niissä muistelulla ja muistamisella on keskeinen osuus. Molemmissa vuorottelevat historia ja nykyhetki ja molemmissa yritetään nähdä mitä peili heijastaa. Mutta eroavaisuudet ovat kuitenkin yhdistäviä tekijöitä näkyvämpiä. Esitykset edustavat keskenään hyvin erilaisia nykyesityksen konventioita ja avaavat muotonsa kautta erilaisen suhteen lopun kysymykseen.

Patriarkan nojatuolissa

Patriarkka on Juha Jokelan kirjoittama ja ohjaama sukupolvinäytelmä, jossa suuret ikäluokat ja heidän lastensa muodostama ”terapiasukupolvi” katsovat toisiaan ja opettelevat näkemään itsensä. Patriarkka on draamateatteria. Se perustuu ennalta kirjoitettuun näytelmätekstiin, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Siinä on tapahtumia, jotka kuljettavat tarinaa. Sillä on näytelmäkirjailija-ohjaaja. Sen esittävät rooleihinsa eläytyvät näyttelijät. Rooleilla on erisnimet, toiset kuin esittäjillään. Henkilöt ovat sekä psykologisia entiteettejä että jonkin laajemman, tässä erityisesti oman sukupolvensa edustajia. He puhuvat toisilleen kuin meitä katsojia ei olisi. Katsomo on hämärä.

Esitys loppuu pitkään. Kakkien henkilöiden tarina päätellään jotenkin, heille annetaan jokin viimeinen kohtaus. Kuulen monia mahdollisia loppulauseita, tilanteita, jotka voisivat olla tämän tarinan viimeisiä, mutta joita seuraa vielä jokin sulkeuma. Yhtä, kaikenkattavaa loppuratkaisua ei ole, vaan kukin henkilö tai pari saa omansa, kuka enemmän ja kuka vähemmän tyydyttävän, ja yhteinen loppu koostuu näistä yksilöiden sulkeumista. Kuihtunut patriarkka on menettänyt paikkansa tapahtumien keskiössä ja suuri kertomus hajoaa moneksi pienemmäksi.

Viimeisissä kohtauksissa kuusikymppinen pääpari löytää toistensa iholle, mutta omaa sukupolveani edustava näytelmän nuorempi pari päätyy laulamaan näyttämön eri laidoilla vastakkain istuen. Kun laulua on kestänyt hetken siirrytään nauhalta tulevaan alkuperäisversioon. ”Virheeni, tiedän, hellät kuin maanjäristys, tehtiin sinun vuoksesi”, laulussa todetaan. Onko se syytös, itsesyytös vai rakkaudentunnustus? Tämän tarinan yhteydessä ehkä kaikkia niitä. Näyttämö pimenee ja valojen taas syttyessä se on tyhjä. Aplodit alkavat varovasti, täyttä varmuutta siitä että tämä oli viimeinen loppu ei selvästi ole, vaikka loppumisen merkit ovat konventionaaliset ja selvät. Näyttelijät tulevat kiittämään ja aplodit voimistuvat. Istun numeroidulla paikallani toisen parven ensimmäisellä rivillä, kaukana näyttämöstä, ja taputan muiden mukana. Tunnen seuraavani ulkopuolelta sekä esitystä että tätä kiitos-tapahtumaa, etäisyys on niin pitkä, piippuhyllyni niin erillään. Se vapauttaa vastuusta; aivan kuin yleisö olisivat jotkut muut enkä minä oikeastaan olisi osallinen. Kun näyttelijät poistuvat viimeisen kerran ja taputukset laantuvat, näyttämö ammottaa tyhjyyttään ja kehottaa poistumaan. Kerään itseni mukavasta tuolistani ja suuntaan narikkaan.

Liisan kanssa lattiatyynyillä

The Weight of My Heart on nykytanssiteos ja ensimmäinen osa Liisa Pentin kahden teoksen sarjasta MeMo. Se on sooloesitys, jossa Pentti rakentaa faktan ja fiktion rajapinnoilla liikkuen muistoistaan näyttämöllisiä tilanteita esineiden, kuvien, tekstin, videon, liikkeen, musiikin ja puheen avulla. Hän nimeää teemaksi rakkauden ja alkaa rakentaa muistoja, muotoilla menneisyyttä, omaansa ja elämäänsä tavalla tai toisella liittyvien toisten. Faktan ja fiktion rajan lisäksi esityksessä hämärtyvät rajat esiintyjä-Pentin ja yksityishenkilö-Pentin välillä, menneen ja nykyisen välillä, spontaanin ja harjoitellun välillä, katsotun ja katsottavan välillä, dramaattisen ja triviaalin välillä. Kiasma-teatterin katsomo ei ole käytössä, näyttämöllä on katsojille tuoleja ja lattiatyynyjä. Jaamme esitystilan ja olemme kaikki – katsojat ja esiintyjä – hyvin lähellä toisiamme, suurimman osan aikaa samassa, kirkkaassa valossa. Katsojamäärä on pieni, jokaisen ehtii huomata.

Esityksen lopulla Pentti toteaa: ”Mun täytyy nyt jättää teidät.” Hän laittaa musiikin soimaan läppäristään ja kertoilee samalla miksi hänen on mentävä: anoppi on ensi kertaa käymässä talvisessa Helsingissä, tiedossa on ravintolapäivällistä ja kävelyä Espalla. Sitten Pentti peruuttaa selkä edellä kohti näyttämön taaempaa sivuovea, sanoo kulkevansa nyt ”back to the future”. Takaseinälle teipillä kirjoitettu teksti FUTURE saa valonsa ja nousee näkyviin. Pentti pohtii, kuinka ovenkahva mahtaa löytyä selin, hapuilee oven auki ja poistuu näyttämöltä takahuoneeseen. Jään näyttämön etuosaan lattiatyynylleni ja alan taputtaa. Pentti käy kolmesti kiittämässä. Korjaan tyynyni sivulla olevalle tuolille ja käyn vielä kiittämässä valosuunnittelijaa ja Penttiä takahuoneessa. En viivy kauaa, ettei anoppi joudu turhaan odottamaan.

Valmiit ja huokoiset

Tietoisina sekä toisistamme että itsestämme me emme havahdu Pentin esityksen päätyttyä omaan todellisuuteemme, herää yllättäen ruumiistamme – huomaa, että ”ai, huh, minä olinkin täällä, minäkin olin paikalla”. Esityksen loppuminen ei ole paikanvaihdos, todellisuudesta toiseen siirtyminen, vaan jatkamme samassa maailmassa nyt vain ilman kyseisen esiintyjän esiintymistä. Tämänkaltaisessa muodossa esiintyjä oikeastaan menettää oikeutensa päättää, milloin esitys loppuu, hän voi vain vetäytyä omiin oloihinsa tai pyytää ihmisiä poistumaan, mutta hän ei voi paljastaa katsojia itselleen lopun merkiksi, sillä me katsojat olemme jo valmiiksi itsellemme ja toisillemme läsnä olevia. Se suuri peili, joka Patriarkka-esityksen alussa on asetettu lavalle heijastamaan katsojien kuvaa heille itselleen, on Pentin esityksessä toisissa paikallaolijoissa. Esiintyjä ei voi vetää esirippua esityksen eteen ja tyrkätä meitä takaisin todellisuuteen tai ulkoesteettiseen, koska todellisuus on ollut koko ajan mukana esityksen presentaatio-representaatio -leikissä.

Katsojat jatkavat esitystä esitystilasta poistuessaan. Esiintyjä on ehkä jättänyt heidät lähtiessään anoppinsa kanssa tutustumaan talviseen Helsinkiin, mutta meillä on oma vastuumme esityksestä, me olemme osallisia kiivetessämme Kiasman katsomon viereisiä rappusia kukin omaan tulevaisuuteemme. Näin toki on myös Patriarkassa ja draamateatterissa yleensäkin, mutta Kansallisteatterin hämärässä katsomossa tai elokuvateatterin valkokankaan edessä omalla numeroidulla paikallaan istuvan katsojan prosessi on korostetun yksityinen. Vastuuni liittyy silloin ennemminkin tilanteen hyväksymiseen, sen sopimuksen vastaanottoon, että antaudun tälle, otan vastaan, hyväksyn leikin jossa minua ei ikään kuin hetkeen ole.

The Weight of My Heartin loppu esitetään ennemminkin yhtenä mahdollisena hetkenä ja tapana lopettaa, kuin vääjäämättömänä sulkeumana. ”Synteesi uhrataan, jotta toisaalla saavutettaisiin tihentyminen intensiivisiksi hetkiksi”, kuvaa Hans-Thies Lehmann siirtymistä draamateatterista draaman jälkeiseen esitykseen. The Weight of My Heart -esitys on juuri tuota tihentyneiden, intensiivisten hetkien kudelmaa, jossa synteesit on lopullisesti uhrattu tai siirretty niitä kaipaavan tulkitsijan omaksi tehtäväksi.

Lehmannin kuvaama suuren synteesin puuttuminen on näkyvillä myös Patriarkan muodossa, mutta huolimatta siitä, että esitys jättää fiktiivisen tarinansa ilman suurta sulkeumaa, se tulee esityksenä valmiiksi. Riippumatta siitä kuinka paljon se esitys esitykseltä kehittyy, se kuitenkin aina loppuu kiitoksiinsa. Esiintyjien työtä on tuosta valmiudesta välittämättä aloittaa se uudelleen alusta tulevina iltoina. Tuo valmius voi pitää sisällään epätäydellisyyttä, epäjatkuvuutta, hapuilevuutta, muutostakin, mutta valojen noustessa viimeisen pimennyksen jälkeen esityksen näyttämölle luoma maailman representaatio on toteutunut ja saavuttamaton. Voimme muistella sitä, mutta vain kuten muistellaan jotakin loppunutta, radikaalisti mennyttä. Esityksen sisäisessä maailmassa aika toimii samalla logiikalla: menneet tapahtumat valottavat nykyhetkeä, auttavat ymmärtämään miksi jokin on niin kuin on, mutta pysyvät menneinä, palautumattomina ja päättyneinä.

The Weight of My Heartissa aika ei taas tunnu kovin ankaralta lineaarisuudessaan. Pentti rakentaa muistoista tapahtumia niin voimakkaasti, että muistelun akti ja muistelija tässä ja nyt muuttuvat keskeisemmiksi kuin jokin mikä joskus on ollut. Muistot ovat äkillisiä nyt-hetkiä, muistelusta puuttuu nostalgia vaikkei se ole vailla surua. The Weight of My Heart on huolellisen keskeneräinen. Taitavasti ja peräänantamattomasti Pentti varmistaa, ettei siitä tule valmista. Sekä esityksen luoma kokonaistilanne että sen muistutukset ja muistiin palautukset kertovat olemassaolon keskeneräisyydestä. Esitys myös loppuu tavallaan kesken – ennemminkin ajan puutteeseen tai muiden tekijöiden väliintuloon kuin palasten paikoilleen loksahtamiseen. Tulevat esitykset ovat menneiden jatkumoa ja päällekirjoitusta, esitys jää huokoiseksi ja alttiiksi muuttumaan jälkikäteen, niin kuin muistot muistelijansa käsittelyssä.

Kuolemasta muistuttajat

Molemmissa teoksissa on kyse ihmisen ajallisuudesta ja rajallisuudesta ja kun puhutaan lopuista, puhutaan kai aina myös kuolemasta. Jos esitykset ovat kuoleman tietämisen paikkoja, elämästä etääntyneitä ja vähemmän eläimellisiä juuri tietoisuudessaan kuolemasta kuten Georges Bataille kirjoittaa, voi esitysten ja representaatioiden lopuilla ajatella olevan kaksijakoinen suhde kuolemaan: yhtäältä esityksen loppu on sen hetkellisen, kuvitellun yhteisön kuolema, joka esityksen ympärille on syntynyt, kuolema sille maailmalle tai tilanteelle, jonka tuo esitys synnyttää. Toisaalta loppu on elämään palaamista tai elämän muistamista kuoleman unohtamisen mielessä.

Tätä kautta tarkasteltuna Patriarkka vie meidät kauemmas eläimestämme, siitä joka syö, siitä joka ajattelee elävänsä todellisuudessa. Se unohtaa meidän ruumiimme upottaviin penkkeihin ja hämärään ja representoi meille näytelmän, fiktion kuolemasta. Loppuessaan se palauttaa meidät elämäämme ja ruumiisiimme, aikaan, johon se loi katkoksen pyytäessään meitä eläytymään omaan fiktiiviseen aikaansa. Se tuudittaa, muistuttaa ja herättää uudelleen – toimien hypnoosin logiikalla. The Weight of My Heart herättelee eläintämme tämän tästä, se väläyttää tilanteita, vilauttaa kuolemaa, muttei kuljeta tapahtumia fiktiivisessä todellisuudessa tai auta unohtamaan jakamaamme paikkaa ja aikaa. Pentti työskentelee läpi esityksen pitääkseen meidät kiinni samassa ajassa, samassa hetkessä kanssaan. Hän hakee meidät takaisin jos tuudittaudumme liian erillisiksi. Kun Pentti jättää meidät, todellisuus ei muutu, kuolemasta muistuttajamme vain lopettaa esityksensä. Ja menee syömään, ruokkimaan eläintään.

 

Kirjallisuutta:

Georges Bataille: Noidan oppipoika. Kirjoituksia 1920-luvulta 1950-luvulle. Suomentanut Tiina Arppe. Gaudeamus. Helsinki1998.

Hans-Thies Lehmann: Draaman jälkeinen teatteri. Suomentanut Riitta Virkkunen. Like. Helsinki 2009.