Mitä ja miten ja missä meitä opetetaan tuntemaan? Miten meitä hallitaan? Mitkä ovat nykyelämän tunnekouluja, missä tunteet opitaan? Miltä tunteiden kuuluisi tuntua? Muun muassa näitä asioita pohdittiin viime keväänä Todellisuuden tutkimuskeskuksen Tunteet – teemavuoden työpajassa Yhteiskunnallinen näkökulma tunteisiin. Seuraava on lyhennelmä Jonna Wikströmin työpaja-raportista.
Huolimatta vallalla olevasta käsityksestä, että tunteet ovat yhteiskunnan tuottamia, usein haluaisimme kuitenkin uskoa, että on olemassa oikeita tunteita ja jos oikein syvennymme itseemme, löydämme omat, aidot tunteemme. Ajatellaan, että tämä aitojen tunteiden ”löytäminen” on nykykiireen keskellä mahdollista vain tekemällä ns. oikeita asioita; hiljentymällä, muuttamalla maalle tai laittamalla kädet multaan ja istuttamalla puita. Mutta eivätkö nämäkin ole jostain opittua kuvastoa? Kuvastoa, joka kertoo, missä tunteet oikeasti ovat.
Meille tarjoilluissa rakkauden kuvissa kirmaaminen hiekkarannalla tai istuminen kynttilän valossa päivällispöydässä on sitä oikeaa rakkautta. Mistä sitten johtuu, että tunnen itseni helposti vaivautuneeksi ja idiootiksi tällaisissa tilanteissa? Se ei tarkoita, ettenkö tuntisi rakkautta. Mutta usein minulla tunteisiin liittyy yllätys, tunteet tulevat silloin, kun en osaa niitä odottaa. Olisiko tämä yllätysmomentti käyttökelpoista myös taiteessa?
Tai voisivatko tunteet olla osa ajattelua, ajattelun väline, taiteessa? Taide voi saada ihmiset ajattelemaan tunteita, ei niinkään tuntemaan. On sanomattakin selvää, että tämän hetken yhteiskunta korruptoi, pilaa ja riistää tunteita. Kulttuurimme on niin pitkälti medioiden välittämä ja synnyttämä. On vaikea enää hahmottaa, mikä osuus elokuvilla ja televisiolla on tunteiden muotoutumisessa ymmärryksessämme. Tunteiden käyttö mainonnassa, kirjallisuudessa ja elokuvissa on voimakas keino saada ihmiset pitämään tai inhoamaan asioita. Kuinka paljon tajuamme tai haluamme nähdä tämän hyväksikäyttönä on yksilöstä kiinni.
Entä välittääkö taide tunteita? Itselläni ainakin on kokemuksia siitä, että välittää. Aina ei ole selvää, onko se ollut tekijöiden tavoite vai johtuuko tunteen kokeminen henkilökohtaisista syistä. Minusta on hienoa, jos taideteos yllättää minut tunteella. Toisaalta on hirveää tiedostaa esityksessä, että tässä kohtaa tekijät ovat varmaankin ajatelleet, että minun tulisi tuntea näin. Haluamme siis jollain tapaa itse päättää tai olla selvillä, ainakin näennäisesti, milloin tunnemme ja mitä.
Onko taide tunnetta? Ainakin tekijöilleen se useimmiten on! Taiteen tekemiseen palaa paljon tunteita. Eri asia sitten on, mitkä näistä tunteista jäävät itse teokseen ja mitkä välitetään tai halutaan välittää katsojille. Taiteen tekemisen liittyvät tunteet kohdistuvat usein aiheeseen, josta ollaan esitystä tekemässä. Tekijöilleen aiheet ovat usein tärkeitä ”tunnepitoisia” sekä heillä on halu ja näkemys siitä, että muiden tulisi ajatella juuri näitä asioita minun lisäkseni. Voiko sitten kuitenkaan sanoa, että taide itsessään on tunnetta. Enemminkin se on vyyhti erilaisia tunteita, joihin vaikuttaa itse teos, aihe tai katsojan henkilökohtainen tilanne, teatterin penkkejä unohtamatta.
Tunteet kulttuurissa
Työpajassa pohdittiin paljon sitä, miten kulttuuri säätelee tunteitamme ja niiden ilmaisua. Tietyt tunteet ajatellaan sopimattomiksi tiettyihin tilanteisiin. On ihan ok jos suuttuu, mutta noloa, jos saa raivokohtauksen julkisesti. Myös tietyt ammatit sisältävät tiettyjä oletuksia tunteista. Olisi omituista, jos lääkäri naureskelisi liikaa tai kirjastonhoitaja itkisi vuolaasti. Ylipäätään suuret tunteen purkaukset eivät kuulu normaaliin julkiseen tunnekäyttäytymiseen.
Nykyään näkee enää harvoin suuria tunteita esityksissä. Meistä on tullut varovaisia niiden käytön suhteen. Tavallaan sääli, sillä joskus tunteen purkaukset kaikessa kiusallisuudessaan saattavat olla vapauttavia. Katsoessani elokuvaa Cherbourgin sateenvarjot hämmästyin, että korniudesta huolimatta en kertaakaan epäillyt elokuvan tunteita. En ymmärrä miten tämä on mahdollista. Miksi lauletut repliikit ja suuret sentimentaaliset tilanteet eivät menneet yli?
Kun ihmiset kokevat jonkin asian olevan väärin he tuntevat joko vihaa tai sympatiaa, tai jos jokin asia näytetään yllättäen kauniina, se saa aikaan rakkautta elämää ja maailmaa kohtaan. Kuulostaa naivilta, mutta luulen, että Cherbourgin sateenvarjot -elokuvan kohdalla minulle kävi juuri näin. Tilanne ja tarina olivat hyvin tunnistettavia ja tavanomaista romanttisen rakkaustarinan kuvastoa, mutta kun siihen lisättiin kaunista musiikkia ja hienoja kuvia, se sai minussa aikaan tunnereaktion.
Toisaalta emme halua, että meihin käytetään manipulatiivista tunnekuvastoa ja toisaalta juuri sitä me kaipaamme, sillä tunnistettavuus luo tunteita. Jos tutkii omaa tunnemaailmaa huomaa, että reaktiot syntyvät usein melko naiivisti ja jotenkin alkukantaista reittiä. Saatan liikuttua, kun näen äitini kädet. Ajattelen hänen vanhenemistaan ja tulen surulliseksi. Mietin mitä kaikkea nuo kädet ovat tehneet ja yrittäneet tehdä ja nyt ne ovat elämänsä ehtoopuolella. Yksinkertaista peruskuvastoa ja silti totta.
Kun isoäitini kuoli, yllätyin omasta julkisesta itkureaktiostani bussissa. Äkkiä olin loputtoman surullinen, vaikka en tiedä mitä itkin. Itkinkö sitä, että jokin asia on väistämättä ohi elämässäni vai sitä, että tässä kohdassa kuuluu itkeä?
Amerikkalainen psykologi-filosofi William James esitteli 1800-luvun lopulla fysikaalisen tunneteoriansa. Jamesin mukaan esimerkiksi pelko koostuu vapinan ja kiihtymyksen ruumiillisista oireista ja siitä, että ihminen on tietoinen niistä. Teorian mukaan emme siis itke, koska olemme surullisia, vaan sen sijaan olemme surullisia, koska itkemme. Teoria on kiehtova, mutta jättää sijaa myös vastaväitteille. Onhan esimerkiksi olemassa tunteita, joilla ei tyypillisesti ainakaan näytä olevan kehollisia oireita. On olemassa myös tunteita, kuten onneton, huolestunut, masentunut, alakuloinen ja toivoton, joiden merkitysten erottaminen toisistaan pelkästään fyysisten oireiden perusteella ei onnistu.
Psykologi Golemanin mukaan on olemassa yksiselitteisiä tunteita kuten viha, suru ja pelko. Näitä tunteita vaimeammat ja pitkäkestoisemmat tunteet ovat mielialoja. Ja jos ihmisellä on taipumus tietynlaisiin tunteisiin, puhutaan luonnetyypeistä. Lisäksi hän erottelee tunnehäiriöiksi esimerkiksi kliinisen masennuksen, tosin tällaiset tunteet ovat hänen mukaansa yhä kauempana varsinaisesta tunteen käsitteestä.
Kategorisointi on toki mahdollista, mutta tunteiden henkilökohtainen luonne monimutkaistaa niiden analysointia. Jokaisella on tunteista jotain sanottavaa. Siksi niiden käsittely myös taiteessa on niin haastavaa.
Tunne ja järki
Tunne ja järki on historiallisesti ajateltu erillisinä, vastakkaisina ja keskenään ristiriidassa olevina. Jakoon voi suhtautua ainakin kahdella tapaa: toisessa järki määritellään hyväksi, sillä tunteet ovat irrationaalisia ja niitä on syytä kontrolloida, etteivät ne tempaa ihmistä mukaansa estäen näin järkiperäisen toiminnan. Toisessa näkemyksessä pidetään puhdasta järkeä vaarallisena, kovana ja kylmänä. Tunteet (ainakin myönteiset, kuten rakkaus) sen sijaan ovat jotakin inhimillistä, lämmintä ja turvallista. Onko erottelu ylipäätään välttämätöntä?
Näin televisiossa Salman Rushdien haastattelun, jossa julkkispsykologi yritti selittää kaikkea, mitä kirjailijan elämässä oli tapahtunut ja mitä hän oli saavuttanut lapsuuden traumoilla. Rushdie kuitenkin sanoi jossain kohtaa hyvinkin painokkaasti, että tunteet ja järki ovat hänellä vahvasti yhteydessä toisiinsa. Vaikka monia asioita voi perustella menneisyyden traumoilla, on ihmisellä kuitenkin velvollisuus ja mahdollisuus tietoisesti järjen avulla päättää omasta elämästään. Ihminen ei siis ole täysin tunteidensa, traumojen vietävissä oleva sätkynukke.
Nykyiset tunneteoriat pitävätkin tunteita yhtenä tiedon muotona, jolloin emotionaalisuuden ja rationaalisuuden vastakkainasettelu lientyy. Tunneteorian äärimmäisenä muotona on jopa esitetty, että tunne on tietoa tai yksi tiedon laji.
Tässä valossa ei siis olisi tunnetta ilman järkeä ja päinvastoin.
Kirjallisuutta:
Bertolt Brecht: Kirjoituksia teatterista, suomennos Kolehmainen Anja, Paalanen Rauni ja Valle Outi, VAPK – kustannus Teatterikorkeakoulu 1991
Kulka, Tomas: Taide ja kitsch, Like kustannus Oy 2005
Nikunen Kaarina, Paasonen Susanna, Saarenmaa Laura (toim.): Jokapäiväinen pornomme, media, seksuaalisuus ja populaarikulttuuri, Vastapaino Tampere 2005
Rossi, Leena- Maija: Heterotehdas, Televisiomainonta sukupuolituotantona, Tammer-Paino Tampere 2004
Tuovila, Seija: Kun on tunteet, Suomen kielen tunnesanojen semantiikkaa, Oulun yliopistopaino 2005
Jonna Wikström
esitystaiteilija
