essee_event_kansi

teksti: Sanna Uuttu, kirjoittaja ja dramaturgian opiskelija
kuvat: Petri Summanen, Kansallisgalleria

* * *

Millainen on näyttelijän osa esseemäisessä esityksessä?

Miten näyttelijän kokemus poikkeaa draamallisessa ja ei-draamallisessa työssä? Näyttelijä Tuukka Vasama pyrkii vastaamaan tähän kertomalla kokemuksistaan Pimeä projektissa, jonka keskenään hyvin erilaista osia voi tarkastella näyttämöesseinä.

Haastattelu alkaa alusta. ”Essee tarkoittaa sitä, että ollaan jonkin asian äärellä”, Vasama sanoo. Joululoma ei ole vielä alkanut eikä maassa ole lunta. On 18. päivä joulukuuta ja kello on kuusi. ”Essee tarkoittaa sitä, että ollaan jonkin asian äärellä. Kolmiosainen Pimeä projekti -sarja kesti kuusi tai seitsemän vuotta.”

Pimeä projekti oli valosuunnittelija Tomi Humaliston alkuun saattama hanke, joka esitti kysymyksiä näkemisestä ja näkyvyydestä. Teos koostui rinnakkaisista moniaistisista tapahtumista. Projektin kaikki osat syntyivät Esitystaiteen seurassa, joka on perustettu vuonna 2005.

”Tutun ryhmän kanssa on helpompi asettua uuden ja tuntemattoman asian äärelle. Se, miten kutakin hanketta on valmisteltu – kuka on tehnyt taustatyötä ja miten paljon – määritti sen, miten työryhmässä edettiin.”

Pimeä projektin keskimmäisessä osassa, Sellainen kuin – päällekirjoituksia hyvään, teksteinä käytettiin Hannah Arendtin Vita Activaa ja Giorgio Agamben kirjaa Tuleva yhteisö.

”Esityksessä käytettävät esseet olivat valmiina ääninauhoina. Me esiintyjät emme puhuneet tekstejä, emmekä osallistuneet muutenkaan niiden tekemiseen. Tekstit olivat aikamoista yläpilveä, en muista kuinka paljon siitä kaikesta edes ymmärsin. Mutta jonkin asian äärellä voi olla, vaikka ei ymmärtäisikään ihan kaikkea”, Vasama sanoo.

Esiintyjät ja ohjaaja Vihtori Rämä loivat yhdessä näyttämötapahtumia erillään muusta työryhmästä. Vasaman näkökulmasta ohjaaja toimi välittäjänä esiintyjien ja muun työryhmän välillä ja siten johti tilannetta. Näyttämötyöskentelyssä ei pyritty niinkään ratkaisemaan ääninauhojen filosofista tekstiä vaan toimimaan ruumis edellä, eli vastaamaan aihepiiriin liittyviin ruumiillisiin tehtävänantoihin.

”Etsimme esimerkiksi omaa ensimmäistä askeltamme tai yritimme mennä lattian läpi tai astua toisen ihmisen tilaan sitä koskematta tai särkemättä”, Vasama kertoo.

Näin esiintyjän ruumiillistama vastaus syntyi jokaisessa esityksessä uudelleen erilaisena. Vasama täsmentää, että tällöin olennaista ei ole se, voiko katsoja arvata tehtävänannon vaan sen katsominen, mitä kysymisestä seuraa.

Tämän kaltaista esseemäistä esitystä katsoessaan katsojan on mahdoton arvioida, kenellä esiintyjistä on humanistinen loppututkinto tai kahdensadan kirjan kokoelma mannermaista filosofiaa. Esiintyjän laatu on vielä jotain muuta. ”Se ei esitystä katsottaessa ole enää niin ilmeistä, kuka on derridansa lukenut. Siitä ei esiintyjänä jää kiinni. Näyttelijän näkökulmasta se ei ole oikein tai väärin. Kyse on hommasta, jossa ahkeruutta ei palkita: parasta oppilasta ei välttämättä nosteta. Esiintymisessä ei pärjää suorittamisella ja se on ehdottomasti yksi syy, miksi mä haluan sitä tehdä. Ja sitten on puhuttava sellaisista asioista kuin inhimillinen laiskuus tai kiinnostus ja motivaatio. Ei voi pakottaa. Että ’nyt luet Derridan tai et tule treeneihin’”, Vasama sanoo.

Oli tapauksia, joissa materiaali piti tuntea läpikotaisemmin, mutta ”muutoin kyse oli vaikutelmien keräämisestä, vaikuttumisesta ja siitä, miten ne, vaikutelmat ja vaikuttuminen, näkyvät siinä, mitä teen näyttämöllä. Näiden asioiden kanssa kannattaa olla rehellinen. Ei kannata lähteä tekemään sellaista, mistä ei oikeasti ole kiinnostunut tai sellaista, mikä on ristiriidassa oman maailmankuvan kanssa.”

Millä tavalla esiintyjä on vastuussa teoksen maailmankuvasta ja onko vastuu erilainen silloin, kun teoksessa ei ole tarinaa? Ajattelen, ehkä idealisoiden, että esseistinen esitys on kaikkien tekijöidensä näköinen. Jotenkin todempi sellaisenaan.

”Ensimmäinen intuitioni olisi sanoa, että essee-esityksissä maailmankuvien vastaavuus on tärkeämpää kuin näytelmissä”, Vasama sanoo ja jatkaa, ettei edes ole kanssani samaa mieltä. Essee-esityksissä ei ole niin suoria vastauksia kuin haluaisin. ”En välttämättä ole sitä mieltä, että essee-esityksessä oltaisiin jotakin mieltä. Näen ne monimielisinä. Erityisesti teatterissa, jossa ryhmän sisällä on useita näkökulmia. Esseistinen esitys on harvoin manifesti. Mielestäni essee on enemmän kysyvää kuin tyhjentävää. Se ei asetu määräävään asemaan, mikä erityisesti liittyy ryhmässä tekemiseen. On mahdotonta löytää sellaista porukkaa, joka olisi täysin samaa mieltä. Jo se tuo siihen sellaista hajontaa, joka tekijänä ja katsojana on minusta kiinnostavaa.”

Millä tavalla esiintyjän kokemus poikkeaa, kun kyse on esseetekstistä draaman sijaan? Mietin, että tuntuuko se erilaiselta puhua derridaa kuin dialogia tai esittää näyttämöllä jotakin abstraktia – tilastoja tai kaavakuvia. Onko se erilaista?

”No, viittaan usein Michael Kirbyn artikkeliin, jonka Juha-Pekka Hotinen aikoinaan vinkkasi minulle, ”On Acting and Not-Acting”. Siinä Kirby tarkastelee näitä asioita saman ilmiön eri puolina, jossa painotetaan eri vivahteita. Siinä ei lopulta ole niin isoa eroa näyttelijälle – erityisesti nykyään, kun perinteisimmässäkin teatterissa esittämisen tavalla leikitään”, Vasama kuvailee ja jatkaa, että roolinäyttelemisessä on usein hetkiä, joissa roolihenkilö ei ole niinkään paljon läsnä. Joina näyttelijä asettaa itselleen tehtäviä – ”tai pudotan ja ajattelen, että ’olen Tuukka ja seison tässä muutaman metrin päässä tosta katsojasta’. Miten syvällä tai miten kaukana fiktiosta olen? Miten paljon näyttelen? Ja jos ajattelen jotakin abstraktimpaa näytelmää, jossa lähtökohtaisesti ei näytellä roolihenkilöä, niin sielläkin roolihenkilö voi vilahtaa. Käydä.”

”Enemmänkin kyse on siitä, millä tavalla ja miten paljon itseänsä asettaa sinne – tai miten siellä, näytelmässä tai esityksessä, voi mielekkäästi toimia. Erityisesti Suomessa, missä näyttelijöillä ei oikeastaan ole metodia, niin kukin taaplaa tyylillään. Näyttelijöillä on hyvinkin erilaisia tapoja tehdä, ja kun ne lyödään samaan näytelmään, niin se näyttelijäntyö rupeaa näyttämään yhtenäiseltä”, Vasama sanoo ja jatkaa:  ”Perinteisessä näytelmässä rooli tai tarina on turvakehikko tai kehys toiminnalle: se luo turvaa, jotta näyttelijä uskaltaa. Siitä näyttelemisessä on usein kyse. Että uskaltaa asettua tekemään jotakin, mistä ei ole ihan täyttä varmuutta. Että uskaltaa asettua alttiiksi, olla hauras ja haavoittuva ja antaa itsensä vaikuttua siitä, mitä ympärillä tapahtuu.”

Näyttelemisessä on kyse uskaltamisen ja heittäytymisen sekä taidon yhteen tulemisesta. Vasama on ehkä samaa mieltä ja hän jatkaa: ”Uskaltamisen takia on hyvä olla näitä omia ajatusrakennelmia – tai mitä tahansa, millä saa itsensä ylipuhuttuksi siihen. Siihen, että ohjaa oman keskittymisensä johonkin siten, että jokin toinen osa itsestä voi vapautua.”

lähteet:

Kirby, Michael: ”Acting and Not-Acting”, Vol.16, No.1, Mar., The Drama Review TDR, 1972

työryhmät:

Pimeä projekti 1 (2005 – 2007), Teatterikorkeakoulu, Kiasma-teatterin /teatteri.nyt -festivaali, Zodiak – uuden tanssin keskus, Tomi Humalisto, Masi Eskolin, Panu Varstala, Virpi Juntti, Tuukka Vasama, Janne Pellinen, Teemu Määttänen, Isabel González, Mikael Eriksson ja Juha Storm.

Sellainen kuin – päällekirjoituksia hyvään (2009), Kiasma-teatteri, Masi Eskolin, Timo Heinonen, Olli Kontulainen, Hanna Korhonen, Maija Nurmio, Anna Nykyri, Heikki Paasonen, Elina Pirinen, Tuukka Vasama, Heidi Väätänen, Miikka Ahlman ja Ilkka Pitkänen.

Pimeä projekti 3: LIGHT NOISE (2012), Tampereen yliopiston Tutkivan teatterityönkeskus, Teatterimonttu , Tomi Humalisto, Vihtori Rämä, Mikael Eriksson, Timo Heinonen, Eeva Kemppi, Olli Kontulainen, Hanna Korhonen, Teemu Määttänen, Maija Nurmio, Anna Nykyri, Elina Pirinen ja Tuukka Vasama.

* * *

artikkelin kuvat esityksestä Sellainen kuin – päällekirjoituksia hyvään, Esitystaiteen seura & Kiasma-teatteri 2009