laurapietilainen_michaelathequeen_press5_c_katrinaukkarinen2016

Teksti: Maija Karhunen

Kuvat: Katri Naukkarinen

Laura Pietiläinen: Michaela – Queen of Fucking Everything. Ensi-ilta 8.9.2016, Zodiak – uuden tanssin keskus.

 

Laura Pietiläisen teos Michaela – Queen of Fucking Everything kertoo henkilökohtaisesta voimaantumisen prosessista. Esityksen pääosassa oleva Michaela-hahmo kertoo teoksen verkkosivuilla gonzo-journalisti Hunter S. Thompsonin inkarnaatiolle antamassaan räväkästi otsikoidussa haastattelussa, että keskeisintä teoksessa on hänen sisäisen prosessinsa ja voimaantumisensa kuvaaminen. Hän kertoo: ”- – [se] tuntuu kaikkein tärkeimmältä ja inspiroivimmalta elämässäni ja tärkeimmältä mitä voin antaa tälle maailmalle. Mulla on vahvistunut kokemus, että tanssiessa ja laulaessa syntyy energioita, jotka muuttavat mua solutasolla asti ja niiden jakaminen tuntuu välttämättömältä.”

Esitys rakentuu tanssinumeroille, Michael Jacksonin kappaleisiin päällekirjoitetuille lauluille sekä tekijöiden itse kirjoittamalle musiikille. Teoksessa Zodiakin tila on muunnettu catwalkiksi, jonka molemmilla laidoilla katsojat istuvat lattialla. Näyttämön toisessa päässä on tangot tankotanssia varten. Neljä trimmattua miestanssijaa, laulu- ja tanssikuoro sekä kolmen tytön lapsikuoro muodostavat teoksen esiintyjäjoukon. Pääosassa on tietenkin Laura Pietiläinen eli Michaela. Näemme videopätkän hänen lapsuudestaan. Metsämaisemassa videolle on puolestaan kuvattu aikuinen Laura. Näemme hänet silmät kiinni ja samalla kuulemme hänen sisäistä kokemustaan kuvaavaa puhetta. Siinä vilisee sanoja ahdistuksesta iloon, nautintoon ja vapauteen.

Pääsenkö katsojana kosketuksiin tärkeänä esiin nostetun esiintyjän sisäisen prosessin kanssa? Mitä esitys kertoo minulle siitä? Pääasialliseksi muodoksi ja strategiaksi on valittu kaupallistetun poptähden spektaakkeli. Unelma itsestä hajuvesien keulakuvaksi brändättynä laulajatähtenä on sijoitettu musiikkibisnesmaailman sijaan esittävän taiteen näyttämölle. Tähti rakentaa ympärilleen koko illan laulu- ja tanssishown. Aitouden, vilpittömyyden ja henkilökohtaisen kokemuksen jakamisesta tulee minulle ponnistus. Esoteerinen new age -puhe maailmankaikkeuden jumalattarena elämisestä puolestaan alkaa tuntua niin höhlältä (vaikka minultakin löytyvät kotoa Goddess Guidance -kortit), että koko paketista jää huijattu olo. Mahdollisuudet tulla lähemmäksi, kasvattaa ymmärrystä ja samastua teoksen päähenkilön kokemukseen tuntuvat lipuvan koko ajan kauemmaksi.

Esitys on siis faktan ja fiktion, roolin ja tosielämän, ironian ja aitouden, spektaakkelimaisuuden ja hienovaraisuuksien välistä leikkiä. Mutta vaikka Michaela kertoo olevansa maailmankaikkeuden kuningatar, joka tavoittelee suuruutta ja mittaamattomuutta tanssillaan ja laulullaan, esitys tuntuu kovin varovaiselta, energia esitystilassa staattiselta. Esitys nyrjäyttää hyvin tuntemiamme populaarikulttuurin, showspektaakkeleiden, muotimaailman, mainosten ja median keinoja hillityn oloisella näppäryydellä – välillä taitavasti, välillä kökön tuntuisesti. Räjähtävän taidokasta tankotanssinumeroa ei kuitenkaan nähdä ja universumin kuumimmat miestanssijatkin tuntuvat jotenkin ujostelevan.

laurapietilainen_michaelathequeen_press8_c_katrinaukkarinen2016

Voimaantuminen liitetään usein jonkin alistetussa asemassa olevan ihmisryhmän itsetunnon ja vaikutusvallan lisääntymiseen. Michaela / Laura Pietiläinenkin on nainen. Toisaalta voimaantumisesta puhutaan kenen tahansa henkilökohtaisena prosessina, joka liittyy omaan tahtoon, omiin mahdollisuuksiin luottamiseen, käsitykseen omista kyvyistä ja vastuuseen itsestä. Voimaantuneisuus on individualistisessa ajassamme ja uusliberaalissa taloudessa ehkä jopa jonkinlainen elinehto. Riittääkö taiteilijan/esiintyjän voimaantumisen kuvaus taideteoksen sisällöksi? Jaksanko katsojana kiinnostua teoksen päähenkilön eli Michaelan / Laura Pietiläisen voimaantumisesta? Ilahduttaako se minua? Miksi sen pitäisi olla minulle tärkeää?

Teos johdattaa pohtimaan kysymyksiä taiteen itsekeskeisyydestä. En silti ajattele, että jokin toinen aihe olisi ollut tärkeämpi, parempi, eettisempi teoksen aiheeksi. Yritän kurottaa kohti Michaelaa / Laura Pietiläistä, hänen karismansa on toki hehkuva ja kasvoilla näkyy iloa. Tuntuu kuitenkin siltä, että esitys ja sen kuvaama päähenkilön voimaantumisen prosessi tapahtuu minusta niin kaukana, etten ole edes varma oliko läsnäoloni katsomossa tarpeellista. Silti etäisyys ei ole tarpeeksi suuri, jotta voisin saada Michaelasta sellaista voimaa, jota saan faniuteni oikeista kohteista.

Mitä esitys kertoo yksilöstä? Millaisista asioista on tarve tehdä numero? Onko teos Laura Pietiläisen egotrippi? Onko se taiteen muotoon puettua terapiaa? Vaikka esitys jätti päättyessään tyhjän olon, olkoon näiden kysymysten pohdinta minun vapautumiseni ja voimaantumiseni katsojana.