fullsizerender

Jatko-osa Esityksen numerossa 3/16 julkaistuun artikkeliin ”Kylmän sodan tabu”

teksti ja kuvat: Janne Saarakkala

* * *

Työskentelin suomalais-ugrilaisen Majatuli-teatterifestivaalin asiantuntijaraadin jäsenenä Joshkar-Olan kaupungissa Marin tasavallassa Venäjällä 12. – 19.11.2016. Raadissa oli minun lisäkseni professori, tutkija ja taiteilija Anne Tyrnpu Tallinnasta; teatterikriitikko Elena Viktorovna Glebova Moskovasta; ohjaaja, kriitikko Niyaz Iglamov Tatarstanista; ohjaaja Sergei Pronin Karjalan tasavallasta ja näyttelijä-ohjaaja Vladimir Aktanajev, joka toimii nykyisin Marin tasavallan varakulttuuriministerinä. Päätyömme oli antaa palautetta kaikkien esitysten työryhmille ja jakaa lopuksi kuusi palkintoa eri tavoin ansioituneille esityksille ja niiden työryhmien jäsenille.

* * *

Udmurtian tasavallan kansallisteatterin esitys Cheptsy-joen laulu on historiallinen eepos onnettomista tapahtumista keskiajalla, jotka johtavat siihen, että kansallissankari syntyy ilman äitiä ja isää. Oopperamaista lavastusta hallitsevat portaat, jotka nousevat kuninkaan linnan portille. Puvustuksen historialliseen ja yksityiskohtaiseen paikkansapitävyyteen on panostettu. Esityksen hahmot ovat selkeitä karaktäärejä ja näyttelijät ovat tosissaan, he ovat kertomassa itselleen tärkeää tarinaa. Ja vaikka juoni on itse asiassa hyvin monimutkainen, se näyttää lavalla selkeältä. Silti esitys on kuin pönäkkä versio Taru sormusten herrasta tai kuin ooppera ilman musiikkia. Aivan kuin museon konservoidut mallinuket olisivat alkaneet liikkua ja puhua. Ne harppovat lavalla takanäyttämön portailta ramppiin ja rampista portaille. Kaikki ovat ylpeitä. Hyvikset ovat jaloja ja pahikset katsovat alta kulmain pahuutta kihisten. Järkyttävän yksiulotteisia hahmoja, ajattelen, samoin kuin kohtaukset, joissa hahmot ottavat toisistaan mittaa ilman minkäänlaista alatekstiä. Esitys on niin harrastelijamainen, että nolottaa.

Yleisö nousee aplodeeraamaan seisten. Majatuli-festivaalilla siinä ei ole sinänsä mitään poikkeuksellista mutta bravo-huudot ovat Cheptsy-joen laulun kohdalla tavallista pontevampia, kiihkeitä ja päällekäyviä. Aplodeista ei tule loppua. Työryhmä kumartaa monta kertaa ja jää riviin seisomaan kun festivaalin isäntä ojentaa ohjaajalle kunniakirjan – mikä sekin kuuluu jokaisen festivaaliesityksen protokollaan – mutta tällä kertaa, kunniakirjan lisäksi, festivaalia isännöivän Marin kansallisen Shketan draamateatterin kaksi kansallisasuista näyttelijää astelee ramppiin esittämään onnittelulaulun Udmurtian tasavallan kansallisteatterille. Haltioitunut yleisö taputtaa mukana. Minulle kerrotaan, että teatterit ovat hyvin läheisissä väleissä keskenään ja että Cheptsy-joen laulu on esitys, jota on odotettu vuosikymmeniä. Tässä juhlitaan siis poikkeuksellista kulttuuritekoa.

Lauluesityksen jälkeen lavalle pölähtävää joukko kansallisasuihin pukeutuneita udmurtinaisia, jotka edustavat Marin tasavallassa asuvaa udmurtiväestöä. Naiset laulavat hanuristin säestämänä udmurtilauluja ja tanssivat. Eräs naisista pitää kiitospuheen ja ilmoittaa, että tänä iltana syntymäpäiviään viettää näytelmässä kuningasta esittänyt näyttelijä. Mies kukitetaan, häntä halaillaan ja hänen kunniakseen taputetaan. Sitten koko näyttelijäjoukon on tanssittava naisryhmän kanssa, eikä heitä tarvitse kahta kertaa pyytää. Miesnäyttelijät tamppaavat lattiaa ja kajauttelevat kuorossa näytelmässä esitettyjä sotaisia huutoja. Ilmassa on urheilujuhlan tuntua. Osa katsojista itkee. Ennen kuin tanssivat udmurtinaiset antavat tietä viimeisille onnittelijoille, he jättävät ramppiin tusinan isoja lasipurkkeja täynnä säilöttyjä vihanneksia ja hunajaa. Se on lahja työryhmälle. Lopuksi näyttelijäopiskelijat Moskovasta tulevat joukolla halaamaan vasta valmistuneita, näytelmässä esiintyneitä kollegoitaan tuoden mukanaan kukkia ja kuohuviinipulloja. Tämän jälkeen työryhmä kumartaa vielä kerran, kaappaa lahjasaalin mukaansa ja marssii kuninkaanportin läpi näyttämöltä poistuen. Verhot sulkeutuvat.

Olen kauhuissani. Kohta minun olisi festivaalin esityksiä arvioivan raadin jäsenenä kerrottava työryhmälle, että minun mielestäni heidän suuri kulttuuritekonsa on taiteellisilta ansioiltaan ala-arvoinen tekele. Ennen kuin astun salista ulos mietin kuumeisesti miten ilmaisisin työryhmälle mielipiteeni rehellisesti ja kuitenkin huomioisin esityksen kiistattomat mutta minulle tuntemattomat kulttuuriarvot. Ja miten sanoisin sen kaiken niin, että tulkki ymmärtäisi minut oikein.

* * *

Kirjoitin Esityksessä 3/16 Suomen Kansallisteatterin Sumu-näytelmän inspiroimana tuntemastani pelosta, joka on yleinen mutta kätketty tunnetila suomalaisten keskuudessa kun puhutaan Venäjästä. Kerroin artikkelissa, että pelkoni tiivistyivät tähän työmatkaan, joka silloin oli vasta edessä.

Jo Moskovassa, kun nousin Joshkar-Olaan lähtevään yöjunaan, pelkoni alkoivat tuntua ylimitoitetuilta. Todellinen Venäjä, arkivenäjä jos haluatte, on ystävällisempi kuin se lännen medioissa kuvailtu sapelia kalisuttava öykkäri – kuva, jota Venäjän omat mediat vahvistavat ristiriitaisella viestinnällään. Mutta neljän hengen junahytissä ei ollut mediaa ja ihmiset olivat ihan tavallisia mutta ystävällisiä. Keskustelimme mitä puutteellisilla kielitaidoilla kykenimme, joimme teetä ja menimme nukkumaan. Ja Joshkar-Olassa, kun pääsin nauttimaan festivaalijärjestäjien sydämellisyydestä ja loputtomasta huolenpidosta, pelkoni olivat tipotiessään. Tunsin olevani ystävien ympäröimä, kuin herran kukkarossa.

Vanha klisee on toistettava: ei ole yhtä Venäjää. Venäjä ei ole sitä, mitä Moskova, BBC tai Yleisradio sanovat sen olevan. Maa koostuu lukuisista kansoista, joista Majatuli-festivaalille osallistuivat Suomen sukulaiskansat. Miksi varsinkaan heillä olisi mitään suomalaisia vastaan?

Kyllä hävetti omat ennakkoluulot.

Siitä huolimatta tunsin pelon pistoksen neljä kertaa.

* * *

Ensimmäinen pisto tapahtui Cheptsy-joen laulun jälkimainingeissa. Koin työryhmän ja esityksen yleisössä nostattaman kansallisen joukkohurmoksen uhkaavaksi. Ehkä uhmassa oli kyse suhteesta Venäjän liittovaltioon mutta minä kuitenkin tulkitsin sen uhkaksi omia globalistisia arvojani kohtaan. Ja silti uhma oli minusta oikeutettua. Festivaalin päättäneessä konferenssissa paikallisen yliopiston professori puhui siitä miten globalisaatio uhkaa pieniä kieliryhmiä ja niiden kieleen sidottua kulttuuriperintöä. Erään asiantuntija-arvion mukaan puolet tänään puhutuista maailman kielistä tulee katoamaan seuraavan sadan vuoden aikana. Ennen suomea yliopistossa opettanut tulkkini vahvisti uhan todelliseksi. Nuoret eivät ole enää innostuneita opiskelemaan suomalais-ugrilaisia kieliä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tulkilleni ei riitä enää töitä suomenkielen opettajana, eikä nuoriso ole enää yhtä innokasta käymään pienten kielivähemmistöjen perintöä vaalivissa teattereissa kuin ennen.

Poikkeuksia tietysti on – ja kiihkeitä sellaisia. Marin kielisen paikallisradion toimittajan mukaan nuoriso kilpailee radiokanavalla siitä, kuka osaa lausua marinkieltä kaunopuheisimmin. Ja toimittajia rokotetaan välittömästi jos he käyttävät venäjän kielen sanoja. Minulta toimittaja kysyi radiohaastattelussa tulkin välityksellä, että haluaisinko minä opiskella marin kieltä. Vastasin, että miksipä ei mutta venäjän opiskelu olisi minusta ehdottomasti käytännöllisempää. Silloin emme tarvitsisi haastattelussa tulkkia. Venäjä on maailman kielistä yhdeksänneksi puhutuin ja festivaalilla sitä puhuivat kaikki muut paitsi minä ja yksi eestiläinen ohjaajaopiskelija. Me puhuimme keskenämme englantia.

Olen samanlainen imperialististen kielien kannattaja kuin se paikallinen ja kasvava nuori väestö, joka haluaa vain puhua venäjää ja opiskella englantia. Minun kohdallani asetelma vain on päinvastainen; puhun jo englantia mutta haluaisin opiskella venäjää.

* * *

Majatuli-festivaalin keskeinen lähtökohta on tuoda suomalais-ugrilaiset kansat saman kotilieden äärelle ja voimaannuttaa niitä. Lähtökohdan mukaisesti festivaalin esityksissä ylläpidettiin ja korjattiin – toisinaan myös problematisoitiin mutta enimmäkseen uusinnettiin – katsojien ja tekijöiden kansallista identiteettiä. Marilaisille, komilaisille, Komin permiläisille, Obin ugrilaisille, hantimanseille, karjalaisille, mordvalaisille ja udmurteille teatteri on paikka, jossa kansallista kieltä ja kulttuuria vaalitaan ja säilytetään.

Tätä taustaa vasten koin festivaalilla monesti olevani väärässä paikassa, koska edustan näkemyksineni enemmän juurensa irti repinyttä globaalia nykykulttuuria kuin suomalaista kansalliskulttuuria, puhumattakaan suomalais-ugrilaisista juurista. Minä osaan kyllä laulaa James Bond -sävelmiä ja tanssia sillä yhdellä, geneerisesti itseään hytkyttävällä tavalla, mutta mitään suomalaisia kansanlauluja tai tansseja minulta on turha pyytää. Minunlaiselleni kansanperinteellä on korkeintaan taiteellista käyttöarvoa mutta henkilökohtaisesti, jos olen rehellinen, se ei merkitse minulle mitään. Minulle identiteetti ei ole joukkoon kuulumista, niin kuin monille festivaalin osallistujille, vaan yksilöllisyyttä, jonkinlainen jatkuvasti muokattava ja helposti liikuteltava contemporary piece of art. Minulla on ollut tapana ylpeillä sillä mutta Joshkar-Olassa aloin epäillä, onko se mikään ylpeyden aihe.

Toinen pisto. Pelko siitä, missä olen mukana, mitä olen oikein tekemässä. Välillisesti mutta innokkaasti olen koko elämäni ajan osallistunut tähän perinteisten ja omaleimaisten elämäntapojen maailmanlaajuiseen hävitystyöhön.

Udmurtian tasavallan kansallisteatterin Cheptsy-joen laulu oli minulle järisyttävä muistutus siitä, että teatterissa (tai taiteessa yleensä) on muitakin arvoja kuin taiteelliset tai viihteelliset arvot. Minusta on jotenkin oireellista, että olen voinut unohtaa sellaisen perusasian vaikka esimerkiksi suomenkielen asemasta käydystä taistelusta on vain sata vuotta aikaa. Silloin teatterin suomalaisuudella oli Suomessakin vielä erityinen, kansallinen merkitys. Sittemmin kieli vakiinnutti asemansa, ja jos muuta yhteisestä jaetusta suomalaisuudesta ei olekaan jäljellä, kieli elää edelleen. Se on kansallisen identiteetin peruspilari. Oivalsin tämän itsestäänselvyyden marin kielisen paikallisradion haastattelussa, jossa huomattavan monet kysymykset koskivat suomalaisten kirjailijoiden koulutusta, asemaa ja rahoitusta. Verrattuna marin kieleen suomi on huomattavasti vakaammissa kantimissa. Niin vakaissa, että se on itsestäänselvyys. Ei tule mieleenkään kyseenalaistaa sitä. Ja varmasti näitä itsestäänselvyyksiä on muitakin. Tässä suhteessa, vaikka kiinnikkeeni paikkaan, perinnekulttuuriin, jopa sukuun, tuntuvat heikoilta, en ole niin juureton kuin luulen. No, Turun sinapin voin kyllä vaihtaa, mutta en esimerkiksi äidinkieltä.

* * *

Olisi harhaanjohtavaa väittää, että Cheptsy-joen laulu olisi ollut malliesimerkki koko festivaalitarjonnan estetiikasta ja sisällöstä. Taiteellisesti kiinnostavampia esityksiä löytyi ja nykyaikaisempia keinoja käytettiin. Esimerkiksi Korjaamon Stage-festivaalillakin vieraillut Obin ugrilainen kansallisteatteri käytti erään perheen itsemurhaa kuvanneessa näyttämöllisessä nekrologissa Viimeinen saapuminen osallistavaa yleisökontaktia. Komin permiläisen kansallisteatterin haastattelumateriaaliin pohjautuva esitys Kylmä kesä ja Marin lasten ja nuorten teatterikeskuksen komedia Frau Berger käsittelivät ajankohtaisesti ja oivaltavasti perinteisen elämäntavan ja globaalin nykykulttuurin aiheuttamaa ristiriitaa. Esitykset olivat kaiken kaikkiaan hyvin erilaisia. En erottanut mitään yhtä suomalais-ugrilaista tyyliä vaikka raadin jäsen Anne Tyrnpu väitti, että kaikista suomalais-ugrilaisista perinteistä on erotettavissa epähierarkisuutta korostava rakenne. Tai hän toivoi, että se erottuisi edelleen ja perinne jatkuisi.

Nykyaikaisimman ja onnistuneimman toteutuksen tarjosi minusta Karjalan kansallinen teatteri musikaalisella esityksellään Poika-Karhu. Kyseessä oli kaikkia nykyteatterin hyveitä noudattaen ohjattu kansansatu. Viitteellisen tyylikäs lavastus ja tarpeisto olivat kaikki puuta (myös naamarit). Roolit olivat keveitä, teräviä, nopeasti vaihtuvia mutta näyttelijöiden läsnäolo vahvaa ja yhteistyö saumatonta. Esitys oli nopeatempoinen, kevyt, yllättävä ja hauska teatterileikki, josta en löytänyt kerrassaan mitään kritisoitavaa. Palautteessa kehuin sitä postmodernilla tavalla toteutetuksi kansansaduksi, joka ei ole liian ironinen.

Ei liene yllätys, että puhtain globaalin nykykulttuurin edustaja niin estetiikaltaan kuin sisällöltään oli suomalaisen Vapaa Vyöhyke -ryhmän esitys Toivo, joka pohjautuu Henriikka Tavin saman nimiseen runoteokseen. Lija Fischerin ohjaamassa installaatiomaisessa näyttämörunossa eri elementit (valokuvastudiota muistuttava lavastus, valo, heijastetut valokuvat, ääni, nauhoitetut runot, tarpeisto, näyttelijäntyö) keskustelivat keskenään varsin tasa-arvoisesti. Esityksessä ei ollut tarinaa vaan erilaisista fragmenteista koostui avaruus, jossa kuvattiin modernin nuoren naisen itsereflektiota ja kaipausta. Langat keräsi yhteen näyttelijä Rebecca Viitalan nimetön hahmo.

* * *

Kolmannen pelon piston tunsin seuratessani Mordvan tasavallan kansallisteatterin versiota Marija Ladon hittinäytelmästä Tavallinen tarina, jota on esitetty ympäri Venäjää menestyksekkäästi jo kahdentoista vuoden ajan. Esityksen elementit ovat sinänsä kiinnostavat. Maanviljelijäperheen tyttären ja naapurin pojan rakkaustarinaa kaikkine perhedraamoineen seurataan myös maatilan eläinten ja enkelten näkökulmasta. Näytelmä väittää, että vain ihminen – eritoten mies – on niin julma, että tappaa turhan päiten sekä eläimiä että omia lajikumppaneitaan, joskus jopa ennen kuin ne edes syntyvät. Perheen tyttö tulee raskaaksi ja näytelmän keskeiseksi teemaksi nousee abortti; pitäisikö tytön tehdä se ja onko se moraalisesti oikein. Näytelmä päättyy idylliseen ydinperhekuvaan, jossa poika on hyväksytty vävyksi, tytön sylissä on vastasyntynyt ja ankara isä lepertää vauvalle onnellisena vaikka vielä hetki sitten vaati tyttöä tekemään abortin. Perhepotrettia kehystävät enkeliksi muuttuneet lahdattu sika ja vävypojan juoppo isä, joka esityksen kultaisessa leikkauksessa teki itsemurhan. Taustalla soi lempeä venäläinen laulu, joka pyytää meitä kaikkia rakastamaan toinen tosiamme.

Palautteessani työryhmälle sanoin, etten ole ikinä nähnyt näin kristillistä esitystä ja että siinä on se hyvä puoli, että moraalikysymyksiä pohditaan, mutta pelottavana pidin sitä että näytelmä antaa poliittisen aseen niille piireille, jotka vastustavat aborttia, joka ei mielestäsi ole kategorisesti tuomittava toimenpide. Samalla minua kylmäsi ajatus, että tällaista propagandaa on menestyksekkäästi levitetty venäläisissä teattereissa jo yli kymmenen vuotta.

* * *

Viimeisen ja monen konjakkiryypyn turruttaman neljännen piston tunsin festivaalin päätösbileissä kun kiinnitin huomiota kahteen silmiinpistävän epämuodollisesti pukeutuneeseen nuoreen mieheen, joita en ollut aiemmin nähnyt missään, ja joita minulle ei esitelty. Minulle vain kerrottiin, että he olivat johtavan puolueen edustajia Venäjän liittovaltion eri ministeriöistä. Olin odottanut, että valtiovallan edustajia olisi näkynyt jo aiemmin tai että valvonta olisi ollut tuntuvampaa. Että esimerkiksi raadin päätöksiin siitä, mille esityksille ja taiteilijoille myönsimme diplomeja, olisi yritetty vaikuttaa. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, enkä havainnut valtiovallan läsnäoloa missään muualla kuin siinä, että Venäjän kulttuuriministeriö oli rahoittanut festivaalin. Sitten tulivat nämä kaksi herraa, jotka eivät tehneet muuta kuin juhlivat kanssamme noin tunnin verran ja pitivät ympäripyöreitä mutta miellyttäviä maljapuheita. Silti minulle jäi tunne – ja saatan olla vainoharhainen – että he olivat nykypäivän reviisoreita. Nuoret miehet olivat tarkastamassa, että asiat sujuivat paikan päällä niin kuin Moskovassa oli ajateltu.

Niin tai näin, lähtisin Joshkar-Olaan ja Majatuli-festivaalille koska tahansa uudestaan. Suosittelen sitä jokaiselle.

* * *

(Kaikki tekstissä käytetyt teosnimet ovat kirjoittajan omia suomennoksia.)

fullsizerender

Kirjoittaja ja kaikki logot: Marin kansallinen Shketan draamateatteri ja Majatuli-festivaali