Jon Forsberg oli työttömänä viisi vuotta. Nyt hän yrittää päästä takaisin työelämään

Kuvassa Jon Forsgren, joka oli työttömänä viisi vuotta. Nyt hän pyrkii takaisin työelämään.

Katsoin eilen tuon dokumentin ja eniten
pisti silmään vanhempien velttous, äidin
runsas ylipaino, avuttomuus ja selitys
omalle lihavuudelle ’Kun ei ole aikaa
lapsen takia… Terveellinen ruoka
on kallista…’

Ihan bullshittiä.”

 

Näin kirjoitti nimimerkki ”Vierailija” Vauva-lehden palstalla huhtikuussa 2012. Hän kommentoi edellisenä päivänä lähetettyä dokumenttia Perintönä köyhyys, jonka ohjasin ja käsikirjoitin. ”Vierailija”-nimimerkin kommentti kertoo hyvin nyky-Suomesta. Elämme maassa, jossa köyhä ei saa olla lihava eikä veltto. Tai jos on, niin ei ainakaan pitäisi selittää, että on sellainen kuin on.

Hypätään ajassa vuosi taaksepäin. Lähdin keväällä 2011 selvittämään, millaista on 2010-luvun suomalainen köyhyys. Aihe oli pyörinyt mielessäni jo useita vuosia, mutta vasta puolitoista vuotta sitten sain mahdollisuuden perehtyä siihen.

Köyhyyttä oli tutkittu paljon 2000-luvun alkuvuosina. Sen perusteella minulle oli melko selvää, ketkä ovat köyhiä ja mitä köyhyys ylipäänsä tarkoittaa. Suomalainen köyhyys on vain poikkeustapauksissa absoluuttista eli sitä, että ihminen kärsii aliravitsemuksesta eikä hänellä ole varaa vaatteisiin eikä muihin perustarpeisiin.

 

Meikäläinen köyhyys on suhteellista: ihminen on köyhä tai huono-osainen suhteessa toisiin, ympäröivän yhteiskunnan jäseniin. Hänellä ei ole varaa siihen, mitä yleisesti pidetään säädyllisenä tai kohtuullisena elintasona.

Tekemieni ohjelmien ja lukemieni tutkimusten perusteella tiesin, että pienituloiset eläkeläiset, iso osa yksinhuoltajaperheistä ja yksin asuvista sekä sellaiset perheet, joiden molemmat vanhemmat ovat työttömiä, ovat Suomessa köyhiä. Lisäksi esimerkiksi opiskelijat voivat olla tilapäisesti köyhiä.

Köyhien ryhmä oli niin monimuotoinen, että minun oli pakko muuttaa näkökulmaani. En saisi kerrottua köyhyyden koko kuvaa tunnin mittaisessa dokumentissa, jota olin tekemässä. Niinpä aloin selvittää, paljonko Suomessa on periytyvää köyhyyttä, siis toisen, kolmannen tai useamman polven köyhiä. Ja ennen kaikkea: mistä heidän köyhyytensä johtuu?

 

Matka periytyvään köyhyyteen

Yllätyksekseni periytyvää köyhyyttä oli tutkittu vähän. Käynnissä oli pari tutkimushanketta, mutta niistä oli saatavilla vasta alustavia tietoja.

Minun oli siis selvitettävä ilmiötä ensi käden lähteistä. Puhutin ensin diakonia- ja sosiaalityöntekijöitä. Kävin ruokajonoissa ja asunnottomien kahvilassa juttelemassa ihmisten kanssa. Kuulin ja näin paljon. Kohtasin yksinäisyyttä, alistuneisuutta, mielenterveysongelmia ja alkoholismia, mutta myös ylpeyttä, vihaa ja turhautuneisuutta.

Kävi kuten oli käynyt useasti aiemmin. Lähdin matkalle, jolla jouduin kohtaamaan omat ennakkokäsitykseni. Se muutti käsitystäni suomalaisesta yhteiskunnasta. Meillä on sellaista huono-osaisuutta ja köyhyyttä, joka ei näy tilastoissa eikä tutkimuksissa. Se ei kuulu juhlapuheissa eikä sen ääni yllä presidentin syrjäytymistä torjuvan ryhmän kabinettiin.

Tapasin Myllypuron ruokajonossa Mira Vihtamäen, hänen pienen Sami-poikansa sekä Miran äidin Ninan. Kävin Miran kotona ja tutustuin hänen mieheensä Joniin. He kertoivat elämästään, minä kuuntelin. Lopulta kysyin, suostuvatko he dokumentin päähenkilöiksi. Tarkoituksenani oli, että seuraan perheen elämää vähintään puolen vuoden ajan ja tallennan heidän arkeaan mahdollisimman aidosti. Siis siten, ettemme lavasta mitään vaan olemme paikalla kameran kanssa, kun jotain tapahtuu.

Pari päivää myöhemmin sain Miralta tekstiviestin: ”Kyllä me voimme Jonin ja Samin kanssa lähteä mukaan dokumenttiin.”

Myöhemmin myös Miran äiti Nina ja Jonin äiti Carola suostuivat siihen, että seuraan heidän elämäänsä ja haastattelen heitä. Näin dokumenttini laajeni tarinaksi kahden suvun köyhyydestä ja huono-osaisuudesta. Siitä tuli tarina suomalaisen hyvinvointivaltion kääntöpuolesta, ihmisistä, joiden elämää varjostavat alkoholismi, väkivalta, mielenterveysongelmat ja huoli toimeentulosta.

Keskiluokkainen ja keski-ikäinen minäni näki ja kuuli jotain sellaista, jonka olin jo unohtanut.

Kun Jonin äiti kertoi väkivaltaisesta isästään, muistin oman koulukaverini, jonka isä pieksi hänet, 9-vuotiaan pojan, mustelmille vähintään kerran kuussa. Kun kuuntelin Miran äidin tarinaa päiviä kestävästä ryyppäämisestä kotona ja sen aiheuttamasta turvattomuudesta, muistan luokkakaverini, 12-vuotiaan tytön, joka ei koulun jälkeen halunnut mennä kotiin, koska hän tiesi vanhempiensa ja heidän ystävien olevan siellä ympäripäissään. Kotona ei ollut kivaa, eikä siellä ollut ruokaakaan. Siksi luokkakaverini vietti mieluummin aikaa kavereidensa luona tai kaduilla.

Luokkakaverilleni kävi myöhemmin huonosti. Hän käytti rajusti päihteitä ja sairastui nuorena masennukseen. Vaikeat masennusjaksot seurasivat toisiaan, hän oli itsetuhoinen eikä pystynyt käymään koulua loppuun.

Tajusin, miksi Carolan ja Ninan sekä koulukavereideni arki ruokkii köyhyyttä ja huono-osaisuutta. Se johtuu näköalattomuudesta. Arjessa ei ole muuta kuin tässä ja nyt. Ei ole haaveita tai toiveita juuri muusta kuin siitä, mitä on. Ei ole toisenlaisen elämän mallia – tai ainakaan keinoja sen toteuttamiseen. On vain selviämistä päivästä toiseen.

Mutta onneksi päähenkilöideni elämä ei ollut pelkkää harmautta ja kituuttamista päivästä toiseen. Pienillä asioilla oli heidän elämässään suuri merkitys, kuten esimerkiksi työllä. Joni riemuitsi vilpittömästi päästyään palkkatuettuun työhön. Hänen äitinsä Carola pakkasi mieluummin aterimia 9,5 euron päiväkorvauksella kuin oli tekemättä mitään. Kokoomuslainen iskulause “työ on parasta sosiaaliturvaa” sai heidän elämässään uuden merkityksen: työ antaa sisältöä elämään.

Kohtasin päähenkilöideni luona sydämellisyyttä ja välittämistä sekä pelottavan paljon avoimuutta. He kertoivat elämäntarinansa hämmentävän avoimesti. Tuntui kuin olisin läheisten lisäksi ensimmäinen ulkopuolinen, joka kuuntelee heitä.

 

Kovat arvot

Dokumenttini esitettiin Ylen TV1:ssä huhtikuussa 2012. Se herätti runsaasti keskustelua nettipalstoilla. Muutamat kolumnistit kommentoivat dokumenttia. Heidän silmänsä olivat auenneet samaan tapaan kuin minun muistini oli palannut. Tällaista on suomalainen periytyvä köyhyys.

Eniten minua hämmästytti dokumentista käyty keskustelu. Se oli paikoin niin raakaa, että olin vihainen. En itseni vaan Miran, Jonin, Samin, Carolan ja Ninan puolesta. Heitä haukuttiin läskeiksi, saamattomiksi ja epäsiisteiksi. Laihduttaisivat, kampaisivat tukkansa ja hakisivat töitä, oli monen nettipurkauksen ydin.

Eivätkä Mira ja Joni sekä heidän äitinsä edes olleet köyhiä. Hehän olivat ylipainoisia. Heillä oli varaa LCD-televisioon, tietokoneeseen ja kännyköihin. He syöttivät pojalleen valmisruokia ja ahtoivat itseensä ruokajonosta hamstraamiaan eineksiä. Mitä köyhyyttä se sellainen muka on?

Onneksi nettikommentoijissa oli myös niitä, jotka ymmärsivät, mistä dokumentti yritti kertoa. Periytyvä köyhyys ei ole aineellista köyhyyttä tai pienituloisuutta. Se on näköalattomuutta ja kyvyttömyyttä muuttaa arkeaan. Ehkä siksi sitä on niin vaikea nähdä – ja hyväksyä.

 

Simo Sipola

Kirjoittaja on dokumentaristi ja toimittaja, joka työskentelee
Yleisradiossa.