esityslogo_e_yellow

Ystäväni kutsui minut mukaansa katsomaan stand-up esitystä. En ollut nähnyt stand-upia livenä koskaan aiemmin ja olin syvästi tietoinen ennakkoluuloistani; eikös se stand-up ole sellaista kaupallista pippelihuumoria? Olen ymmärtänyt, että vaikka stand-upilla on historia nimenomaan poliittisesti kantaa ottavana genrenä, Suomessa koomikot yleensä alleviivaavat omaa epäpoliittisuuttaan ja vannovat alapäähuumorin nimeen. Mutta totta puhuen eniten minua huolestutti tapahtuman kollektiivisuus: entä jos ei naurata? Entä jos istun katsomossa, jossa kaikki muut nauravat – siis jakavat jotain yhteistä – ja minä istun hiljaa?

Toisaalta olin utelias. Mitä ovat nämä salit ja temppelit, joihin kansa kokoontuu sankoin joukoin saadakseen kuunnella tarinointia ja nauraa yhdessä? Mikä ihmisiä naurattaa?

Vitseillä on usein tietynlainen logiikka, jota kuuntelijat seuraavat ja osaavat jo tavallaan ennakoida, mikä tulee olemaan hauskaa. Näkemästäni esityksestä päätellen, joka oli useamman esiintyjän yhteisilta, hassut äänenmuutokset, kummalliset ruumiin asennot, liioittelu ja yllättävyys naurattavat ihmisiä. Valttia ovat esiintyjän nopeus, itsensä likoon laittaminen ja sympaattinen yleisökontakti. Toistuvia teemoja tuntuivat useimmilla tarinoitsijoilla olevan nuorison käyttäytyminen ja erilaiset sanonnat ja sanalyhenteet (SWAG-YOLO), populaarikulttuuri, sosiaalinen media ja uuden teknologian käyttö. Nauramme siis ajankohtaisille asioille ja samaistumme kertojaan, joka yrittää pärjätä uuden teknologian tai kielen kanssa. Parhaiten onnistuivat ne, jotka esittelivät omia ennakkoluulojaan ja nauroivat myös itselleen. Naurattiko? No, kyllä nauratti. Kyllä ammattilaiset osaavat naurattaa. Viinilasillinen – tai pari – auttoi myös. Yhteiseen nauruun oli helppo lähteä mukaan (paitsi siihen kolmekymppisen miehen kertomaan megapitkään tarinaan pms-oireista ja kauhuleffan tekemisestä… ööh, se ei kyllä naurattanut, vaan aiheutti lähinnä myötähäpeää).

Numeron teemana on siis nauru. Huumorintutkija ja toimittaja Janne Zareff analysoi politiikan toimitusten twiittejä ja purkaa auki sitä, mitä ymmärrämme ironialla. Esitystaiteilija Nora Rinne puolestaan lukee Kevätpörriäistä ja Henri Bergsonin Naurua rinnakkain. Maija Karhunen kirjoittaa saksalaisesta koreografista Andrea Baehrista ja hänen esityksestään Lachen, jossa taiteilija nauroi erilaisia scoreja. Koomikko Minna Kivelän pienoisnäytelmässä kaksi naista keskustelee naurusta.
Kannattaa myös katsoa Esitys-lehden nettisivuilla videoklippi, jossa Marina Abramović kertoo vitsin. Voit kuunnella pari legendaarista naurua: Tarmo Mannin ja Vesa-Matti Loirin esittämän Jean-Pierre Kuselan naurua. Ja ehkä nauraa mukana!

Pilvi Porkola