esityslogo_e_vaaleanpunainen

päätoimittaja: Nora Rinne

Muukalaisista puhuminen on lähtökohtaisesti epäkorrektia: siinä toinen määritellään juuri minusta käsin toiseksi. Se mikä hänet tekee muukalaiseksi, on ero minuun ja meihin nähden. Ei kukaan ole aina, kaikkialla ja kaikille muukalainen. Eikä toisaalta myöskään ole meitä, jos ei ole muukalaistamme, jotakuta joka ei ole yksi meistä.

Minä elän nyt jonkinlaista muukalaisuuden kevytversiota muualta tulleena kouluenglanninpuhujana skotlantilaisessa pikkukaupungissa. Olen valkoinen, perheellinen, heterosuhteessa elävä ja turvallisesti keski-ikäistyvä. Leikkaan pihanurmikkoa, pesen lasteni koulupukuja ja huolehdin heidän läksyistään. Sanon sorry thank you very much excuse me please ja sorry again. Mainitsen, että käyn työmatkoilla kotimaassani, etten vaikuttaisi sosiaalipummilta epämääräisine ammatteineni. Kerron, ettei sade haittaa minua, eikä tuuli, eikä kylmyys, että täällä on very beautiful. Yritän olla haluttu maahanmuuttaja, sellainen jolla on asiat kunnossa, EU-passi voimassa ja rahaa pankkitilillä. Maahanmuuttaja, jonka karkottamiseksi ei kannata ommella Skotlannin lippua hihaan ja ruveta rettelöimään.

Ei minua kukaan uhkaa, mutta silti olen kaikista silotteluyrityksistäni huolimatta tässä yhteisössä stranger, foreigner. Ilman suurta dramatiikkaakin tämä kokemus on vakuuttanut minut siitä, ettei muukalaisuuden kysymyksestä korrektisti vaikeneminen helpota muukalaisena elämistä. On kysyttävä ketkä ovat minun muukalaisiani, mikä tekee heistä sellaisia, ja mitä on oma muukalaisuuteni. Muukalaisuus on muutakin kuin vieraassa maassa asumista. Se on myös vierautta omassa yhteisössä, ruumiissa, sukupuolessa, ”minussa”. Muukalaisuuteensa voi törmätä kotona, Strindbergillä tai Nuuksion metsässä.

Paikoiltaan siirtämiset ovat modernin taiteen ydintä. Sosiologi Richard Sennettin mukaan modernin taiteen ”modernius” on juuri näissä vinksahduksissa. Taiteilijan haasteet eivät enää ole niinkään esineiden tai asioiden representoinnissa, kuin niiden väärinsijoittamisessa. Kuitenkin muukalaisuuden puheeksi ottaminen taiteilijoiden kanssa toi esiin arkisia havaintoja maahanmuuttoviraston jonotusnumeroautomaatista, rahasta, eristäytyneisyydestä, kateudesta. Taiteestakin kirjoitetaan, mutta moni muu asia tuntuu akuutilta juuri nyt, eikä taidepuhe pysy sisäsiistinä.

Tässä numerossa Olli Pyyhtinen kysyy kuka on muukalainen ja pitääkö hänen muuttua kaltaiseksemme. Janne Saarakkala tutkii saako rahaa jos raksittaa apurahahakemukseen ”muu”. Tuomas Laitinen ja Jamie MacDonald lähestyvät kumpikin omilta suunniltaan valkoisen miehen ongelmaa. Ilja Lehtinen kääntää Neekeriä. Louna-Tuuli Luukka tiedustelee paluumuuttajilta miltä nyt tuntuu. Hilkka-Liisa Iivanainen katselee sisäpiiriin päin ja pidättää. Karolina Kucia kirjoittaa muukalainen H:sta, joka siivoaa, ja päällikkö A:sta, joka tuntee taiteellista halua katsella kun H siivoaa. Elina Minn muistelee millaista oli olla freelancer Berliinissä ja antaa tukan hapsottaa. Niko Hallikainen odottaa Michael Jacksonin ylösnousemusta ja Pilvi Porkola Tino Sehgalin alas laskemista. Symposionissa Willem Wilhelmus kysyy oikeutusta olla ylpeä tekosuomalainen, Diana Soria Hernández jonottaa, koska ei kuulu EU-klubiin ja Roi Vaara eristäytyy Budapestissä. Lehden läpi kulkevassa valokuvasarjassa tekijät asettavat itsensä oman muukalaisuutensa maisemaan.

Aleksis Kiveä ja Richard Sennettiä vieraanvaraisesti yhteen sovittaen: niin muuttuu mailma, Eskoni, väärinsijoittaminen voi luoda arvoa ja suurin illuusioista saattaa lopulta olla paikallaan pysyttelevien muuttumattomuus.