esityslogo_e

Pienituloinen ystäväni oli dyykkaamassa ruokaa lähikaupan roskapöntöillä, kun parikymppinen kaupan myyjä
yllätti hänet ja he kävivät seuraavan väittelyn (huom. lyhennetty) :

-Sulla ei ole yhtään mitään asiaa näille roskiksille. Lähe menee!

– Näähän on roskia. Ei kai se ketään haittaa, jos otan nämä.

– Ne on meidän omaisuutta siihen saakka kun jätefirma hakee ne. Tajuutsä, että sä oot varas.

– Niin joo, roskavaras. Tää on ihan syötävää ruokaa. Miksen mä vois ottaa näitä?

– Koska se on laki vitun idiootti. Mä soitan nyt kytät, jos et suksi vittuun. Jos sulla ei ole rahaa ostaa ruokaa, niin hanki parempi elämä!”

***

Ylläoleva keskustelu kuvaa raadollisella tavalla sitä, miten köyhyyteen Suomessa suhtaudutaan. Kysymys ei nähdäkseni ole pelkästään laista, vaan varsinaisessa asiassa, köyhyydessä, on jotain häiritsevää. Jotain sellaista, mitä ei haluta kohdata. Köyhyydestä puhuminen on vaikeaa. Köyhille itselleen, koska se on häpeä ja merkki epäonnistumisesta. Muille, koska ei ole välineitä käsitellä asiaa, ja myös koska oma oleminen asian edessä voi tuntua riittämättömältä.

Vähäosaisuudessa ei ole kysymys pelkästään taloudellisesta tilanteesta, siis siitä, riittävätkö rahat ruokaan tai vuokraan, vaikka se on jo sinänsä haaste. Kysymys on myös identiteetistä; mihin kuuluu, keihin samaistuu ja mitä voi tehdä. Köyhyys voi olla väliaikaista tai perinnöllistä, se voi johtua työkyvyttömyydestä, liian korkeista veloista tai väärästä ammatinvalinnasta. Kysymys on yhteiskunnasta ja sen rakenteista; mitä arvostetaan, millaisella työllä tulee toimeen, onko työtä kaikille tai onko koulutusta vastaavaa työtä. Viimekädessä kysymys on myös ihmisyydestä ja asenteista, miten suhtautua kanssaihmisiin, jotka syystä tai toisesta eivät pysy mukana.

***

Tämän lehden haastattelussa Kelan tutkimusprofessori Heikki Hiilamo toteaa, että vallitsevan ilmapiirin mukaan köyhyyden ajatellaan olevan ihmisen omaa syytä, saamattomuutta ja laiskuutta. Toimittaja Simo Sipola kertoo puheenvuorossaan samoista asenteista; palaute hänen tekemästään dokumentista Perintönä köyhyys oli paikoin aggressiivista. Tässä lehdessä on myös kaksi kirjoitusta pienituloisten näkökulmasta. Kovien arvojen maassa ei liene ihme, ettei kumpikaan halunnut nimeään lehteään.

***

Professori Esa Kirkkopelto toteaa, että taitelijoiden on vaikea toteuttaa poliitisesti edistyksellistä taidetta taantumuksellisessa maailmassa ja haastaa taiteilijat tekemään esityksiä, jotka vähentäisivät köyhyyden pelkoa. Toinen ohjaaja, Juha Hurme, puolestaan jatkaa samasta aiheesta, niukkuuden teatterista, joka tekee, mitä haluaa, kulutuksen spektaakkelista välittämättä.

Näitä haasteita kohti!

Pilvi Porkola