uppo1

UPPODISKURSSISTA

Immersiota käsitteleviä tekstejä silmäillessä tulee sellainen vaikutelma, että immersiivinen teatteri on brittiläinen ilmiö. Iso-Britaniassa on kehittynyt paitsi oma immersiivisen teatterin kenttänsä, myös sitä käsittelevä diskurssi. Adam Alston kirjoittaa siitä, kuinka immersiiviset esitykset toimivat neoliberalistisen ideologian tapaan kannustamalla yleisössään yrittäjähenkisyyttä: osallistujat kilpailevat kokemuksista ja pyrkivät löytämään mahdollisimman elämyksellisen reitin esityksen sisällä, mahdollisesti muiden kustannuksella. Alstonin kirja Beyond Immersive Theater ilmestyi toukokuussa, siihen en tosin ole ehtinyt vielä tutustua. Matt Trueman kirjoitti toissapäivänä, että immersiivinen teatteri yrittää saada yleisönsä teeskentelemään uskovansa fiktioon kuin neljännen seinän teatteri, kun taas ”enactment” paljastaa brechtiläisesti omat keinonsa ja siksi toimii paremmin. Truemanin kuvaus siitä, mitä hän kutsuu enactmentiksi vaikuttaa osallistavalta esitystaiteelta tai performanssilta: sen sijaan, että näyteltäisiin mielenosoitus, tehdään, ja esitetään, mielenosoitus. Osallistavan ja immersiivisen esityksen raja onkin häilyvä ja teatteri tuntuu Truemanin tulkinnassa kuitenkin viittaavan tietynlaiseen fiktioon; sana enactment perässä ei ole sanaa teatteri, sanan immersiivinen perässä on. Josephine Machon ehdotti seitsemän vuotta sitten termiä (syn)aesthetics, jolla hän kuvaa taidetta, joka tarjoaa moninaisen aistillimellista kokemusta, mutta pyrkii samalla semanttisten merkityksien luomiseen ja käsittelyyn. Jos Alston näkee immersiivisen teatterin oivana välineenä neoliberalistisen agendan välittämiseen, Machon pitää sitä mahdollisuutena kokea aitoa fyysistä yhteyttä toisiin ihmisiin etäännyttävän teknologian aikakaudella. Jen Harvey oli elokuussa 2013 toiveikas sen suhteen, että sosiaalisilla kohtaamisilla pelaavat taidemuodot kuten yksi-yhdelle-esitykset, immersiivinen teatteri ja delegoitu taide voivat lisätä sosiaalista osallisuutta ja reilua demokratiaa. Claire Bishop muistutti vuonna 2012 siitä, että Neuvostoliiton massiivisia esitysspektaakkeleita ohjannut Sergei Evreinovkin kannusti ihmisiä 1910-luvulla muuttumaan oman elämänsä näyttelijöiksi ja näytelmäkirjailijoiksi. Myös Nicolas Bourriaudin vuonna 1998 lanseeraamaan relationaalisen taiteen käsitteeseen viitataan. Immersiodiskurssin normina on mainita kunkin tekstin ensimmäisellä sivulla brittiläinen Punchdrunk-ryhmä, joten tehtäköön se tässäkin, jotta pääsen huomauttamaan, että keskustelu on väistämättä rajallista, jos taidesuuntauksesta käytävän dialogin lähtöpiste on yhden tekijän tuotanto, johon muut sitten vertautuvat.

Keskustelussa käsitellään paljon sitä, millaisia poliittisia merkityksiä immersiivisille esityksille ominaiset piirteet, kuten aistihavaintojen ja -elämysten monipuolisuus ja voimakkuus sekä yleisön aktiivinen osallistuminen, kantavat sisällään. Onko uppoaminen vastaliike teknologisoituvalle ja luonnon ruumiista vieraantuvalle yhteiskunnalle vai narsismia ruokkivan elämysteollisuuden väline? Auttaako osallisuus taideteoksen rakentumiseen katsojaa emansipoitumaan ja yhteisöä demokratisoitumaan vai tukeeko se kapitalistista kilpailun logiikkaa? Tekeekö fiktio meistä teeskentelijöitä vai vapauttaako se mielikuvituksemme arjen kahleista? Jos käytän viimeisen kuukauden aikana näkemiäni esityksiä arvioinnin materiaalina, sanoisin että riippuu esityksestä ja luultavasti myös katsojasta.

Alstonin ja Bishopin kaltaiset kriittisen näkökulman herättelijät ovat siksi tärkeitä, kun kokonaisen taidemuodon vaikutuksia aletaan pitää positiivisina tai emansipatorisina, mikä on aikaisemmin ollut aika ilmeistä ainakin suhteessa osallistavaan ja yhteisölliseen taiteeseen. Erona melkein kaikkeen yllä mainittuun ajatteluun näkemäni esitykset eivät olleet brittiläisiä: Rimini Protokoll pitää nettisivujensa mukaan majaa Berliinissä, Cantabile2 toimii Tanskassa Vordingborgin kaupungissa ja muut Helsingissä. Huolimatta globalisaatiosta ja englanninkielen kolonisoivasta leviämisestä paikallisuudella on eurooppalaisenkin taidekentän sisällä niin paljon merkitystä, että eri maissa saatetaan puhua samoilla sanoilla ihan eri asiasta. Lisäksi käytän immersiivisen teatterin sijaan mieluummin termiä immersiivinen esitys, mikä tuntuu paremmin sallivan sisäänsä ainakin Neuromaanin, Remote Helsingin ja Oikean terveyskeskuksen.