uppo1

UPPOLITIIKASTA

Toisin kuin muissa kokemissani esityksissä, Remote Helsingissä on otettu esitysmuodon poliittisuus osaksi esitystä. Ainakaan en osannut sitä muista lukea. Remote Helsingin yleisön jäsenet, joita on muutama kymmen, saavat kukin omat kuulokkeet ja äänilähteen. Kuulokkeiden kautta meitä ohjaa tekoälyn, Sannan, keinotekoinen ääni sekä suggestiivinen musiikki. Ääni ohjaa meitä liikkumaan kaupungissa ja kutsuu meitä laumaksi. Laumana kulkeminen on nautinnollista, yhdistettynä manipulatiiviseen äänimaisemaan se tekee julkisessa tilassa hölmöilystä, tai siis sosiaalisten normien rikkomisesta, kivaa. On helppoa olla lammas, jos paimen on hurmaava (spesistinen metafora on yleisellä tasolla epäreilu, mutta tämän esityksen kontekstissa olennainen). Rimini Protokoll ei jätä epäselväksi tämän taipumuksen vaaroja. Kirkossa Sanna tekee ihmeteon, mystisen transformaation, jonka jälkeen yleisö jaetaan osiin. Kun astun ulos kirkosta ryhmäni kanssa, meille kerrotaan, että olemme eliittiä. Kylmät väreet kulkevat ihollani, kun tajuan mihin olen antanut itseni johdattaa. Viisi minuuttia sitten kirmasin iloisena ja hetkeäkään epäröimättä tämän fasistin ehdotuksesta. Sitten ruumiillinen kuvotus sulaa ajatteluksi siitä, että eriarvoistaminen on teoksen tapa kommunikoida fasismin kritiikki, herättää tietoisuuteni siihen, että tallustan elämäni polulla hypnotisoituneena, kapitalistisen järjestelmän talutusnuorassa.

160612_remotehelsinki_342_netti_bw

Kuva: Anu Pynnönen

Myös Oikeassa terveyskeskuksessa yleisö jaetaan osiin, esityksessä oleviin ja muihin, ja sen sisällä terveempiin ja sairaampiin. Esitys alkaa Helsingin rautatieasemalta, ja kuten Remote Helsingissäkin, minua ohjaa etäännyttävä hahmo, jonka ymmärtää olevan etukäteen ohjelmoitu. Molemmissa esityksissä teknologian persoonaton voima kertoo meille, että olemme erityisiä, että voimme katsoa muita vähän korkeammalta tai sivummalta. Remote Helsingin ääni on itsereflektiivinen: ”Minä en koskaan odota. Olen olemassa vain kun puhun”. Oikean terveyskeskuksen ääni sanoo suoraan, että muut ei tajua yhtään mihin minä olen menossa. Puhelimen kautta välittyvät viestit johdattavat minut bussiin, jossa tunnistan muut osallistujat ja täytän puhelimen kautta kaavakeita, joissa arvioin itseäni: kuinka kiinnostunut olen asteikolla 1-5 tai kiinnitänkö huomiota siihen kun sadepisarat putovat iholleni. Kysymyksillä minua herkistetään aistimaan, ajattelen, ja samalla minut tuodaan terveys- ja taideinstituutioista tutun arvioinnin piiriin. Miten itseni esitän? Olenko hyvä jos vastaan näin? Miten miellyttäisin tai provosoisin tekijöitä vastauksillani? Kyselyjen jälkeen tunnen, että minua on samaan aikaan kohdeltu välittäen ja kaltoin.

Bussista jäädessämme olemme lauma mekin. Kuudestaan kävelemme ensimmäisen elävän esiintyjän luo. Hän mittaa vuorotellen kunkin meistä sydämensykkeen. Mikäli sykkeen temmossa on enemmän vaihtelua, on terveempi, meille kerrotaan. Sitten meidät jaetaan puoliksi: ne kolme, joilla vaihtelua oli vähemmän, pitää ensin saada lääkärin vastaanotolle. Olen siinä joukossa. Mietin mitä se tarkoittaa – olen siis yleisön heikommassa puolikkaassa. Lannistun hiukan. Olisi kiva näyttäytyä vahvana.

kuva_01_bw

Kuva: Marko Mäkinen

Myös Neuromaanissa ääni puhuu minulle. Se kertoo mielenterveyskuntoutuja Gereg Bryggmanin edesottamuksista. Bryggman taas on Jaakko Yli-Juonikkaan vuonna 2012 julkaistun Neuromaani-romaanin päähenkilön, Silvo Näreen, pään sisällä kuuluva ääni. Tässä on siis useampikin etäännytyksen kerros, eivätkä esityksen tapahtumat tapahdu minulle, kuten edelläkuvailluissa, vaan Geregille. Voin kuljeskella Marian sairaalan kolmeen kerrokseen rakennetussa sadan huoneen installaatiossa, joka kuvaa Geregin mieltä. Samalla kirjan kertojanääni, joka siis seuraa Geregin edesottamuksia sivusta, puhuu minulle lakkaamatta. Tässä ei ole mitään syrjivää, eikä minua vastuuteta juuri mistään. Jos tämä on yrittäjyyttä, niin resursseja on kaikille yllin kyllin ja kilpailu siksi tarpeetonta. Jos tämä on hedonismia, se on sitä samassa määrin kuin taidemuseossa käyminen. Tartun mahdollisuuksiin siellä kun niitä näen – kuljetan pyörätuolissa istuvaa nukkea pitkin käytäviä ja istun henkilökunnan kopissa napsimassa tabuja. Se ei kuitenkaan vaikuta mihinkään, sairaalan henkilökunnalle olen aave Geregin tajunnan käytävillä.

neuromaani_8260_bw_small

Kuva: Valtteri Raekallio

Remote Helsinki viettelee minut seuraamaan sairasta johtajaa, Oikea terveyskeskus tarjoaa ristiriitaisia viestejä pyrkimyksistään ja Neuromaani laittaa minut katsomaan neutraalisti sivusta sitä, kun ihminen on sekä tunteeton että joko hullu tai hyvin mielikuvituksekas. Jos kehollinen eläytyminen on esityksen immersiivisyyden mittari, Remote Helsinki kylmine väreineen oli minulle immersiivisin. Se kumartaa Alstonin analyysille immersiivisistä esityksistä kapitalismin airueina, sivuuttaa Truemanin blogitekstin asiaankuulumattomana ja virnistää kaksimielisesti Machonille, joka asettaa vastakkain ihmiskontaktit ja teknologian. Minulle ei jää sellainen olo, että immersiiviset esitykset joukkona tai taidemuotona ilmaisisivat jotain tiettyä poliittista alatekstiä. Kuten näyttämöteokset tai maalaukset, ne manipuloivat yleisöään eri tavoin ja jättävät heille vapautta eri tavoin. Yksittäisten teosten kohdalla poliittisista agendoista voi, ja pitääkin, puhua.