uppo1

UPPORUUMIISTA

”This fusing of sense (semantic ’meaning making’) with sense (feeling, both sensation and emotion) establishes a double-edged rendering of making-sense/sense-making and foregrounds its fused somatic/semantic nature.”
Josephine Machon

Josephine Machonin (syn)estetiikka nostaa esiin aistillisen, moniaistisen taidekokemuksen, tai esteettisen kehoelämyksen. Synestesia-termin etymologinen tausta on kreikkalainen: syn on yhdessä, aisthesis havainto tai aistimus. Se on myös lääketieteellinen termi neurologiselle tilalle, jossa aistit sulautuvat toisiinsa ja ihminen kokee esimerkiksi hajut väreinä tai maut muotoina. Machonin (syn)estetiikka liittää tähän aistihavaintokentän yhteensulautumiseen aistimellisen lähestymistavan taiteelliseen praktiikkaan ja analyysiin. Immersiivisten esitysten tekemisen praktiikassa moniaistisuus on ainakin yksi teoksia yhdistävä tekijä. Kaikissa viidessä näkemässäni esityksessä liikun esityksen maailmassa: kävelen metsässä, jätevedenkäsittelytunneleissa, kävelykadulla, sairaalan käytävillä, kodissa ja istun sekä metron että auton kyydissä. Tuntuu tuulenvire iholla, pistävä haju limakalvoilla, tärinä takapuolessa, käsi olkapäällä, huulet huulilla, maisema verkkokalvoilla, hengästys palleassa, melodia äänihuulilla, biitti tärykalvoilla. Esitykset siis saavat minut tietoiseksi siitä, että olen niissä läsnä kokonaisvaltaisen kehollisesti.

Siitä seuraa, että muutkin paikallaolijat ovat kokonaisvaltaisia keho-olentoja. Moninaisesti aistivia subjekteja, jotka kaiken lisäksi toimivat teoksen sisällä, olivat sitten esiintyjiä tai yleisöä. Eroja esitysten välillä alkaakin löytyä siitä, millaisiksi nämä olennot ja subjetit mielletään ja miten heidät asetetaan suhteessa toisiinsa. Miten kehojen rajat määrittyvät ja miten esitys niitä kohtelee? Mitä ihminen teoksessa on? Miten minut otetaan vastaan? Mikä on roolini? Osassa esityksistä minä, yleisön edustaja, olen protagonistin roolissa. Olen subjekti, se jolle asiat tapahtuvat. Osassa esityksistä olen todistaja, joka seuraa, miten asioita tapahtuu muille – kuten Neuromaanissa Geregille, jota ei tosin fyysisesti koskaan näy.

Recover Laboratory on rakennettu Helsingin Viikissä sijaitsevan kaupungin vedenpuhdistuslaitoksen tunneleihin. Tunneliverkosto on massiivinen ja tilan voima valtava. Koen ehkä kaikkien aikojen voimakkaimman esityksen sisällä tapahtuneen kehollisen elämyksen kun kävelen Käärmeeksi nimetyn tilan läpi. Tila on muutaman kymmenen metrin pituinen, pitkänomainen huone, jonka läpi pituussuunnassa kulkee kävelysilta. Sillan alla vyöryy tonneittain paskavettä. Kävelen siltaa, jyrinä ja jalkojen alla pauhaava energian ja massan tuntu on suunnaton. Kokemus on pysäyttävä ja ylitsevuotava. Muuten kuljeskelen tunnelilabyrintteihin merkittyä reittiä ja kohtaan silloin tällöin pieniä sirkusesityksiä. Ne jäävät auttamatta tilan varjoon. Olen vähän surullinen niiden puolesta, ne ovat liian väkevässä ympäristössä tai kulkeneet vielä liian lyhyen matkan. Viehätyn pienestä sanattomasta kommunikoinnista esiintyvien hahmojen kanssa ja kahleista roikkuvan sukkapukunaisen ympärillä tuntuu eroottista värinää. Vertikaaliköydessä hitaasti liikkuva alaston Adonis on hurjan kaunis. Maleksin viimeisenä katsojana ylikulkusillalle ja katson alas halliin, jossa Adonis seisoo myyttisenä ympyrässä kuin samalla kun vedenpuhdistamon työntekijä haalareissaan kiipeää rappusia ylös taka-alalla. Taide ei silti tavoita kaupungin pinnan alla syöksyvän suuren käärmeen voimaa.

2annabjo%cc%88rklundrecoverlaboratory2016_bw_small

Kuva: Anna Björklund

Jäteveden hajusta tulee tapettia, johon en enää kiinnitä huomiota, ja kokemus on syn-esteettinen, mutta ei niinkään tilaan rakennettujen kohtausten vaan tilan ja sen teoksellisen kehystämisen takia. En tule haastetuksi mitenkään, vaikka välillä mietin, voisinko eksyä tänne, jos yrittäisin. Kokemus on sikäli samanlainen kuin Neuromaanissa, olen todistaja, jolla ei ole juuri vastuuta oman kokemuksensa yli, jolle tarjotaan aistittavaa tai ajateltavaa.

Vordingborgissa Etelä-Tanskassa esitetyssä Cantabile2:n Hidden Number 4760:ssa tilanne on hyvin toisenlainen. Ensimmäisessä kohtauksessa olemme mustassa teatterilaatikossa, johon on aseteltu kohdevalaistuja kahden hengen pyöreitä pöytiä ja suuremmalle joukolle tarkoittettuja tuoliryhmiä, taustalla soi ambient. Kohtaan pöydän yli toisen katsojan ja meitä ohjataan kertomaan toisillemme henkilökohtaisia asioita. Sitten teemme samaa isommassa ryhmässä ja kaksi paria yhdistetään neljän hengen ryhmäksi, jolla jo nyt on intiimi sisäinen dynamiikka. Astumme tilasta pihalle, missä meitä odottaa punainen avo-Cadillac. Muita neljän hengen ryhmiä lähtee liikkeelle amerikanraudoilla ja jeepeillä. Avoautolla liukuminen lämpimässä loppukesän illassa on ihanaa ja kuski kertoo, kuinka haki auton Yhdysvalloista. Se on samaa vuosimallia ja saman värinen kuin Chuck Berryllä. Tyhjä kolo otelaudassa odottaa kasettisoitinta, jossa voisi pyörittää Berryn Chess Records -levymerkillä julkaisemia Cadillac-albumeja. Olen etuoikeutettu kapitalisti, siitä ei ole epäilystä. Pysähdymme kohtauksiin eri puolilla kaupunkia ja kohtausten välillä istumme auton kyydissä. Nelikkomme muodostaa pikkuhiljaa toisiaan kunnioittavan ja olosuhteet huomioonottaen läheisen yhteisön. Esitys on kehollisesti immersiivinen, mutta varsinkin sosiaalisessa mielessä: minut ympäröi kanssamatkustajieni läsnäolo, jota esiintyjät, esitystilat ja esityksen rakenteet ohjailevat.

img_7281_bw_small

Kuva: Tuomas Laitinen

Jos Neuromaanissa ja Recover Laboratoryssa minulla on paljon tilaa omistautua omille kokemuksilleni, mitä Alston kaiketi kutsuisi narsismiksi, Oikeassa terveyskeskuksessa ja Hidden Number 4760 :ssa dramaturgia rakentuu rajojani haastavien kohtausten ja niiden sulattelun mahdollistavien suvantojen vaihteluksi. Oikean terveyskeskuksen tarjoama polku on pääasiassa yksilöllinen, tai narsistiseen itsereflektioon virittävä, kun taas Hidden Number 4670 ja Remote Helsinki järjestävät ensisijaisesti tilaisuuksia ihmistenvälisyyteen: kehojen väliseen empatiaan, sosiaalisiin kokeiluihin, odotusten luomiseen ja pettämiseen, toisten loukkaamiseen ja muille esiintymiseen. Ruumiini varsinaiset haasteet ja polttavat kysymykset ovat ilmiselvästi ihmistenvälisiä: Käärmeen lisäksi kaikkein eniten minua tässä teosvalikoimassa liikuttavat ne kohdat, joissa suhteeni muihin on kyseenalainen. Niin käy silloin, kun Hidden Number 4670:ssa etsin hautapaikkaa kanssakatsojalleni Vordingborgin mielisairaalan kappelin vierestä ja mietin että nyt kyllä liu’uimme ihan liian nopeasti näytellystä kohtauksesta rituaaliseen tekoon, jonka seurauksia en ehdi hahmottaa, vaikka olen esityksen rituaalisuutta työssään käsittelevä ammattilainen. Tai kun seuraavassa kohtauksessa astun pyöreälle tantrajoogamatolle, jolla hyväilen esiintyjää ja kanssakatsojia ehdotonta tai äidillistä tai romanttista rakkautta ilmentäen, enkä voi perääntyä, koska haluan tukea muita ja ajattelevatkohan kaikki muutkin niin. Kun Remote Helsingissä livun kuninkaallisesti ulos kirkosta eliitin edustajana. Kaikki nämä kokemukset olivat kamalia, koska niissä minut vietiin sinne, minne en ollut lupautunut menemään. Sympatiani kohdistuu Remote Helsinkiin, jonka kamaluus ei ole vahinko vaan tietoista, tarkasti orkestroitua, temaattisesti perusteltua eikä sisällä vaaraa siitä, että vahingoitan jotakuta toista.

Jos yritän hyväntahtoisesti tulkita, mitä kukin esitys näkee olennaisena minussa, mitä ne haluaisivat minusta nostaa esiin, yksinkertaistaisin sen näin: Neuromaanille olen polveileva ja kalseahko mieli, Oikealle terveyskeskukselle systeemin eriarvoistavasta luonteesta kärsivä luontokappale, Recover Laboratorylle alitajunnan vaikeasti lähestyttävä luolasto, Hidden Number 4670 :lle potentiaalistaan vieraantunut sosiaalinen olento ja Remote Helsingille hypnoosiin taipuvainen ja historiaan vaipuva laumaeläin.