uppo1

HALU UPOTA TAITEESEEN

Miksi sitten haluan upota taideteokseen? Miksi nämä teokset on tehty? Mitä kokemisen ja mainitsemisen arvoista immersiivisissä esityksissä on? Kun esityksiä kutsutaan immersiivisiksi, halutaan viitata siihen, kuinka taideteoksesta tulee taiteen kokijan ympäristö. Kokija putoaa maa-ilmasta pinnan alle, taiteeseen. Taiteen nesteessä kokija ei enää voi hengittää arjen ilmaa, vaan joutuu joko pidättelemään henkeään tai kasvattamaan kiduksia, joilla hengittää taidetta. Taide valtaa kokemisen tilan. Haen kirjahyllystä John Deweyn kirjan Taide kokemuksena vuodelta 1934.

”Vuoretkaan eivät kellu tukea vailla, eivätkä ne liioin vain loju maassa. Ne ovat maata, muuan maan ilmentymistä.”

Dewey näkee 82 vuotta sitten ongelmana sen, kuinka taide on sekä ajatuksellisesti että institutionaalisesti eriytetty muista elämän alueista. Hänelle taide on osa samaa kokemuksellista maastoa kuin elämä muutenkin. Taide toteutuu kokemuksessa, kun kokija kohtaa teoksen. Juoksen Oikean terveyskeskuksen lääkärin kanssa metsässä, kohti muutaman kymmenen metrin päässä kasvavaa kuusikkoa. Sitten ojan yli, sitten sammalikkoon. Makaan varvikossa pitkään ja katselen taivaalle. Mietin, että joskus tämä oli minulle arkipäiväistä, mutta nyt käyn metsässä harvoin. Metsä on maata, josta esitys kasvaa. Esityksen pinta on ohut, saippuakuplamainen. Metsäaikoina en ehkä olisi tunnistanut sitä taiteeksi. Toisista metsä tuntuu pelottavalta, toisista arkipäiväiseltä, toisista vapauttavalta, toiset eivät pääse metsään. Oikea terveyskeskus esittää, että metsä on hyväksi ihmiselle, tutkitusti. Lääkäri haluaa parantaa minua impulsiivisella syöksähtelyllä mättäältä toiselle.

”Elävä olento menettää ja saavuttaa toistuvasti tasapainon ympäristönsä kanssa. Siirtyminen häiriötilasta harmoniaan on hetki, jolloin elämä on ponnekkaimmillaan […] Maailmassa, joka on rakentunut niin kuin meidän maailmamme, täyteläistymisen hetket jaksottavat kokemusta rytmisin välein. Sisäinen sopusointu saavutetaan vain silloin, kun ympäristön kanssa tullaan jollain keinoin toimeen.”

En tule toimeen sen kanssa, kun minun suostumustani ei kysytä; sanallisesti, ruumiillisesti, miten tahansa. Kun minulle annetaan vastuu, jota en ole ilmaissut haluavani. Kun minut sidotaan tavalla, joka kertoo siitä, että minun olemistani ei ole aistittu, minun tapojani ilmaista ei ole kuunneltu. Joku sanoo, että immersiivisessä teatterissa katsoja on sivustakatsoja, tai että meidän täytyy teeskennellä kohtaus eloon. Minä en kutsuisi sitä uppoamiseksi. Kun laskeudun pinnan alle, vesi valtaa minut. Lihakseni mukautuvat veden painoon. Maailma heijastuu verkkokalvoilleni keinahdellen, vääntyneenä. Aikani on rajattu, happi veressäni hupenee. Kidukseni kasvavat, mutta hitaasti.

Mietin pyörätuolilla liikkuvaa taideyleisöä. Oikean terveyskeskuksen tiedotemateriaalissa sanotaan selvästi, että esitys ei ole saavutettava. Remote Helsingin sivuilta löytää etsimällä tiedon, että esityksessä kuljetaan portaita. Hidden Number 4760 :n ja Recover Laboratoryn tiedotuksesta en löydä mainintaa saavutettavuudesta. Neuromaani on esityksistä ainoa, jossa kulkeminen vaikuttaa liikuntarajoitteiselle yhtä mahdolliselta kuin minulle. Esitysmuodot ja rakenteet ovat ideologisia, samaan tapaan kuin vaikka tieteelliset tutkimusmetodit, salaa. Kun jokin moraalinen kysymys nousee yhteiskunnassa esiin, ajankohtainen taide alkaa heijastaa sitä. Oletuskatsojat ovat yksi alue, jossa tämä näkyy; toinen on se, onko teoksen keskiössä yksilön vai kollektiivin kokemus ja miten yksilö, kollektiivi tai kokemus määritellään.

remote

Kuva: Tuomas Laitinen

Kolmas on se, miten osallistujan suostumus erilaisiin sosiaalisiin rooleihin huomioidaan ja miten hänen subjektiivisuutensa ja moraalinen toimijuutensa siis tunnustetaan. Kun saavun Remote Helsingin alkupisteeseen Hietaniemen hautausmaalle, minun pitää allekirjoittaa sitoumus, jossa vapautan esityksen tekijät vastuusta mahdollisen onnettomuuden varalta. Lupaan ”pysyä tietoisena ympäristöstäni” ja ajattelen, että tämä täytyy ottaa viitteellisesti. Hidden Number 4760 :ssa yleisöltä ei kysytä lupaa siihen, että heitä kuljetetaan jeepillä moottoritietä tuhatta ja sataa ilman turvavöitä. Oikea terveyskeskus suo osallistujilleen kaupunkimetsään eksymisen mahdollisuuden. ”Rajojen ylitys merkitsee tuhoa ja kuolemista, mistä kuitenkin rakentuu uusia rytmejä”, kirjoittaa Dewey, mutta olentojen välisessä neuvottelussa neutraali suhde tuhoon olisi psykopaattista.

 

museumofnon

Sami Keto ja epäempaattinen kuva ihmisestä. Kuva: Tuomas Laitinen

Filosofi Elisa Aaltola huomauttaa luennossaan Epäinhimillisyyden museossa tänään puoli kolmen maissa, että sentimentalismia käytetään nykyään haukkumasanana, mutta alunperin se tarkoitti tunnepainotteisuutta. Rationalismia korostavan filosofian valtavirrassa sentimentalistisena poikkeuksena David Hume kirjoitti 1700-luvulla, että arvot syntyvät tunnekokemuksissa, empatia ulottaa ne myös toisiin ja on siksi moraalin perusta. Sentimentalistista linjaa jatkoivat 1800-luvun brittiläinen humanitarismi ja sittemmin feministinen tutkimus. Esityksissä empatiaa voi käyttää kaikilla tasoilla, rakenteista esiintyjien työskentelyyn. Immersiivisten esitysten tekijöiltä huomaa odottavansa ammattimaista empatiakykyä, tukea osallistujien ehtymättömässä pyrkimyksessä tulla toimeen esitysympäristön kanssa, päästä häiriötilasta harmoniaan.

Kokemus Remote Helsingin kirkossa jäsentää teoksen siihen asti aika viihteellisenäkin näyttäytyvän estetiikan osaksi kapitalismin kritiikkiä, joka on tukee omaa arvomaailmani ja auttaa minua ymmärtämään sitä paremmin. Yhteiskunnallinen häiriötila ja teoksen luoma eskapismin mahdollisuus puretaan harmoniaksi kokemuksessani. Elämä on hetken ponnekasta. Silti, kun palaan jälkikäteen esityksen verkkosivuille ja luen Rimini Protokollin rinnalla teoksen auteurina kreditoidun Alexander Weinsteinin kommentin, mietin olenko lukenut teoksen agendan ihan eri tavalla kuin tekijät. ”Ilokseni siitä ei tullut tylsä kuva vaan kolmiulotteinen mosaiikki, johon jokainen osallistuja voi lisätä jotain ja josta voi ottaa jotain itselleen”, sanoo Weinstein. No, toiminee myyntipuheena [sic].

”Taiteella on erityistä voimaa, koska se pystyy vaalimaan niitä hetkiä, joissa menneisyys syventää nykyisyyttä ja nykyhetki herättää henkiin tulevaisuuden.”

Yhteiskunta huokuu menneisyyttä. Terike Haapojan ja Laura Gustafssonin Toisten historia -hanke ja sen osana Helsingin Suvilahdessa 2.-29.9. esitettävä Epäinhimillisyyden museo ottavat historiatietoisuuden vakavasti. Epäinhimillisyyden museo purkaa esiin historiankirjoituksen ideologisuuden ja alleviivaa sitä, kuinka vallan rakenteet ovat läsnä kaikessa niistä käsitteistä lähtien, joilla määrittelemme itsemme lajina ja yksilöinä. Museon (käsiohjelmassa lainataan Kielitoimiston sanakirjaa vuodelta 2016: ”museo – laitos t. huoneisto, jossa säilytetään yleisön nähtävänä kulttuuri- t. luonnonhistoriallisia, taide- tm. kokoelmia”) tarjoama näkökulma (”näkökulma – kulma jonka muodostavat silmää ja jnk kohteen kahta ääripistettä yhdistävät suorat. Aurinko näkyy noin puolen asteen näkökulmassa. Kuv. suhtautumis-, asennoitumis-, tarkastelutapa, näkökanta, perspektiivi” ) on niin perustavanlaatuinen, että jään miettimään teosten maailmaan asettamisen kahtalaisuutta: toisaalta mikä tahansa asia sisältää niin paljon, että jo työskentelyn olosuhteiden tarkastelu tuottaisi loputtomasti teoksellista materiaalia; toisaalta koska sisältöä on niin paljon, on tyhjän paperin kauhu ymmärrettävä reaktio luomistyön haasteeseen. Miten kirjoittaa mitään, kun jo tyhjä paperi, tai ajankohtaisesti ajatellen tietokoneen näyttö, on ladattu filosofisilla kysymyksillä, valtasuhteilla, muotorakenteilla, historiallisella painolastilla, teknisillä oletuksilla ja tantaalilla, jonka louhiminen Kongon demokraattisessa tasavallassa kietoutuu sotaan, murhiin, raiskauksiin, sieppauksiin, lapsityövoiman käyttöön. Konfliktissa on kuollut arviolta 3-5 miljoonaa ihmistä, joiden verellä nämäkin kirjaimet näytölle heijastuvat. Häiriötilaa kerrakseen.

 

museum-of-nonhumanity_pressi1_kuva-terike-haapoja_bwKuva: Terike Haapoja

Epäinhimillisyyden museo esityksellistää museonlaitoksen ja sen vieraat, levittää museon muodon ”huoneistosta” aikaan, tarkemmin sanoen tuntiin ja kymmeneen minuuttiin. Muistan kuinka Neuromaanin mielen käytävillä tunsin oloni museovieraaksi, vaikka olin sairaalassa – ikään kuin sairaalan päälle olisi asetettu kalvo, johon on piirretty taidegallerian muoto. Epäinhimillisyyden museossa museon päälle on asetettu kalvo, johon on piirretty museon muoto, mutta piirtoheittimen sijaan käytössä on 3- tai 4D-projektori tai oikeastaan aikakone. Kuten Neuromaanissa, teosmuoto on riskitön, museossa on turvallista ja tuttua kulkea. Immersio ei kyseenalaista rajojani, mutta eettisesti se on ponnekasta. Teos on deweylaisessa mielessä kirjaimellisesti ajankohtainen.

Dewey olisi arvostanut Haapojan ja Gustafssonin työtä, vaikkapa sitä kuinka he purkavat villin käsitteen tavalla, jota hän ei vielä osannut tehdä. Hän kannustaa taiteilijaa ottamaan vastuunsa:

””Loistokas kuin Kreikka ja mahdikas kuin Rooma”. Juuri näin useimmat meistä, luultavasti kaikki muut paitsi historian tuntijat, kiteyttäisivät nuo sivistysmuodot. Loistavuus ja mahtavuus ovat esteettisiä. Muinaistutkijaa lukuunottamatta muinainen Egypti tarkoittaa meille kaikille muistomerkkejä, temppeleitä ja kirjallisuutta. Taide, enemmän kuin mikään muu asia, ehdollistaa kulttuurin jatkuvuutta sivilisaatiosta toiseen ja sivilisaatiossa itsessään.”

Immersiivisissä esityksissä on ainesta wagneriaanisiksi kokonaistaideteoksiksi, joissa eri taiteenalat ja ilmaisumuodot teatterista tanssiin, kuvataiteeseen, musiikkiin ja mediataiteeseen sulautuvat yhteen. Taide valuu teosten rajojen yli elämään ja elämä toiseen suuntaan teoksen sisään ja tunnen välillä oloni Baudelairen flâneuriksi, joka liikkuu taiteena ajattelevassa maailmassa. Cadillac-kuski ei tunnu esiintyvän vaan jutustelee meille kuin kelle tahansa kyytiläisille. Koreografi Satu Herrala pyöräilee Remote Helsingin lauman läpi ja mietin esiintyykö hän teoksessa. Muusikoksi tunnustautuva mies kommentoi taiteen kykyä välittää empaattisia tunteita Elisa Aaltolan ja aktivisti-tutkija Sami Kedon luennolla ja kun jatkan matkaa Cris af Enehjelmin ohjaamaan hienoon, Stoassa 15.-18.9. esitettävään Chekhov Machine goes Beckett -esitykseen, hän, Timo Pyhälä, on lavalla kontrabasson kanssa ja huomaan, että vaikka näyttämön ja katsomon raja esitystilassa on selvä, esitys imee minut maailmaansa voimakkaammin kuin moni niistä esityksistä, jotka ovat minut fyysisesti ympäröineet. Kun istun baarissa kolleegan kanssa Hidden Number 4760 :n jälkeen ja kolonisoimme asiakaskunnan elämiä keskustelumme objekteiksi, iso ihmisyksilö yrittää hyökätä kimppuuni, mutta vaimo pitelee häntä talutushihnassa. Kun kirjoitan tätä pimeässä puistossa matkalla Epäinhimillisyyden museosta kotiin, koira aikoo hyökätä kimppuuni, mutta ihminen pitelee häntä talutushihnassa. ”Kokemus ei tarkoita poissulkevasti vain omia yksityisiä tunteitamme ja aistimuksiamme vaan toimeliasta ja tarkkaavaista kanssakäymistä maailman kanssa; parhaimmillaan se tarkoittaa täydellistä minän, maailman objektien ja tapahtumien tunkeutumista toinen toisiinsa […] Koska kokemus on elävän olennon ponnistelujen ja saavutusten toteutumista asioiden ja tapahtumien maailmassa, se on idullaan olevaa taidetta”, kirjoittaa Dewey.

Monet hetket taideuppoamisissa eivät ole minun makuuni. Mutta ne pyrkivät vaalimaan hetkeä. Niiden tekijät rakastavat hetkeä. He eivät aina osaa ajatella minua kokonaisena. He eivät aina muista kysyä, missä minä lopun. He ovat joskus ylimielisiä tai itsekeskeisiä. Mutta he haluavat antaa minulle hetken, jossa herään eloon, jossa menneisyys syventää nykyisyyttä ja nykyhetki herättää henkiin tulevaisuuden. Deweylle taide itsessään on ajankohtaista.

”Mielikuvitus on hyvän pääväline.”